tag:blogger.com,1999:blog-29218165587048021782011-12-18T08:38:56.783+02:00Tämän blogin kertomus on jatkoa Bettyn vaiheisiin, joita olet ehkä seurannut osoitteessa bettystewart.blogspot.com. Tämä blogi ei enää päivity, mutta säilyy luettavana.Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.comBlogger531100tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-8377412079216672222008-09-19T10:00:00.004+03:002009-05-21T11:34:03.047+03:00<div style="text-align: center;"><span style="font-style: italic;"> Tämän blogin tarina on jatkoa </span><a style="font-weight: bold; font-style: italic;" href="http://www.bettystewart.blogspot.com/">ensimmäiseen Bettyn elämästä kertovaan blogiin</a><span style="font-style: italic;">.</span><br /><br /><p style="font-style: italic;">Kolmas osa, Betty oppii elämää, on luettavissa <a href="http://bettystewart3.blogspot.com">täällä</a>.<br /></p>Mikäli haluat tietää taustoja joillekin Bettyn elämän yksityiskohdille, voit lukea kirjoitukseni niistä (vanhasta blogistani) <a style="font-weight: bold;" href="http://pikkuk.vuodatus.net/blog/1522348">täältä</a>.<br /><br />****<br /><br /><span style="font-style: italic;">Luin </span><span style="font-style: italic;">Annan nuoruusvuodet</span><span style="font-style: italic;"> joskus 14-vuotiaana. Ensimmäisellä kerralla kirja ei kolahtanut, mutta kun näin myöhemmin </span><span style="font-style: italic;">Anna ystävämme</span><span style="font-style: italic;"> -tv-sarjan, palasin kirjojen pariin. Ja olin haltioissani. Samaa vauhtia luin myös </span><span style="font-style: italic;">Runotyttö</span><span style="font-style: italic;">-sarjan. </span><span style="font-style: italic;"></span> <p style="font-style: italic;">Kirjoittavana ihmisenä aloin joskus teini-iässä naputella "omaa kopiota" näistä ihanista vanhanaikaisista tarinoista. Sankarittareni ei ollut orpo, päinvastoin, eikä hän myöskään asunut Prinssi Edwardin saarella vaan - missäs muualla kuin Skotlannissa, joka oli <a style="font-weight: bold;" href="http://www.webbisivu.com/kaisaikola.aspx?pageid=160392">tuohon aikaan</a> intohimoni kohde. </p><p style="font-style: italic;">Tarinani tapahtumat, luonnonkuvaukset (??) ja henkilöhahmot ovat kovasti paljon velkaa ainakin Montgomerylle ja Alcottille, enkä siksi alunperinkään ajatellut, että tätä tekstiä voitaisiin julkaista kirjana. Mutta juuri siitä johtuen kirjoittamisesta tuli minulle suuri nautinto. Luomani yhteisö - Kuusikukkulan perhe, Glen Longin kylän väki, Edinburghin koululaispiirit - muodostuivat minulle pakopaikaksi arjen kiireistä. </p><p style="font-style: italic;">Kun tarina valmistui, tulostin sen silloisella tekstinkäsittelylaitteellani taiteluille A4:lle ja niittasin kirjan muotoon. Tein kansikuvan ja takakansitekstin. "Ilmestymisvuodesta" voin päätellä olleeni tuolloin 18-vuotias. Sitten aloin kirjoittaa jatkoa, jonka myös sain valmiiksi, ja joka julkaistaan tässä blogissa. Sen valmistuessa olin 20-vuotias. Kolmattakin osaa aloitin, mutta silloin olin ilmeisesti jo kasvanut tarinasta ulos ja se jäi kesken. </p><p style="font-style: italic;">Nämä kaksi "tyttökirjaa" ovat seikkailleet varastoissani siis toistakymmentä vuotta. Olen silloin tällöin lukenut ne läpi enkä aivan kauheasti hävennyt (vähän vain =). Ja kun tekstin synnystä nyt on kyllin paljon aikaa, ajattelin julkaista sen blogimuodossa <span>fan fictionina </span>muiden Montgomeryn ystävien iloksi. </p><p style="font-style: italic;">Tämä tarina ei ole tosi, ei miltään osin. Vaikka kuvaan siinä "iloista kuningas Edvardin aikaa" eli 1900-luvun alkua Skotlannissa, ei kyseessä ole historiallinen romaani. En ota vastuuta tapahtumapaikkojen, ihmisten, en edes kasvi- tai eläinkunnan oikeellisuudesta, Skotlannin koululaitoksesta puhumattakaan. Sanokaamme, että kyseessä on pikemminkin 18-20-vuotiaan Kaisan fantasiamaailma, joka kovasti muistuttaa Ison-Britannian pohjoisosaa. =) Muistan, että osanautinto kirjoittamisessa oli juuri se, ettei minun tarvinnut tehdä mitään taustatutkimusta. Minä vain kirjoitin. </p><p style="font-style: italic;">Olen iloinen siitä, että Bettyn seikkailuiden ensimmäinen osa herätti ihastusta ja toivon, että tämä toinen osa voisi yhtä lailla ilahduttaa jotakuta arjen keskellä ponnistelevaa, kaikesta naiiviudestaan huolimatta. Kommenteissa pyydän armahtamaan!</p><br /><br /><span style="font-style: italic;">****</span><br /><p style="font-style: italic;">Lisätietoa julkaistuista kirjoistani löytyy <a style="font-weight: bold;" href="http://www.webbisivu.com/kaisaikola.aspx?pageid=160392">täältä</a>. </p> <p style="font-style: italic;">Oma blogini <a style="font-weight: bold;" href="http://www.tuumooksia.blogspot.com/">Kaisan tuumooksia</a>. </p> <p style="font-style: italic;"><span>Huom. </span>Vaikka tekstini on saanut kovasti vaikutteita vanhoista tyttökirjoista, se on silti omani ja pidätän sen tekijänoikeudet.</p> <p style="font-style: italic;"> </p> <p style="text-align: justify; font-style: italic;" class="MsoNormal">© 1994, 2008 Kaisa Ikola </p><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-837741207921667222?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-30668556551447682202008-09-18T10:00:00.009+03:002011-12-18T08:38:56.790+02:00<div style="text-align: justify;">Pappilan olohuone oli vastasiivottu ja kiilsi. Pastori itse istui huoneessaan kirjoittamassa saarnaa, neiti Martland kolisteli keittiössä, ja rouva Hannah MacPherson virkkasi pitsiä koettaen näyttää niin säädylliseltä kuin papinrouvan kuuluu.<br /><br />-Ihmiset, jotka käyttävät ilmaisua "mitäs minä sanoin", ovat ärsyttäviä, mutta tavallaan ymmärrän heitä. Annie vilkaisi Bettyyn, joka istui sohvalla nöyränä kuin ripitettävä pyhäkoululainen, vaikka suupielessä kureili hymy. -Olen iloinen, että tulit järkiisi.<br /><br />-Saanko synninpäästön?<br /><br />-Sinä kullanmuru! Ja virkkaus lensi lipaston alle, kun Annie hypähti syleilemään sisartaan. -Miten onnellisia teistä tuleekaan!<br /><br />-Onnellisempia kuin sinä ja Napier?<br /><br />-Ei, se on sentään mahdotonta.<br /><br />-Minusta mikään ei ole enää mahdotonta. Betty pyöritti sormusta nimettömässään. Se oli kummallinen sormus, sillä toisin kuin edeltäjänsä, se istui täydellisesti eikä häirinnyt millään tavoin arkielämää. Sitten hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan, jossa luumupuut valittivat hedelmien painosta. -Minulle elokuu on aina ollut kaipauksen kuukausi, mutta nyt se on yhtä tulvillaan toivoa kuin toukokuu.<br /><br />Annie kumartui poimimaan virkkauksensa lipaston alta.<br /><br />-Mitä tohtori Cameron sanoi Duncanille? hän kysyi.<br /><br />Betty ei ollut palannutkaan Morarista kotiin yksin, vaan yhdessä Duncanin kanssa, sillä tämä oli tahtonut pyytää virallisesti Bettyn kättä. Järkytys oli ollut melkoinen ei vain Kuusikukkulalla, vaan koko kylässä - Duncan väitti myöhemmin, ettei yksikään Glen Longin tienpuoleinen ikkuna ollut vailla sitä vasten litistynyttä nenää, kun he olivat ajaneet asemalta. Ja Betty ajatteli, ettei koskaan ollut nähnyt äitinsä silmiä niin säteilevinä kuin silloin, kun tämä oli ilmestynyt portaille ja tajunnut, kuka juuri auttoi Bettyn alas vaunuista.<br /><br />He olivat saapuneet Bettyn syntymäpäivänä. Merkkipäiväänsä vedoten Betty olikin saanut Duncanin taivuteltua siihen, että tohtori Cameron tulisi teelle ja "ihan vain vähän kuuntelisi" hänen keuhkojaan.<br /><br />-Päätellen siitä metelistä, mitä tohtori piti kirjastossa, hän ei ollut aivan tyytyväinen, Betty sanoi. Tohtori Cameronille oli tullut iän myötä tapa korottaa ääntään, ellei potilaan kunto häntä miellyttänyt, varsinkin, jos hän epäili potilaan aiheuttaneen taantumaa omalla käytöksellään. -Sitä me emme kuulleet, mitä Duncan hänelle vastasi, mutta tohtori alkoi nauraa. Ja hän nauroi vielä tullessaan halliin, nipisti minua poskesta ja nauroi pois lähtiessäänkin. Joten uskon, että Duncan on toipumassa. Olen niin iloinen siitä, että pääsemme matkustamaan ensi viikolla yhdessä Edinburghiin.<br /><br />-Tämä kesä taisi olla ikimuistoinen monellakin tavalla, Annie sanoi hymyillen. -Pidättekö kaksoishäät Chrissyn ja Alanin kanssa? Bettyn ennustus oli todella toteutunut, ja Chrissy ja Alan olivat kihlautuneet Morarissa.<br /><br />-Voi, emme me ole vielä päässeet niin pitkälle. Betty vilkaisi ikkunasta. -Duncan tulee, minun täytyy mennä.<br /><br />-Oletko varma, ettette halua teetä?<br /><br />-Olen. Tämä on pisin kävelymatka, jonka Duncan on sairastumisensa jälkeen tehnyt, ja luulen hänen tahtovan pian lepäämään. Betty nousi. -Mutta nähdään illalla!<br /><br />Hän kiiruhti pitkin hiekkakäytävää. Duncan oli tosiaan ensimmäisen kerran kävellyt Kuusikukkulalta Glen Longiin asti ja luvannut asioikseen käydä postissa sillä aikaa kun Betty piipahtaisi sisarensa luona. Duncanista näki, ettei hän ollut vielä terve, mutta silti hän oli viime aikoina alkanut muistuttaa yhä enemmän entistä ryhdikästä ja reipasta itseään.<br /><br />-Viisi kirjettä ja kaksi sähkettä sinulle, Duncan sanoi, kun he tapasivat veräjällä. -Yksi on Nottinghamista.<br /><br />-Sarah kulta! Tiedätkö, minua niin nolottaa. Se episodi Jerryn kanssa kun oli sellainen, ja kaikki lähettivät onnitteluja - ja nyt he alkavat sen uudestaan! Betty katseli onnettomana kirjepinoa kädessään.<br /><br />-Paitsi ettei meidän kihlauksemme ole mikään episodi, Duncan ilmoitti tiukasti. -Avaa nyt tuo suurin kuori, olen koko matkan postitoimistosta koettanut arvata, mitä asiaa kustantajallasi on.<br /><br />Betty veti hiusneulan tukastaan ja avasi kirjeen. Hän luki sen nopeasti ja huudahti sitten riemastuneena:<br /><br />-Voi - Duncan - he julkaisevat sen! Jatko-osan Joannalleni!<br /><br />-Mitä sinä puhut? En edes tiennyt, että olet kirjoittanut sille jatkoa. Duncanin kasvoilla vilahti varjo, kuten aina, kun jotenkin viitattiin kuluneen kevään tapahtumiin, joista hän ei ollut tietoinen. -Onnea, tyttökulta - mutta saanko kysyä, miten...<br /><br />-Miten minä kuvaan Rod Wishartia, niinkö? Oikein kauniisti. Betty hymyili ja katsoi Duncania silmiin. Ja vähän ajan päästä rouva Brown soitti puhelimella rouva Murraylle ja ilmoitti Glen Longin olevan ajautumassa moraaliseen rappioon, sillä hän oli omin silmin nähnyt, miten Beatrice Stewartia oli suudeltu pappilan veräjällä.<br /><br />Sinä iltana Annie ja Napier tulivat Kuusikukkulalle, sillä Annie tahtoi harjoitella niitä lauluja, jotka esittäisi Bessin ja Frankin häissä seuraavana päivänä.<br /><br />-Eikö tämä ole suloista, Betty sanoi kävellessään Duncanin kanssa hämärtyvässä puutarhassa, kun Annien soitto kantautui avoimesta ikkunasta. Duncan oli levännyt päivällisen jälkeen ja jaksanut lähteä vielä ulos.<br /><br />-Ennen tapasin aina unelmoida, että kuljen kanssasi suuressa puistossa. Jostakin kuuluu musiikkia, ja sinä olet siinä vain minua varten - eikä maailmassa ole ketään muita.<br /><br />Betty hymyili. Hän ei voinut ymmärtää, miksi oli joskus tuntenut olonsa kiusaantuneeksi, kun Duncan oli esiintynyt romanttisesti.<br /><br />-Mutta meidän pitäisi nyt suunnitella vähän tulevaisuutta, Duncan sanoi.<br /><br />-Älä ole niin järkevä, Betty torui lempeästi. -Ei elokuun iltoja ole luotu sellaiseen. Ja eikö kaikki ole selvää - teemme kumpikin työtä ensi vuoden ja sitten... Tyttö punastui ja istuutui kivipenkille. Duncan puolestaan asettui nurmikolle voidakseen nojata päätään hänen polveensa ja naurahti.<br /><br />-Rakkaani, kyllä meidän on nyt oltava hieman järkeviä. Minä koetan toipua niin nopeasti kuin voin, jotta pääsen palaamaan työhön. Mutta epäilen, että joudumme perustamaan ensimmäisen kotimme Edinburghiin. Niin kauan kuin minulla ei ole koossa varoja oman liikkeen avaamiseen, minun on työskenneltävä isän kaupassa. Onko se sinusta vaikea ajatus?<br /><br />-Voi, miksi olisi!<br /><br />-Ja minä lupaan, että heti kun varani sallivat, alan katsella kauemmas, ehkä maaseudulle, ehkä Ylämaalle... Minä viihdyn täällä.<br /><br />-Älä ajattele niin pitkälle, Betty sanoi ja kumartui suutelemaan Duncanin hiuksia. -Elämällä on tapana yllättää, emme voi tietää, mitä mahdollisuuksia se meille vielä tarjoaa. Elämä on parasta silloin, kun se on avoinna.<br /><br />-Pelkäsin sinun pahoittavan mielesi, kun joudut jäämään kaupunkiin.<br /><br />-Mitä väliä sillä on, missä asumme, kunhan olemme yhdessä. Betty hymyili tajutessaan, että asia oli todella niin. -Nouse nyt ylös sieltä nurmelta, kaste on salakavalaa. Kävellään vähän Keijulehdossa ja mennään sitten sisään teelle.<br /><br />Keijulehto oli yhtä salaperäinen ja unelmoiva kuin jokaisessa elokuussa, jonka Betty muisti. Linnut rapistelivat oksistoissa ja Ikivihreä kuusi huokaili itsekseen. Niin, kerran Napier MacPherson oli kosinut Bettyä täällä - ja nyt Annie oli hänen onnellinen vaimonsa!<br /><br />-Eikö ole kummallista, miten asiat aina järjestyvät, Betty sanoi puoleksi itsekseen.<br /><br />-Minun vakaumukseni on, että asiat tapahtuvat aina juuri niin kuin on paras, vaikkemme sitä silloin ymmärtäisi, Duncan vastasi yhtä mietteliäästi. -Jumala tietää parhaiten.<br /><br />He pysähtyivät puutarhaan johtavalle portille. Annie oli käynyt häälaulut läpi ja soitti nyt selvästi omaksi ilokseen, sillä ikkunasta leijuivat vanhan ylämaalaisen kehtolaulun säkeet. Betty tiesi, että äiti oli tuudittanut häntä uneen sen sävelin, ja hän hymyili itsekseen ajatellessaan, että tulisi tuudittamaan samalla laululla omaa lastaan.<br /><br />-Unet ovat ihmeellisiä, Duncan sanoi hiljaa. -Miten paljon ne joskus saavat aikaan... Hän hymyili Bettylle heidän astuessaan puutarhaan. -Ja tästä alkaa meidän unelmamme.<br /><br /><div style="text-align: center;">~~~~<br /><br /><span style="font-style: italic;">Tähän päättyy Bettyn tarinan toinen osa.<br />Lämmin kiitos jokaiselle sitä seuranneelle ja kommentoineelle.<br />Toivon, että Betty on voinut olla teille iloksi.</span><br /><span style="font-style: italic;">Jos haluat, voit jatkaa Bettyn ja Duncanin vaiheiden seuraamista blogissa <a href="http://bettystewart3.blogspot.com/">Betty oppii elämää</a>.<br /></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3066855655144768220?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com13tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-18407034654866662922008-09-17T10:00:00.007+03:002008-09-17T21:14:32.372+03:00<div style="text-align: justify;">Heinäkuun kaksi viimeistä viikkoa olivat lämpimiä ja aurinkoisia, ja täysihoitolan asukkaat nauttivat täysin siemauksin säästä ja meren läheisyydestä. Chrissy, Alan, Betty ja Duncan tekivät yhdessä huviretkiä, kävivät poniajeluilla tai vain istuivat kallionharjanteella katsomassa, miten meri kävi yhä uudelleen suutelemassa kainosti punastuvaa hiekkaa.<br /><br />Betty oli kuitenkin huolissaan Duncanista. Tämä kieltäytyi ehdottomasti lääkärintarkastuksesta, vaikka hänen äitinsä rukoili sitä parin pahan yskänkohtauksen jälkeen, ja vakuutti meri-ilman riittävän lääkkeeksi. Mielessään Betty epäili, että Duncan tiesi lääkärin käynnin tietävän joutumista sairaalaan. Pitkä laivamatka Atlantin yli ei selvästi ollut ainakaan parantanut hänen oloaan, ja useina päivinä Duncan ei jaksanut lähteä mukaan retkille, vaan makasi salongin leposohvalla tai verannan riippukeinussa silmät suljettuina. Betty otti silloin lahjaksi saamansa tyttökirjan ja istui Duncanin vieressä itsekseen lukien, ellei tämä jaksanut puhella.<br /><br />Eivätkä he paljoa puhelleetkaan. Välillä Bettystä tuntui, kuin heidän välillään olisi ollut pino lasitiiliä - niiden läpi näki toisen, mutta epäselvästi ja kaukaa. Oli niin paljon sellaista, mistä olisi pitänyt keskustella, mitä Betty olisi halunnut käydä läpi. Mutta eihän hän toisaalta tiennyt, tahtoiko Duncan puhua mistään. Toisinaan Betty unohti kirjan syliinsä ja jäi katselemaan Duncania. Tämä oli yhä kalpea, ja hänen ohimoissaan oli muutamia harmaita hiuksia punaisten seassa. Miten nämä kaksi Amerikan-vuotta olivat häntä oikein kohdelleet?<br /><br />-Sinä olet muuttunut, Betty sanoi tunnustellen eräänä pölyisenä iltapäivänä, kun salongin suuret ranskalaiset ovet oli avattu verannalle, jossa rouva Fleming istui anoppinsa kanssa ompelemassa. -Et ole aivan yhtä huoleton kuin ennen.<br /><br />-Uskallanko toivoa, että olen tullut aikuiseksi? Duncan kysyi ja hymyili vähän. Hän oli nukahtanut hetkeksi ja vaikutti virkeämmältä. -Epäilemättä lehmänlannan luonti farmilla tekee ihmisestä kypsemmän.<br /><br />-Olin väärässä. Sinä et ole muuttunut miksikään.<br /><br />Duncan nauroi ja venytteli.<br /><br />-Kun tästä vähän vahvistun, taidan kirjoittaa romaanin menneiden kahden vuoden edesottamuksistani ja tulla kuuluisaksi, hän virnisti. -Kaksi vuotta, se on ihmiselämässä pitkä aika. Mitä pikkukaverille kuuluu?<br /><br />Betty hätkähti. Kaikkein viimeiseksi hän oli viime päivinä ajatellut Jerryä.<br /><br />-Oh - hyvää kai. Hetken epäröityään hän kertoi Jerrystä ja Madeleine Fraserista ja Madeleinen "häijyydestä". Duncan oli nostanut käsivarren silmilleen, mutta naurahti oikeissa kohdin osoittaakseen, että kuunteli.<br /><br />Illalla Betty harjasi Chrissyn paksua punaista tukkaa heidän yhteisessä makuuhuoneessaan. Meren kohina kuului avoimesta ikkunasta ja kevyt tuuli värisytti valkoisia ruusuja, joita rouva Anderson oli kehottanut heitä poimimaan puutarhasta niin paljon kuin tahtoivat.<br /><br />-Sinä näytät paljon iloisemmalta kuin tänne tullessasi, Chrissy sanoi, kun Betty sitoi valkoisen nauhan hänen hiuksiinsa ja asettui itse kammattavaksi.<br /><br />-Meri-ilma tekee hyvää.<br /><br />-Älä höpsi meri-ilmasta. Kultaseni, etkö voisi uskoutua minulle?<br /><br />-Missä asiassa?<br /><br />-Olet tuhma, Bet.<br /><br />-Chrissy, älä unohda, ettemme me saa määrätä toisten ihmisten elämästä, emme aina edes omastamme! Bettyn ääni oli äkkiä niin vihainen, että Chrissy alkoi nopeasti puhua kuutamotansseista, jotka järjestettäisiin täysihoitolan puutarhassa elokuussa, kunhan kuu olisi tarpeeksi keltainen.<br /><br />Seuraavan viikon ajan rouva Anderson suunnittelikin tarjoilua ja herra Anderson kävi Glasgow'ssa palaten mukanaan kuormallinen paperilyhtyjä ja raketteja. Lähikylien nuoret olivat tulossa paikalle sankoin joukoin, sillä täysihoitolan kuutamotanssiaiset olivat kesän odotetuin tapaus.<br /><br />-Luuletko, että olen nyt sievä? Chrissy kysyi levottomana istuutuessaan peilin ääreen tanssiaisiltana.<br /><br />-Täydellinen. Betty kiinnitti pari kullankeltaista kehäkukkaa hänen hiuksiinsa. -Alan ei saa sinusta silmiään irti. Joko hän muuten on - puhunut?<br /><br />-Ei. Chrissy huokasi ja puisti päätään niin, että vallaton kullanpunainen kihara lensi edestakaisin valkoisen niskan yli. -Ehkä hän ei aiokaan - puhua.<br /><br />-Kyllä hän tekee sen. Betty taputti ystävättärensä punastuvaa poskea ja tarkasti sitten oman valkean musliinipukunsa kiittäen mielessään Jennietä, joka oli melkein väkisin pakannut sen mukaan.<br /><br />Itsekseen Betty oli varautunut siihen, ettei Duncan jaksaisi välittää tanssiaisista, vaan vetäytyisi aikaisin nukkumaan kuten muinakin iltoina. Yllätys olikin iloinen, kun tämä odotteli verannalla Chrissyn ja Bettyn tullessa ulos. Harmaat silmät välähtivät, kun hän näki Bettyn valkoisessa puvussaan.<br /><br />-Sinä olet kuin keijukainen, Duncan sanoi kumartaessaan Bettylle ja laskiessaan sitten kätensä tämän vyötäisille. Puutarhan täytti jo musiikki ja lukuisat tanssivat parit. John Fleming oli sulkenut kirjakaupan viikoksi ja matkustanut perheensä luo, ja rouva Flemingin kasvot säteilivät heidän liidellessään ohi. -Enkö ole aina sanonut, ettei sinulta voi kieltää mitään, kun olet valkoisessa musliinissa?<br /><br />-Siinä tapauksessa vaadin sinua sanomaan rehellisesti, jos väsyt liiaksi, Betty sanoi vakavana. -Tanssi käy voimille.<br /><br />-Kyllä minä jaksan, Duncan vastasi rauhallisesti.<br /><br />Kuu loisti taivaalla täydellisen pyöreänä ja keltaisena. Toisinaan meren laulu ylitti gramofonin äänen, ja välillä kypsyviä omenoita kannattavat oksat kahahtivat, kun joku pariskunta katosi kauemmaksi puutarhan hämärään. Betty sattui näkemään, kun Alan ja Chrissy livahtivat puiden lomitse, ja hymyili itsekseen.<br /><br />Samassa Duncan pysähtyi.<br /><br />-Koska valkoinen musliini velvoittaa, minun täytyy nyt valitettavasti sanoa, etteivät jalkani kanna aivan vielä kuten ennen, hän sanoi nöyrästi. -Kävelläänkö mieluummin vähän?<br /><br />He kulkivat alas rantaan vievää tietä, kunnes Duncan pysähtyi suuren kiven luo ja levitti sille Bettyn vastalauseista huolimatta takkinsa.<br /><br />-Emmehän voi sallia pukusi tahriintua, hän sanoi hilpeästi. -Ja minun on varmasti tarpeeksi lämmin.<br /><br />"Morarin hopeamalja" säkenöi kuutamossa salaperäisemmin kuin päivänvalossa milloinkaan. Aallot olivat lempeämpiä, hiekka poimuttui kuin kallis kangas. Bettyn sydän alkoi äkkiä takoa kiivaammin. Miksi Duncan oli tahtonut tulla tänne? Halusiko tämä puhua - jostakin?<br /><br />Voi, kunpa he puhuisivatkin! Kunpa he saisivat asiansa selviksi! Tai - oliko mitään asioita. Betty tajusi, että hieroi valkoisen pukunsa helmaa käsissään. Entä jos Duncan vain tosiaan tahtoi levähtää? Ellei tämä aikonutkaan puhua mitään - kysyä mitään?<br /><br />-Silloin sinä kosit.<br /><br />Betty vavahti muistaessaan nuo Isoäidin keväällä lausumat sanat. Ei, sitä hän ei toki voisi tehdä. Niin ei tehty. Hän ei koskaan saisi itsekunnioitustaan takaisin, mikäli niin tekisi. Ja entä jos Duncan sanoisi, että oli liian myöhäistä, että hän oli tullut toisiin ajatuksiin, että hän oli aikanaan pitänyt Bettystä mutta se oli mennyttä?<br /><br />-Silloin sinä kosit.<br /><br />Bettyn teki mieli tarttua päähänsä ja ravistella sitä saadakseen Isoäidin äänen pois. Duncan istui hiljaa, katsellen merta ja näyttäen olevan niin syvissä ajatuksisa, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta mihinkään romanttiseen keskusteluun.<br /><br />Kyyneleet nousivat Bettyn silmiin. Armon salaisuus saattoi olla siinä, ettei koskaan ollut liian myöhäistä, mutta saisiko hän enää armoa? Hän avasi suunsa ja sulki sen taas. Mitä hän sanoisi? Mitä hän osaisi sanoa? Ensimmäisen kerran elämässään hän, joka oli niin usein puhunut ympäri muita, ei kyennyt sanomaan sanaakaan omasta puolestaan.<br /><br />-Silloin sinä kosit.<br /><br />Sumentunein silmin Betty äkkiä tajusi, että puhekyvyn pettäessä hänen kätensä oli kohonnut koskettamaan Duncania - ja että se oli vangittu Duncanin sormiin, sillä tämä oli Bettyn huomaamatta kääntynyt ja aikonut juuri koskettaa häntä. He istuivat vähän aikaa pidellen toisiaan kädestä, sitten Duncan huokasi syvään kuin olisi pidättänyt hengitystään minuuttikaupalla.<br /><br />-Sappho, hän sanoi, nousi ja veti Bettyn pystyyn.<br /><br />Betty tarrautui Duncanin liivinrintamukseen, sillä hän pelkäsi jalkojensa pettävän. Tahtoiko Duncan sittenkin - ajatteliko tämä sittenkin - tunsiko tämä sittenkin... Hän ei tajunnut itkevänsä hiljaa, ennen kuin Duncan, joka piteli tyttöä toisella käsivarrellaan itseään vasten, kaivoi toisella kädellä taskustaan puhtaan nenäliinan.<br /><br />-Ei hätää, pikku Bet, hän kuiskasi kuin lapselle. -Kaikki on hyvin - onhan?<br /><br />Betty niisti nenänsä ja kohotti kasvonsa. Duncanin harmaat silmät näyttivät kuutamossa melkein mustilta.<br /><br />-Kaikki on hyvin, hän kuiskasi ja kohosi varpailleen, kun Duncan kumartui suutelemaan häntä.<br /><br />Seuraavassa hetkessä Betty tunsi tutun raivon palaavan.<br /><br />-Minkä tähden sinä lähdit! hän parahti niin äkkiä, että Duncan hätkähti. -Minkä tähden sinä jätit minut!<br /><br />-Sappho kulta... Olisimmeko me nyt tässä, ellen olisi lähtenyt?<br /><br />Betty punastui ja toivoi, ettei se näkyisi kuutamossa. Duncan oli oikeassa. Eivät he olisi tässä.<br /><br />-Tahdoin toki opiskella, se oli perimmäinen syy, Duncan sanoi hiljaa. -Mutta Teddy-sedän kutsu ei olisi voinut tulla parempaan rakoon. Olin umpikujassa elämäni ja sinun kanssasi - olin kertonut tunteistani niin suoraan kuin mies voi, mutta en saanut sinulta niihin vastakaikua. Jos olisin jäänyt, minusta olisi tullut epätoivoinen, ja sinä olisit kyllästynyt minuun ja ehkä lopulta heittänyt minut elämästäsi.<br /><br />Betty painoi kasvonsa Duncanin liivinrintamukseen ja ajatteli, miten Jerryn kanssa oli käynyt.<br /><br />-Niin minä pelasin upporikasta ja rutiköyhää, Duncan jatkoi hiljaa, nosti Bettyn kasvoja ja katsoi tätä silmiin. -Ajattelin, että pahimmassa tapauksessa menetän sinut - mutta niin olisi käynyt kuitenkin. Ja parhaassa tapauksessa... No, kun Chrissy kirjoitti sinun kihlautuneen sen pikkukaverin kanssa, ymmärsin uhkapelureita jotka laittavat koko omaisuutensa yhden kortin varaan ja häviävät.<br /><br />-Minä... en käsitä miksi tein sen... menin kihloihin, Betty mutisi. -Mutta kun sinä et tahtonut tulla kotiin, ja minä olin niin yksin...<br /><br />-Jos olisin aavistanut jotakin, <span style="font-style: italic;">olisin </span>tullut kotiin - vaikka kävellyt rantaan ja uinut meren yli, Duncan sanoi. -Mutta se tapahtui niin äkkiä. Et sinä kertonut kaipaavasi minua!<br /><br />-En kai tajunnut sitä itsekään, Betty mutisi. -Ennen kuin silloin...<br /><br />-En tahdo muistella sitä iltaa, kun sain Chrissyn kirjeen, Duncan sanoi hiljaa, -mutta ellei Gallilla olisi ollut vapaata ja hän olisi tullut tapaamaan minua yllättäen, en ehkä olisi tässä. Raukkamaista, jälkikäteen ajatellen - ja minä kun pidin <span style="font-style: italic;">Nuorta Wertheriä</span> säälittävänä!<br /><br />Betty vingahti.<br /><br />-Anna anteeksi, hän kuiskasi.<br /><br />-Eihän se ollut sinun syytäsi, vaan minun - joka en päässyt irti tunteistani... Duncan oli hetken hiljaa. -Sinun kihlausaikasi oli elämäni kauheinta aikaa. Mutta kun sain kuulla, että olet taas vapaa... Olin kuin kompassineula, jota magneetti vetää vastustamattomasti tiettyyn suuntaan. Siksi lähdin maatilalta, siksi aloin edetä kohti itärannikkoa. Ellen olisi sairastunut, olisin ollut kotona varmaan jo toukokuussa. Ja kosinut sinua, vielä kerran.<br /><br />-Mikset sitten ole jo tehnyt sitä? Betty kysyi äkkiä kujeillen. Hän hämmästyi itsekin sanojaan - Duncanin kertomuksen aiheuttama hämmennyskö ne sai tulemaan! Vai oliko Isoäiti sittenkin oikeassa?<br /><br />-Mitä?<br /><br />Betty punastui, mutta jatkoi rohkeasti.<br /><br />-Et sinä ole kosinut minua. Et vuosikausiin.<br /><br />Duncan katsoi häntä ja nauroi. Sitten hän polvistui, tarttui Bettyn käteen ja kysyi:<br /><br />-Beatrice Stewart, tahdotko sinä <span style="font-style: italic;">Scotsmanin</span> kirjoittavan seurapiirisivuillaan, että olet taas kihlautunut?<br /><br />-Oh, sinä olet roisto! Mistä tiedät...<br /><br />-Chrissy kertoi.<br /><br />-Chrissyn sietäisi saada selkäänsä.<br /><br />Duncan muuttui äkkiä vakavaksi eikä hellittänyt otettaan Bettyn kädestä.<br /><br />-Vielä kerran, tässä, Jumalan kasvojen edessä minä kysyn sinulta, Betty, rakkaimpani - uskallanko toivoa, että olisit muuttanut mielesi? Tuletko vaimokseni?<br /><br />Nyt ei kaivattu unetonta yötä, ei hajamielistä työpäivää. Kuluneiden kahden vuoden jälkeen Bettyn ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, kun hän vastasi:<br /><br />-Tulen.<br /><br />Duncan sulki silmänsä hetkeksi, kuin olisi siten paremmin uskonut kuulemaansa. Sitten hän nousi ja otti Bettyn molemmat kädet käsiinsä.<br /><br />-Minä en voi tarjota sinulle paljoa, hän sanoi hiljaa. -Amerikan-vuosinani ansaitsin lähinnä elantoni, sitä edeltävät säästöni ovat pienet, osuuteni isän kaupasta on ainoa omaisuuteni. En voi luvata sinulle helppoa elämää enkä hienoa kotia. Oletko varma, että haluat silti elää loppuikäsi kanssani?<br /><br />-Jos minä rahaa haluan, teen työtä sen eteen, Betty vastasi liikuttuneena. -Sillä kai saan kirjoittaa, vaikka olenkin vaimosi?<br /><br />-Tietenkin saat. Saat opettaakin, jos tahdot. Tai perustaa vaikka oman lastenkodin maailman kaltoin kohtelemille pikkutytöille, joita tielläsi tuntuu riittävän. Mutta sitä toivoisin, ettet löisi poliiseja kovin usein. Et ainakaan lehtien palstoilla.<br /><br />-Oh, minä vielä Chrissylle näytän, Betty parahti, mutta vaikeni sitten, kun Duncan veti hänet lujasti syliinsä ja suuteli häntä.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-1840703465486666292?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-24077818233935726572008-09-16T10:00:00.013+03:002008-09-16T16:43:40.758+03:00<div style="text-align: justify;">-Minusta tuntuu siltä, kuin siivoaisin rautatieasemaa, Cathleen Stewart puuskahti häiden jälkeisellä viikolla kuuratessaan hallin lattiaa. -Ihmiset ovat tuskin saapuneet, kun he taas lähtevät.<br /><br />-Olenhan minä vielä muutaman viikon kotona Morarista palattuani, Betty sanoi. -Enkä olisi luvannut mennä ollenkaan, jos olisin tiennyt, että se on sinulle vastenmielistä.<br /><br />-Hupsu tyttö, ei tietenkään ole. Meri-ilma tekee sinulle hyvää sairautesi jälkeen. Mutta en voi kieltää sitä, ettenkö kaipaisi sinua. Äiti väänsi lattiarievun ja loi sitten Bettyyn tutkivan katseen. -Tuleeko Duncan Fleming Morariin?<br /><br />-Ei toki, häntä pidetään varmaan vielä pitkään sairaalassa. Ainakaan Chrissy ei mainnnut mitään. Mutta vanha rouva Fleming tulee - ja Alan Smollet. Tiedätkö, minä vähän luulen, että Chrissy ja Alan ovat kihloissa, ennen kuin palaamme kotiin!<br /><br />-Se on hyvin luultavaa. Kuka hoitaa kauppaa?<br /><br />-Herra Fleming raukka, hän ei voi jättää liikettä. Menenkö pesemään kuistin lattian?<br /><br />-Mene vain, ole kiltti.<br /><br />Sillä viikolla Betty koetti olla erityisen paljon Jennien seurassa, sillä pikkusisko tuntui ajelehtivan ympäri vailla päämäärää niin todellisuudessa kuin kuvaannollisestikin.<br /><br />-Täytyyhän sinulla olla suunnitelmia, Betty puuskahti, kun he istuivat huvimajan portailla puhdistamassa mansikoita. -Kaikilla koulunsa päättäneillä on!<br /><br />Jennie huokasi vähän, nojasi leukaa kämmeneensä ja katseli ilta-auringon purppuroimaa taivaanrantaa.<br /><br />-Kyllä minulla on, hän sanoi. -Mutta en usko, että siitä tulee mitään. Isä tahtoisi lähettää minut neiti Jamesonin hoiviin - hän aikoo kai tehdä siitä jonkin perinteen.<br /><br />-Mitä sinä sitten tahtoisit tehdä? Betty kysyi ja haukkasi kirpeänmakeaa marjaa.<br /><br />-Tahtoisin sairaanhoitajattareksi. Jennie punastui ja pudotti vahingossa mansikkansa roska-astiaan.<br /><br />-Mutta sehän on loistavaa! Oletko puhunut isän ja äidin kanssa?<br /><br />-En. Minä olen pelkuri.<br /><br />-Sinun pitää puhua, ennen kuin isä ilmoittaa sinut naisopistoon. Kuule, jos sinua pelottaa, niin minä voin jutella heille.<br /><br />-Voisitko? Jennien huudahti. -Olet kultainen, Bet!<br /><br />Kun mansikat oli puhdistettu ja viety Effielle keittiöön, Betty ja Jennie menivät saliin, missä isä luki lehteä ja äiti parsi Maryn parhaita mustia sukkia. Talossa oli kovin hiljaista; John ja David olivat palanneet aamulla Glasgow'hun ja Eliza ja Mary leikkivät Keijulehdossa.<br /><br />-Meillä olisi vähän asiaa, Betty sanoi ja istuutui sohvalle äitinsä viereen. -Se koskee Jennien tulevaisuutta.<br /><br />-Mitä? Eikö hän tahdokaan lähteä Edinburghiin? Tuomari pudotti lehden syliinsä.<br /><br />-Hän tahtoisi ryhtyä sairaanhoitajattareksi. Ajatelkoo, eikö se olisi hienoa! Bettyn silmät alkoivat säteillä. -Eikö Jennie ole kuin luotu siihen tehtävään? Hän on niin kiltti ja hiljainen, että pelkkä hänen läsnäolonsa parantaa!<br /><br />-Rauhoituhan, Bet, äiti pyysi. -Onko se totta, Jennie?<br /><br />Jennie, joka oli istuutunut epämukavasti harmonituolille, nyökkäsi innokkaana.<br /><br />-Voi tavaton, ja minä kun luulin jo järjestäneeni kaiken, tuomari mutisi.<br /><br />-Te suostutte siis? Betty vilkuili vuoroin kumpaakin vanhempaansa. Nämä puolestaan katsoivat toisiinsa.<br /><br />-Se on raskas ammatti, Cathy-rouva huomautti.<br /><br />-Minä tiedän, äiti. Jennien unelmoivat silmät olivat alkaneet säteillä kuin auringot.<br /><br />Tuomari huokasi.<br /><br />-On sentään yksi asia, jonka olen vuosien kuluessa oppinut - kun Betty asettuu tukemaan jotakin tässä talossa syntynyttä hullua päähänpistoa, minun on taivuttava.<br /><br />Säteily levisi Jennien koko olemukseen, ja ihastuksesta huudahtaen hän lensi isänsä kaulaan.<br /><br />-Lakkaat sitten kulkemasta ympäri niin, että onneton rakkaus paistaa sinusta puolen mailin päähän, Betty komensi seuraavana päivänä, kun Jennie auttoi häntä pakkaamaan. -Kultaseni, en minä luule, että tarvitsen musliinipukuani.<br /><br />-Kaikissa täysihoitoloissa tanssitaan, ja valkoinen sopii sinulle <span style="font-style: italic;">niin</span>, Jennie vakuutti ja taitteli puvun hellästi matka-arkkuun. -Voi, miten on ikävää, kun olet taas poissa niin kauan!<br /><br />-Mutta jos sinä pääset Edinburghiin sairaanhoitajatarkurssille, voimme asua yhdessä, Betty vakuutti, ja Jennie näytti lohdutetulta.<br /><br />Junamatka Morariin ei kestänyt kauan, mutta silti Betty ehti nukahtaa mukavalle vaununpenkille. Hän heräsi parahiksi nähdäkseen "Morarin hopeamaljan" levittäytyvän kohti sinistä, aaltoilevaa merta, ja huokasi tyytyväisenä. Täällä kelpasi elää kuukausi!<br /><br />Alan ja Chrissy odottivat asemalla täysihoitolan renkipojan kanssa. Chrissy pisti kätensä ystävättärensä kainaloon ja lörpötteli melkein luonnottoman ahkerasti koko ajomatkan täysihoitolaan.<br /><br />Se oli matala, valkoiseksi rapattu, vihreäkattoinen rakennus, jota kiersi muratin koristelema veranta. Puisto oli kaunis ja hyvinhoidettu ja meri aivan lähellä. Mutta Betty ei ehtinyt jäädä ihailemaan ympäristöä, sillä Chrissyllä oli omituinen kiire saada hänet sisään.<br /><br />Talo oli sisältä yhtä iloinen kuin ulkoakin. Huoneet olivat korkeat ja vaaleat, ja rouva Anderson, täysihoitolan emäntä, kiiruhti ystävällisenä vastaan ja saattoi heidät salonkiin, jossa molemmat rouva Flemingit odottivat.<br /><br />-Me olemme täällä, Chrissy äkkiä huusi, ja yksi salongista vievä ovi avautui.<br /><br />Kynnykselle astui joku, jolla oli punainen tukka, laihtuneilla hartioilla riippuva puku ja kalpeat kasvot, joista harmaat silmät kuitenkin välkkyivät vallattomasti.<br /><br />-Hyvää päivää, Sappho, tulija sanoi.<br /><br />Betty ei sanonut mitään. Hän valahti lumivalkoiseksi ja ehti kuulla vain rouva Andersonin huudahduksen "Herranen aika, neitihän pyörtyy!" ennen kuin kaikki pimeni.<br /><br />Avatessaan taas silmänsä Betty lepäsi salongin leposohvalla. Chrissyn äiti torui tytärtään tästä kepposesta, ja Duncan oli polvillaan sohvan ääressä.<br /><br />-Anteeksi, tämä sanoi katuvaisena. -Ei ollut tarkoitus, että säikähdät kuoliaaksi.<br /><br />Betty naurahti vähän sekopäisenä ja joi kiitollisena veden, jota rouva Anderson hänelle ojensi.<br /><br />-Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä... Hyvä Luoja, miten laiha sinä olet! Kuinka ne antoivat sinun matkustaa? Milloin olet tullut?<br /><br />-Eivät ne antaneet hänen matkustaa, rouva Fleming sanoi äänellä, jossa oli sekä moitetta että kiitollisuutta. -Hän karkasi sairaalasta.<br /><br />-En minä karannut, äiti, Duncan korjasi. -<span style="font-style: italic;">Sanoin</span> lääkärille, että aion palata Eurooppaan... Ei ole minun vikani, että hän nauroi ja vastasi, että ilman muuta saan palata parin kuukauden kuluttua, eikä uskonut että aioin lähteä heti.<br /><br />-Minua Chrissy edes varoitti etukäteen, ja silti olin pyörtyä kuten sinä, lapsi raukka! rouva Fleming jatkoi. -Ei ollut tullut mieleenikään, että Chrissy sähköttäisi Duncanille!<br /><br />-Sähköttäisi? Mistä? Betty nousi sohvalla istumaan. Huone tuntui yhä keinuvan ja hän ajatteli, että oli varmaankin vielä junassa ja näki jotakin outoa, sekavaa unta.<br /><br />Chrissy pyöritteli silmiään kuten ainakin syytön.<br /><br />-Minä vain ajattelin, että Duncania kiinnostaisi tietää sinun tulevan Morariin, hän sanoi viattomana.<br /><br />-Ja tästä johtuen tyttö katsoi asiakseen laittaa sähkeeseen myös seuraavan New Yorkista Glasgow'hun lähtevän laivan aikataulun, huomautti Moira Fleming, joka istui sohvan toisessa päädyssä olevalla tuolilla ja piteli yhä hajusuolapulloa, jota oli heilutellut Bettyn nenän alla. -Miten se menikään, Duncan, ne nostivat jo laskusiltaa, kun sinä hyppäsit laiturilta kyytiin?<br /><br />-Ne vasta <span style="font-style: italic;">aikoivat</span> nostaa laskusillan, Duncan korjasi jälleen. -Ja minä lähetin laivasta sähkeen sairaalaan, etteivät hätäile, ja toisen Teddy-sedälle, että maksan kyllä tavaroideni lähettämisen seuraavassa laivassa, joten minä en ymmärrä mistä tämä kaikki meteli johtuu. Niin, Betty, vastauksena kysymykseesi, tulin eilen Glasgow'hun ja aamulla tänne.<br /><br />Bettyä alkoi äkkiä itkettää. Ei tämä ollut unta, vaan Duncan oli siinä, elävänä ja - no, ehkä ei vielä terveenä, mutta kuitenkin jaloillaan! Hän hapuili nenäliinan vyöstään ja kätki siihen kasvonsa.<br /><br />Huoneessa tuli hyvin hiljaista. Kun Betty kohotti katseensa, hän tajusi, että heidät oli jätetty Duncanin kanssa kahden. Äkkiä häntä melkein suututti. Chrissykö tätä näytelmää käsikirjoitti?<br /><br />Duncan oli noussut lattialta ja mennyt ikkunan luo. Sairaus oli terävöittänyt hänen piirteensä ja tehnyt hänestä hiukan kumaran, mutta Bettystä tuntui, että hän oli muuttunut muutenkin. Oli kuin ihmisikä siitä, kun he olivat istuneet kahvilassa ja Duncan oli sanonut lähtevänsä - sen jälkeen heidän välilleen oli kasautunut kokemuksia ja tapahtumia, joita oli mahdoton täysin toiselle kuvata. Oliko tämä enää se Duncan, jonka hän oli tuntenut?<br /><br />Samassa Duncan kääntyi ja hymyili hämillisesti.<br /><br />-Olen todella pahoillani, hän sanoi. -Mutta oikeasti luulin, että Chrissy on varoittanut sinua.<br /><br />-Ei se mitään, Betty mutisi. -Minä olen aivan kunnossa. Mutta oletko sinä?<br /><br />-No jaa, kunhan vähän aikaa lepään... Duncan otti pöydältä ison pahvisen lahjarasian. -Tämä on sinulle.<br /><br />-Minulle?<br /><br />-Tuomisia Amerikasta. Harmaat silmät alkoivat taas tuikkia. -Sanoin eräälle hoitajattarelle, että haluaisin viedä tiettyjä asioita lahjaksi ystävättärelleni, kun palaan kotiin, ja hän lupasi ostaa ne puolestani.<br /><br />-Hullu poika, Betty mutisi kuvitellen mielessään, miten Duncan säntäsi laivaan viime hetkellä lahjalaatikko kainalossaan, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai nauraa. Uteliaana hän otti pahvirasian ja avasi narut. -Mikä tämä on? Hän nosti esiin lelukarhun, joka oli ommeltu ruskeasta plyysistä ja katseli häntä totisena kiiltävillä lasisilmillään.<br /><br />-Amerikkalaiset ovat hassuina noihin, Duncan sanoi ylpeänä kuin pikkupoika, joka on ostanut säästöillään äidille lahjaksi patalapun. -Sanovat niitä Teddyn karhuiksi presidentti Rooseveltin mukaan, joka ei metsästysretkellä muutama vuosi sitten tahtonut ampua puuhun sidottua karhunpentua.<br /><br />Betty nauroi. Karhu oli pehmeä ja sen ilme niin juhlallisen vakava, ettei hän voinut muuta kuin rutistaa sitä.<br /><br />-Eikö sinun hoitajattaresi kysynyt, onko ystävättäresi kymmenvuotias, hän tiedusteli.<br /><br />Duncan virnisti.<br /><br />-Hän oli hyvin hienotunteinen. Siellä on muutakin!<br /><br />Betty laittoi nallen sivuun ja pisti kätensä laatikkoon. Siellä oli kirja, kauniisiin vihreisiin kansiin sidottu kirja, jonka etukannessa oli kuva punatukkaisesta tytöstä.<br /><br />-<span style="font-style: italic;">Annan nuoruusvuodet</span>, hän luki kirjan nimen. -Mikä tämä on?<br /><br />-Sen on kirjoittanut eräs kanadalainen opettajatar ja lehtinainen, se ilmestyi vasta vähän aikaa sitten mutta on jo saanut kovasti kiitosta, Duncan sanoi. -Ajattelin, että se kiinnostaisi sinua, kun itsekin olet kirjailijatar.<br /><br />Betty selaili kirjaa peittääkseen hämmennyksensä. Hänestä oli mukavaa saada lahjoja, mutta toisaalta ne tuntuivat kiusallisilta. Oliko hän tosiaan vain "ystävätär", jolle tuotiin Amerikasta tuomisia? Todennäköisesti Chrissy oli saanut myös nallen ja kirjan...<br /><br />-Sinä käytät tuota vielä.<br /><br />-Mitä? Betty nosti katseensa kirjasta ja tajusi Duncanin tuijottavan medaljonkia hänen kaulassaan. -Oh - niin. Hän ei tiennyt mitä sanoa.<br /><br />Samassa ovi avautui ja rouva Anderson ilmestyi kynnykselle.<br /><br />-Lounas on katettu, hän ilmoitti.<br /><br /><br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-2407781823393572657?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-88188175802456704482008-09-15T10:00:00.007+03:002008-09-15T16:17:50.579+03:00<div style="text-align: justify;">Kesäkuu kului aurinkoisine päivineen ja salaperäisine iltoineen. Viimeiset kokeet pidettiin, ja sitten tuli kesäkuun viimeinen päivä ja päättäjäisjuhla.<br /><br />Betty istui opettajattarien penkissä valkoisessa musliinipuvussaan ja niisti nenäänsä, kun Annie sai todistuksen ja pienen stipendin. Pikkusisko tuntui äkkiä siirtyneen niin kauas - Napier MacPherson oli lähettänyt tälle tusinan punaisia ruusuja, ja Betty oli muistanut ne ruusut, jotka oli saanut Duncanilta päättäessään Tiedon kunnaat.<br /><br />-No niin, nyt en pilaa Annien päivää, hän tuumi itsekseen, kun juhla loppui ja kaikki nousivat onnittelemaan tyttöjä. -Kenties Jennie tulee tänne ensi vuonna, ja sitten aikanaan ehkä Mary ja Eliza.<br /><br />Sinä iltana Isoäiti tarjosi teetä ja leivoksia koko Bettyn ja Annien ystäväpiirille.<br /><br />-Minä olen niin iloinen että läkähdyn, Annie vakuutti istuessaan salin sohvalla kermakakkulautanen sylissään. -Koko tämä kamala lukeminen on ohi, ja viikon kuluttua... Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja hän punastui.<br /><br />-Suloinen lapsi, Jessie kuiskasi Bettyn korvaan ja nipisti tätä pelkästä onnesta.<br /><br />Betty koetti hymyillä, nousi ja otti teekannun. Siellä oli vielä teetä, mutta sitä ei onneksi kukaan tiennyt - hänen täytyi päästä hetkeksi salista pois.<br /><br />Kun Betty sitten palasi Peggyn täyttämän kannun kanssa, Chrissy odotti häntä ruokasalissa.<br /><br />-Kuule, tämä sanoi, -me aiomme mennä heinäkuun puolivälissä kokonaiseksi kuukaudeksi erääseen täysihoitolaan Morariin. Etkö tahtoisi tulla mukaan? Alankin tulee.<br /><br />-Oletko varma, että haluat minut kolmanneksi pyöräksi? Betty virnisti.<br /><br />-Voi, älä nyt ole hupsu! Tietysti haluan sinut sinne, kaiken tämäntalvisen jälkeen!<br /><br />-Tässä talvessa ei ole ollut mitään, mikä...<br /><br />-Lakkaa väittämästä vastaan! Tuletko?<br /><br />Betty mietti hetken.<br /><br />-Hyvä on, minä tulen. Vietimme Morarissa viikon kun olin pienil, enkä koskaan unohda niitä hiekkarantoja.<br /><br />-Kultainen tyttö! Me matkustamme viidentenätoista, olemme illalla perillä, joten olet tervetullut milloin tahansa kuudennestatoista päivästä alkaen.<br /><br />Betty nauroi Chrissyn innolle ja vei teen sisään.<br /><br />Seuraavana päivänä Betty ja Annie pakkasivat, ja Madeleine Fraser tuli auttamaan.<br /><br />-Ellei se olisi niin naisellista, niiskuttaisin vähän, Madeleine myönsi laskostaessaan Bettyn pukuja. -Täällä tulee olemaan kuivaa ilman teitä.<br /><br />-Äsh, kyllä sinä kestät kaksi kuukautta, Betty vakuutti. -Ja kuule, minä olen keksinyt sinulle nimilyhenteen!<br /><br />-Se ei ole mahdollista.<br /><br />-Onpas, Mally kultaseni. Ei Madeleine ole niin mahdoton nimi kuin luulet!<br /><br />Niin Betty ja Annie jättivät Edinburghin ja matkustivat pohjoiseen, keskelle Ylämaan kesää. Nummet olivat sinipunaisia ja ruusut valkoisia, Glen Long kukoisti ja Kuusikukkula tulvi vastapaistetun leivän tuoksua.<br /><br />Ja silloin Annie pudotti pommin.<br /><br />Koko perhe istui illallispöydässä. John ja Davy olivat saapuneet kahden viikon lomalle, joten lapsilauma oli melkein täysilukuinen. Annie levitti juuri voita leivälleen sanoessaan tyynesti:<br /><br />-En kai ole maininnutkaan, että Napier ja minä aiomme mennä vihittäviksi Ballachulishiin.<br /><br />Rupattelu ja astioiden kalina pöydässä vaimeni.<br /><br />-Mitä sinä puhut, tyttö? tuomari lopulta kysyi.<br /><br />-Kai te kuulitte. Annie haukkasi leipäänsä. -Meistä ei oikein sovi, että vihkiäisissä koko kylä tuijottaa ja kuiskuttaa... Ja Ballachulishin pastorihan vihkisi meidät joka tapauksessa.<br /><br />-Mutta rakas lapsi, mehän olemme jo lähettäneet kutsut! Cathy-rouva huudahti.<br /><br />-En minä kiellä vieraita saapumasta hääpäivälliselle, mutta Ballachulishiin tulevat vain Jenny ja Pat, jotka todistavat.<br /><br />-Jenny ja Pat! huusi Tom Stewart. -Emmekö edes me...<br /><br />-Ette. En minä tahdo valtavaa huomiota.<br /><br />Koko talo oli sekaisin sinä iltana. Cathy-rouva itki, ja Rob, joka oli soitettu paikalle "puhumaan järkeä" sisarelleen, raastoi lainehtivaa tukkaansa. Mutta Napier MacPherson ja Annie olivat päättäväisiä, ja Betty asettui heidän puolelleen.<br /><br />-Koettakaa nyt käsittää, hän pyysi. -Kyllä te tiedätte, miten julmia ihmiset ovat! Jos vihkiminen tapahtuu täällä, ihmiset kuiskuttavat keskenään - he eivät ymmärrä rakkaudesta mitään, he vain keksivät ilkeitä syitä Napierin ja Annien ikäeroon - ja Napierin ei tarvitse kuin joutua etsimään sormusta silmänräpäyksen verran taskuistaan, kun häntä jo pidetään vastahakoisena sulhasena...<br /><br />-Mutta minä olen aina ajatellut, että tyttäreni vihitään kotona, Cathy-rouva valitti.<br /><br />-Kuulkaa, annetaan siskon nyt tehdä miten tahtoo, David sanoi. -Hänenhän ne häät käsittääkseni ovat, enkä minä ainakaan ota vastuulleni sitä, että hänelle jää niistä paha mieli.<br /><br />Lopulta perhe antoi periksi. Annie oli viivyttänyt ja viivyttänyt hääpuvun hankkimista, ja päätti nyt pukeutua keväällä teettämäänsä helmenharmaaseen kävelypukuun. Tässä vaiheessa Bettykin pani vastalauseensa, mutta ymmärsi lopulta kävelypuvun olevan tässä tilanteessa paras ratkaisu, ja lohduttautui auttamalla Effietä valmisteluissa rikkoen kakkuun kolme munaa yli tarpeellisen määrän.<br /><br />Niin tuli hääpäivä ja tulivat myös vieraat: Jamie ja Flora lapsineen, Rob, Anna ja pikku Rosemary, Rose ja Charlie, Jim-eno ja Marian-täti ja kaikki muut sukulaiset ja tuttavat. Annie ja Napier palasivat Ballachulishista puolenpäivän aikaan Jennyn ja Patin ja pikku Dickin seuraamina, ja sitten syötiin ateria. Kello kolmelta tuore aviopari vietiin junalle, joka veisi heidät Bathiin, ja neiti Martland palasi pappilaan huolehtiakseen siitä kuherruskuukauden ajan.<br /><br />-Tämä oli hirvittävän arkista, Katie Murray huokasi, kun tytöt korjasivat pöytää muiden siirryttyä puistoon, jossa Flora jo soitti tanssimusiikkia. -Ei ollenkaan sellaista kuin me joskus Annien kanssa kuvittelimme.<br /><br />-Pikku Annie, Rose huoahti. -Toivon niin, ettei hän joudu katumaan.<br /><br />-Elämä on arkea suurimmaksi osaksi, Betty jatkoi, sillä hän oli väsynyt ja kuvitteli puhuvansa totta.<br /><br />Mutta kun hän myöhemmin illalla tanssi Alexin kanssa kuin ennen vanhaan, kun tuuli suhisi omenapuiden oksissa ja paperilyhdyt loivat valoläikkiä nurmikentälle, Betty oli taas melkein iloinen. Oli sentään kesä ja loma.<br /><br />-Kuulin, että lähdet Morariin, Alex samassa sanoi. -Mikä tämä juttu on, että olet alkanut nähdä näkyjä?<br /><br />-Ei se ole mitään, enkä minä ole nähnyt näky<span style="font-style: italic;">jä</span>. Betty rypisti kulmiaan. Jospa Rose oppisi pitämään suunsa kiinni! -Mutta Morariin menen, se on oikein hauskaa.<br /><br />-Kuule Bet, itse asiassa me serkut olemme huolissamme sinusta. Etkö aio lainkaan mennä naimisiin?<br /><br />-Ei naimisiinmeno ole mikään päämäärä - enkä minä jaksa edes ajatella sitä - eikä se edes kuulu teille. Ole reilu, Alex, ja puhu jostakin muusta.<br /><br />Alex vilkaisi serkkuaan, joka oli kääntänyt kasvonsa niin, ettei hänen silmiään voinut nähdä. Betillä oli huolia, se oli selvää. Mutta järkevänä nuorena miehenä Alex ei kysynyt enää mitään, vaan alkoi kertoilla kylän tapahtumista.<br /><br />Illalla Betty makasi yksin vuoteessaan huoneessa, jonka oli aina jakanut jonkun kanssa. Annie ja Napier olivat nyt yöjunassa - kello oli yhdeksän - ja Betty otti yöpöydältä romaanin karkottaakseen yksinäisyyttään lukemalla. Mutta se oli rakkausromaani, eikä siirappi maistunut nyt. Tyttö työnsi peitteet sivuun ja meni istumaan ikkunalaudalle.<br /><br />Yö oli hiipinyt puutarhaan ja Keijulehtoon. Koivut nukkuivat hiljaisine oksineen, pionit olivat vetäytyneet terälehtiensä makuukamareihin. Satakieli esitti ohjelmistoaan jossakin hyvin lähellä.<br /><br />-Jumala, Betty kuiskasi omituisen rukouksen ristiinpuserretuin käsin, -voi Jumala, anna jokin ratkaisu!<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-8818817580245670448?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-19773902525866301822008-09-14T10:00:00.012+03:002008-09-14T12:20:00.970+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 1. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Oloni on puhdas niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Tulin juuri ensimmäisestä kylvystäni sairaalan jälkeen (ompeleet on nyt poistettu) ja sairaala-aikani omituiset tapahtumat selvittivät vähän ajatuksiani.<br /><br />En edelleenkään uskalla päästää mieleeni kaikkia niitä ajatuksia, jotka sinne pyrkivät. Mutta kun katselen edessäni olevan medaljongin kuvaa, sydämessäni soi pieni sävel, jota olen tähän asti koettanut tukahduttaa.<br /><br />Palaan kouluun huomenna, ja se onneksi vie ajatuksiani muualle. Chrissy tosin soittaa tai käy lähes päivittäin."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 5. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Kun tänään tulimme Annien kanssa kotiin, Isoäiti ja Peggy odottivat meitä eteisessä. Sivupöydällä oli päiväposti, kuten yleensäkin, ja he seisoivat pöydän molemmin puolin kuin vartijat.<br /><br />-Kirje Yhdysvalloista, Isoäiti sanoi ääni väristen huonosti peitetystä jännityksestä.<br /><br />-Mutta kuoressa ei ole Duncan-herran käsialaa, jatkoi Peggy varovasti.<br /><br />Annie sanoi 'oi!'. Minä ripustin hattuni naulakkoon hyvin huolellisesti ja silitin hansikkaitani ennen kuin asetin ne hyllylle. Sitten korjasin vielä tukkaani peilin edessä, vaikka käteni vapisivat. Vasta sitten menin pöydän luo. Kyllä, kirje oli Amerikasta ja ei, se ei ollut Duncanin käsialaa.<br /><br />Otin kuoren ja aioin kadota huoneeseeni, mutta samassa tajusin, että Peggyn silmät olivat pudota päästä, Annie puri kynsiään - hän ei ole tehnyt sitä sen jälkeen kun täytti kuusi - ja Isoäiti oli kietonut hienoon batistinenäliinaansa viisi solmua. Tajusin, etten voinut kiduttaa heitä enempää, huokasin teatraalisesti, avasin kuoren ja silmäilin sen sisältämän viestin läpi.<br /><br />-Duncan voi paremmin, sanoin hyvin asiallisesti, -hänet siirretään pian newyorkilaiseen sairaalaan. Hoitajatar on kirjoittanut kuoren.<br /><br />Sitten marssin huoneeseeni ja suljin oven. Selvisin hädin tuskin pöytäni ääreen, kun polveni pettivät ja putosin tuolille.<br /><br />Duncan on kirjoittanut kirjeensä vuoteessa lyijykynällä parille muistivihon sivulle, joku sisar Dorothy oli luvannut hoitaa postituksen. Kirje ei ollut pitkä ja Duncanin käsi on vapissut, mutta siinä on kaikki tärkeä: hän kykenee kirjoittamaan itse, hän on paranemassa!<br /><br /><span style="font-style: italic;">Voin huonosti pitkään ennen kuin romahdin</span>, hän kertoo. <span style="font-style: italic;">Siksi kirjeiden kirjoittaminen jäi. Olin typerä, kun en ostanut junalippua suoraan New Yorkiin, mutta kuvittelin vain hiukan vilustuneeni, enkä malttanut jättää seikkailuani kesken. Muistan, että varasin huoneen jostakin täysihoitolasta - ja sitten en muista mitään muuta kuin painajaismaisen olotilani.<br /><br />Yhtä hetkeä lukuunottamatta. Eräänä päivänä heräsin horteestani, olin yhtäkkiä täysin selvillä siitä missä olen, kaikki oli kirkasta. Ajattelin sen merkitsevän, että olin kuolemassa. Se tuntui helpotukselta. En jaksanut ajatella vanhempiani, en Chrissyä, en ketään. Halusin vain pois ja rauhaan.<br /><br />Silloin Sinä seisoit vuoteeni vieressä, Sappho. Tartuit käteeni ja kutsuit minua nimeltä. Kun en jaksanut vastata, aloit itkeä. Ja minä tajusin, etten tahdo kuolla, jos Sinä jäät minua itkemään. Tahdoin elää Sinun vuoksesi. Ja sitten en taas muista mitään, ennen kuin heräsin sairaalassa.</span><br /><br />Vapisen nytkin, kun kopioin tuota tekstiä. <span style="font-style: italic;">Olinko</span> minä todella Duncanin luona? Minun täytyy kysyä joskus Napier MacPhersonilta, uskooko hän moiseen.<br /><br />Duncan on todennäköisesti jo nyt New Yorkissa, sillä hän kirjoittaa lääkärin antaneen luvan siirtoon. Herra Bisset kuulemma kustantaa junaan sairasvaunun. <span style="font-style: italic;">Rehvakkaana seikkailuun lähtenyt tuhlaajapoika palaa kotiin,</span> Duncan kirjoittaa. <span style="font-style: italic;">Tosin toivon, ettei Teddy-setä anna turhaan teurastaa juottovasikkaa. Olen ollut viikkoja niin heikolla ruualla, että sisaret ovat ruokkineet minua toistaiseksi vain kauravellillä. Ensimmäisinä päivinä minua syötettiin kuin lasta, kun käteni ei jaksanut nostaa lusikkaa.<br /><br /></span>Olen saanut Duncanilta vuosien mittaan lukuisia kirjeitä, jotka ovat olleet hauskoja, hilpeitä, syvällisiä. Mutta mikään niistä ei ole koskaan tuntunut näin tärkeältä."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 7. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Kun tänään tulin aamutunneiltani, kuulin jonkun laulavan käytävässä. Se oli Gwen, pieni piikatyttö, joka on otettu Fionan avuksi oppilasmäärän kasvaessa. Hän pesi lattiaa ja lauloi niin, että peipposet avoimen ikkunan takana jäivät hämmästyneinä kuuntelemaan.<br /><br />-Kuka on opettanut sinua? kysyin kiinnostuneena.<br /><br />-Ei kukaan, neiti, tyttö sanoi ja niiasi niin, että liian iso hame viisti maata.<br /><br />Minun pitää puhua Gwenistä Rosielle, hän ymmärtää sellaisia asioita."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 13. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Varjelkoon, jos minulla olisi heikko sydän!<br /><br />Olin Lime Housessa, kuten joka perjantai. Miriam koetti juuri muistella läksyinä olleita Euroopan tulivuoria, kun Emily tuli sanomaan, että joku nuori herra kysyi neiti Stewartia. Edinburghissa ei ole nuoria herroja, jotka osaisivat kysellä minua Lime Housesta perjantai-iltana - Jerry osaisi, mutta häntä en ole nähnyt talven jälkeen - joten en voinut käsittää, kuka se voisi olla. (Tosin häveten myönnän, että yhden melodramaattisen hetken kuvittelin olevani romaanin sankaritar ja mietin, olisiko Duncan voinut jo palata kotiin.) Pyysin siis Emilyä ohjaamaan vieraan ylös.<br /><br />Se oli David.<br /><br />Käyttäydyin kuin hupsu, lensin hänen kaulaansa ja pälpätin mahdottomasti. Kukaan ei olisi uskonut, että olemme olleet erossa vain kuukauden!<br /><br />Kun Davy sitten meni tervehtimään Miriam-tyttöstä, hämmästyin. Totta kai tiedän, että Miriam täyttää syksyllä viisitoista vuotta - totta kai olen nähnyt, että hänestä on alkanut kehittyä nuori nainen. Mutta kun Davy tarttui hänen kapeaan kätöseensä ja räpäytti sitten silmiään hämmästyneenä, ennen kuin sanoi hyvää päivää ja terveisiä Glasgow'sta, ymmärsin, ettei suloinen Miriam enää kauan ole 'tyttönen'. Jos hän kävelisi, hän pääsisi kohta ensimmäisiin tanssiaisiinsa. Ja jos hän hämmentää tuolla tavoin minun reippaan veljeni, millainen vaikutus hänellä olisikaan Edinburghin nuorukaisiin!<br /><br />Davy on lähetetty Will-sedän liikeasioille. Ne hoidettuaan hän oli käynyt etsimässä minua Brodielta, tavannut Annien ja kuullut missä olen. Isoäiti oli ilmoittanut tahtovansa majoittaa Davyn luokseen, vaikka setä oli antanut rahaa hotelliin, ja olemme hemmotelleet häntä koko illan.<br /><br />Mutta kun äsken vein vesikannun vierashuoneeseen, Davy istui paitahihasillaan pöydän luona ja sanoi kuin itsekseen:<br /><br />-Luin lehdestä lontoolaisesta lääkäristä, joka on suorittanut onnistuneesti vaikeita selkäleikkauksia.<br /><br />-Eivätköhän Somervillet ole jo etsineet apua mistä vain voivat, sanoin lempeästi.<br /><br />-Toivon mukaan, Davy sanoi.<br /><br />Hassu poika!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 15. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Kesä on tullut, totesin tänään, kun Annie, Chrissy, Nanny, Jessie ja minä olimme Holyroodin puistossa kävelemässä. Kaikki kukki, kaikki surisi ja pörisi ja visersi.<br /><br />-Enää puolitoista kuukautta, huokasi Annie, ja minua melkein kylmäsi. Olin äkkiä maailmassa niin yksin, että puristin lujasti Chrissyn kättä. Olen kuullut häneltä, että Duncan on New Yorkissa ja toipuu, mutta vastausta kirjeeseeni en ole saanut. Ja epäilen itseäni - erehdyinhän Jerrynkin suhteen.<br /><br />Madeleine ja Jerry tulivat muuten meitä vastaan. On ilahduttavaa huomata, että Madeleine pukeutuu yhtä poikamaisesti kuin ennenkin.<br /><br />-Hän tarvitsee häijyn tytön, Madeleine kuiskasi korvaani. -Semmoisen, joka pitää hänet kurissa.<br /><br />Minä nauroin. Tiedänhän Madeleinen 'häijyyden'!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 16. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen kirjoittanut Joannani jatko-osan puhtaaksi. Sihteeri-parka kuumottaa vieläkin.<br /><br />Vein käsikirjoituksen iltapäivällä kustantajalle, ja minulle oltiin oikein kilttejä. Leijailin Brodielle monta tuumaa kadun yläpuolella.<br /><br />Annien kapiot ovat lähes valmiit. Hullunkurista, että minun on annettava uskonnon numero päästötodistukseen ihmiselle, joka vihitään viikko päättäjäispäivän jälkeen!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 16. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Hain tänään ompelijalta ensimmäisen pukuni kihlauksen jälkeen. Se on valkoista musliinia - en tiedä, miksi tulin valinneeksi sellaisen kankaan. Ehkä sen voi värjätä. Kehotin Chrissyä kihlautumaan nopeasti, jotta voisin käyttää pukua hänen kihlajaisissaan.<br /><br />Rosie ja Ian ovat tulossa Edinburghiin viikonlopuksi. Aion hommata pienen Gwen Bonnetin laulamaan heille."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 18. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Rosie tuli koululle - olin pyytänyt hänet laulutunnille kertomaan laulajattaren urastaan ja sitten tapaamaan Gwenia. Tyttö lauloi meille käytävässä, ja sitten Rosie meni ja suuteli häntä.<br /><br />-Jos se minusta on kiinni, tulee sinusta laulajatar, Rosie sanoi, ja lupasi puhua jollekin järjestölle, joka antaa stipendejä nuorille lahjakkuuksille.<br /><br />Onneksi ystävilläni on suhteita!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Toukokuun 23. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Tänään tuntini loppuivat jo aamupäivällä, ja koska Chrissyllä oli hammaslääkäri ja rouva Flemingin oli mentävä ompelijalle, olin lupautunut auttamaan kirjakaupassa.<br /><br />Olen aina vähän ujostellut herra Flemingiä. En ole tavannut häntä kovin usein, eikä hän ole yhtä vilkas kuin Duncan. Mutta vähitellen rentouduin ja kielenkantani aukenivat. Juttelimme kaikenlaista niinä harvoina hetkinä, kun asiakkaita ei ollut, ja jotenkin eksyimme Chrissyn ja Duncanin lapsuuteen.<br /><br />He ovat olleet lievimmin sanottuna vilkkaita lapsia. 3-vuotiaana Chrissy oli kadonnut koko päviäksi. Talo oli käännetty ylösalaisin, kunnes hänet oli löydetty varaston hyllyltä nukkumasta Walter Scottin tuotannon päällä. Ja se vino vako Duncanin leuassa syntyi, kun hän 5-vuotiaana oli vetänyt <span style="font-style: italic;">Encyclopaedia Britannican </span>hyllystä suoraan päälleen - "seitsemän ommelta ja poika huusi kuin sumusireeni", kuvaili herra Fleming."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Keäskuun 4. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olin Annien kanssa etsimässä syntymäpäivälahjaa Johnille. Juoksimme lounastunnilla läpi lähes kaikki puodit, kunnes löysimme haluamamme. Sitten patistin Annien kertaamaan Martti Lutheria ja kiiruhdin lukemaan vielä läpi senioriluokan koetehtävät (<span style="font-style: italic;">en</span> kysynyt mitään Martti Lutherista, ja Annie oli vihainen).<br /><br />Olin yrittänyt tehdä kokeet samantapaisiksi kuin seminaarin pääsykokeet, ja olin lähes yhtä hermostunut kuin tyttöni. Oli vähän haikeata kuljeskella luokassa ja katsella paperien yli kumartuneita päitä. Duncanin sanat vuosien takaa tulivat mieleeni - <span style="font-style: italic;">vuosi vuoden jälkeen istut luokassa, näet lasten kasvavan ja rakastuvan ja menevän naimisiin...<br /><br /></span>No niin, näistä 'lapsista' vain Annie on nyt menossa vihille. Ja itsepä olen osani valinnut. Sitäpaitsi yritän välttää Duncanin ajattelemista, hän ei tee hyvää yöunilleni."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Kesäkuun 10. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"On suloista kulkea kesäisiä katuja ja nauttia siitä, ettei tarvitse rynnätä kotiin lukemaan historiaa tai maantiedettä, kuten kahtena aikaisempana Edinburghin-keväänä. Ellen olisi täysi-ikäinen, olisin tänään tanssinut alas High Streetiä.<br /><br />Eilen Miriam-tyttönen ja minä olimme ajelulla kaupungin ulkopuolella. Sitten ajuri ja minä autoime Miriamin alas vaunuista ja hän koetti kävellä hiukan. Se onnistui, mutta illalla Alison Somerville soitti ja kertoi Miriamin selän olevan kovin kipeän.<br /><br />Mikä se leikkaus oli, josta Davy puhui? Voi hyvä Jumala, jos se voisi onnistua!"<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span></div></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-1977390252586630182?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-32722528535052570092008-09-13T10:00:00.009+03:002008-09-13T12:33:41.067+03:00<div style="text-align: justify;">Eräänä huhtikuun lopun tuoksuvana iltana Betty painoi viimeisen tarmokkaan pisteen <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannan</span> jatko-osaan. Kirja oli nyt valmis, vain viimeistelyä ja puhtaaksikirjoitusta vailla, ja helpotuksen lisäksi Betty tunsi hupsua haikeutta. Olihan hän sentään viettänyt taas muutaman kuukauden Joannan seurassa.<br /><br />-No, ainakaan tässä en loukkaa Duncania, hän sitten tuumi ja nousi reippaasti pystyyn pöytänsä äärestä ottaakseen pahvisen salkun, jossa säilytti käsikirjoitusta.<br /><br />Tuntui, kuin hehkuva miekka olisi työntynyt tytön kylkeen, ja hän painui voihkaisten kaksinkerroin.<br /><br />-Minun <span style="font-style: italic;">ei</span> pitäisi syödä Peggyn kermakohokasta, Betty mutisi itsekseen, kun tuska oli hellittänyt. -Se on aivan liian raskasta. Hän suoristautui varovasti ja työnsi käsikirjoituksen salkkuun.<br /><br />Kevätillan kuulas valo siilautui ikkunaverhojen läpi, kun Betty pysähtyi katsomaan kasvojaan piirongin peilistä. Hän silitti vähän tukkaansa ja huokasi sitten. Kevätiltoina ei pitäisi olla yksin.<br /><br />Avatessaan piironginlaatikon tarkistaakseen, oliko siellä kylliksi paperia Joannan puhtaaksi kirjoittamiseen, hän näki laatikossa Duncanin antaman medaljongin. Siellä se oli saanut maata piilossa kuukausia. Äkkiä tyttö tunsi raivon syöksyvän lävitseen. Mitä Duncan oikein ajatteli, kun ei kirjoittanut? Eikö muka Amerikassa, jossa tehtiin autoja ja eläviä kuvia, ollut postitoimistoja, jotta kirjeen olisi saanut matkaan edes kuukauden välein? Vai oliko herra maailmanmatkaaja tehnyt "koukkauksensa Kanadaan" ja päätynyt Alaskaan kultaa huuhtomaan?<br /><br />Betty otti medaljongin ja napsautti sen auki. Duncanin hymy oli kuvassa niin elävä, että raivo muuttui pistäväksi ikäväksi. Entä jos tämä olikin Duncanin tapa sanoa, ettei hän enää tahtonut olla tekemisissä Bettyn kanssa? Jotenkin lapsellisesti Betty oli ajatellut, että kun Duncan kuulisi hänen purkaneen kihlauksensa, niin... Hänen piti purra huultaan. Ajatus Duncanin menettämisestä tuntui äkkiä mahdottomalta kestää. Hän sulki medaljongin, mietti hetken ja kiinnitti sen sitten kaulaansa. Olisiko hän vuosikymmenten kuluttua kuin Isoäiti - kantaisi kaulassaan kuvaa unelmasta, joka olisi voinut toteutua?<br /><br />-Mikä minua vaivaa, hän sanoi puoliääneen sulkiessaan piironginlaatikon. -Minua pyydetään järjestämään kaikkien ihmisten sydämenasioita - mutta samalla sotken omani yhä pahemmin! Olen menettänyt Jerryn ystävyyden, ja nyt olen menettänyt Duncanin...<br /><br />Pistävä kipu kyljessä oli äkkiä melkein tervetullut, se oli jotakin todellista. Betty irvisti. Hän ei kyllä söisi jälkiruokaa vähään aikaan! Päättäväisesti hän työnsi kaikki hempeät ajatukset taka-alalle ja meni saliin, jossa Isoäiti kirjoi tyynynpäällistä ja Annie virkkasi pitsiä kapioihinsa. Peggy kasteli parhaillaan ikkunan luona olevaa suurta fiikusta.<br /><br />-Se on valmis, Betty sanoi ovelta iloisesti.<br /><br />Kenenkään ei tarvinnut kysyä, mikä oli valmis. Annie pudotti pitsinsä ja lensi isonsiskonsa kaulaan, ja Peggy juoksi vaihtamaan paremmat kupit iltateepöytään.<br /><br />-Kultaseni, olen niin iloinen puolestasi, Isoäiti sanoi.<br /><br />-No jaa, enhän voi tietää meneekö se läpi, Betty sanoi koettaen kuulostaa vaatimattomalta.<br /><br />-Minä väännän niiltä niskat nurin, ellei sitä julkaista, papinmorsian Annie ilmoitti kristillisesti. -Mitä nyt?<br /><br />Betty oli irvistänyt.<br /><br />-Vatsaani on koskenut koko illan - tästä lähin kierrän kermakohokkaan kaukaa.<br /><br />-Minä haen vatsapulverin, Isoäiti sanoi ja nousi. -Ei, älä yhtään vastustele. Vatsapulveria sinä tarvitset.<br /><br />Seuraavana aamuna Bettyä paleli, ja hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Vatsaan sattui yhä oudosti, eikä siihen auttanut enää vatsapulverikaan.<br /><br />-Vatsafunssa varmaankin. Onneksi se tuli nyt eikä pilannut pääsiäislomaa, hän ajatteli, varustautui lämpimällä villatakilla ja nenäliinoilla ja kiiruhti Annien perään.<br /><br />Mutta kun Betty aamupäivätuntien jälkeen astui opettajainhuoneeseen, neiti Jameson vilkaisi häntä kirjansa yli.<br /><br />-Voitteko huonosti, neiti Stewart? hän kysyi ystävällisesti. -Olette kalpea.<br /><br />-Tunnen oloni aika oudoksi, Betty myönsi ja otti takkinsa. -Mutta se menee varmaan ohi, kun saan ruokatunnilla raitista ilmaa.<br /><br />Annie oli jo lähtenyt Brodielle, joten Betty kulki yksin. Itse asiassa hän oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin nostella jalkojaan. Vatsaan koski yhä kovemmin, hameen vyö tuntui tuliselta rautavanteelta.<br /><br />-Ehkä minun pitäisi jäädä iltapäiväksi kotiin, hän mietti. -Tunteja on vain kaksi, ja... Oih!<br /><br />Tuska syöksyi Bettyn läpi niin, että hän lyyhistyi valittaen kadunkulmaan.<br /><br />-Betty!<br /><br />Alan Smollett juoksi kadun yli ja kumartui hänen ylitseen.<br /><br />-Betty, oletko sairas?<br /><br />-Siltä tuntuu, Betty läähätti ja koetti hymyillä, mutta sai aikaan vain tuskanirvistyksen. -Vatsaani... koskee... hirveästi...<br /><br />Alan pysäytti ohi ajavan vuokra-auton, nosti Bettyn sisään ja antoi Brodien osoitteen. Mutta kun tyttö matkalla menetti tajuntansa, katsoi hän parhaaksi viedä tämän sairaalaan.<br /><br />Betty ei tiennyt, miten kauan oli ollut tiedoton. Herätessään hänen olonsa oli sekava, suuta kuivasi, päätä särki ja kattolamppu vuoteen yläpuolella kieppui ympäri.<br /><br />-Kas niin, heräättehän te jo. Kasvot, joita kehysti Punaisen Ristin sisaren hilkka, kumartuivat tytön yli.<br /><br />-Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Betty kysyi. Hänestä tuntui, kuin hänen suunsa olisi ollut täynnä perunajauhoa.<br /><br />-Olette sairaalassa. Teidät tuotiin viime hetkellä, umpilisäke oli erittäin pahoin tulehtunut. Se poistettiin iltapäivällä.<br /><br />-Umpilisäke? Oh, olisihan minun pitänyt ymmärtää... Betty liikahti ja tunsi omituista kiristystä oikeassa kyljessään - haava. -Mitä... kello on... nyt?<br /><br />-Pian yhdeksän. Kas tässä, voitte huuhtoa suunne vedellä, mutta älkää nielkö sitä ettette ala voida pahoin. Sisarenne kävi täällä ja käski sanoa paljon terveisiä häneltä ja isoäidiltänne.<br /><br />Betty purskutti ihanaa kylmää vettä suussaan eikä jaksanut selittää, ettei Isoäiti ollut hänen isoäitinsä. Syljettyään veden pesuvatiin hän veti peiton korvilleen ja nukkui uudelleen.<br /><br />Seuraavana aamuna Betty oli virkeämpi, vaikka yhä pyörällä päästään. Hän sai pesulapun ja lämmintä saippuavettä peseytyäkseen vuoteessa, ja vaihdettuaan lakanat sisaret jättivät Bettyn lepäämään raikkaana ja puhtaana ja vatsa täynnä aamupuuroa.<br /><br />Suuri sali oli täynnä vuoteita, ja vain muutama niistä oli tyhjä. Jokaisen vuoteen vieressä oli pieni yöpöytä.<br /><br />-Neiti onkin uusi täällä, sanoi Bettyn oikealla puolella makaava rouva. -Minä olen jo viidettä kertaa.<br /><br />-Sehän on kovin ikävää, Betty sanoi myötätuntoisesti.<br /><br />-Oh, <span style="font-style: italic;">minä</span> en valita. Olikos se teidän sulhasenne, joka toi teidät eilen? Minä vain satuin olemaan aulassa...<br /><br />-Ei, hän oli tuttavani, joka onneksi sattui paikalle kun umpisuoleni hermostui.<br /><br />Rouva näytti vähän pettyneeltä, otti kirjan yöpöydältään ja alkoi lukea. Betty, joka oli saanut aamupuuron mukana myös kipupiikin, mietti sameasti koulutunteja ja nukahti sitten.<br /><br />Hän näki omituisen levotonta unta. Siinä oli Duncan - Betty seisoi sen kapean vuoteen ääressä, jossa hän makasi - hän oli sairas, ja Betty tarttui kauhuissaan hänen käteensä, joka hehkui kuumeisena. Betty huusi Duncania nimeltä, mutta alkoi itkeä tajutessaan, että tämähän oli Amerikassa eikä voinut kuulla häntä. Sitten joku kosketti Bettyä, ja hän lensi istumaan parkaisten sekä järkytyksestä että äkkiliikkeen haavalle tuottamasta kivusta. Hän oli märkä hiestä ja vapisi.<br /><br />-Kultaseni, Isoäiti sanoi ja painoi häet lempeästi makuulle. -Anna anteeksi että pelästytin sinut!<br /><br />-E-ei... Näin painajaista... Onko Duncan kirjoittanut kotiinsa? Bettyn ajatus juoksi äkkiä kirkkaana kuin kristalli ja hän tajusi, ettei ollut koko keväänä kysynyt Chrissyltä, oliko Duncanista kuulunut mitään, koska oli pelännyt luovansa vääriä käsityksiä.<br /><br />-Ei riviäkään helmikuun alun jälkeen, jolloin he saivat kirjeen jostakin Wisconsinista, kertoi Moira viimeksi tavatessamme. He ovat oikein huolissaan pojasta. Miksi nyt sitä kysyt, rakkaani, sinun pitäisi huolehtia itsestäsi.<br /><br />-Hän on sairas - kovasti sairas - jossakin - hänet on löydettävä tai hän... Betty alkoi taas itkeä, ja Isoäiti kumartui vuoteen yli, suukotteli hänen kasvojaan ja leperteli kuin lapselle.<br /><br />-Minä menen Flemingeille suoraan täältä, hän lupasi, ja Betty alkoi rauhoittua. -Kylläpä osaat pelästyttää minut - ensin joudut sairaalaan ja sitten hypit tuolla tavoin! Isoäiti istui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja piti Bettyn käsiä omissaan. -Miten voit, lapsi kulta?<br /><br />-Paremmin jo. Mutta menettehän te Flemingeille - varmasti! Se ei ollut pelkkää painajaista, se... Kyyneleet tulvivat uudelleen Bettyn silmiin.<br /><br />-Kultaseni, uskoni ylämaalaisten "toisiin silmiin" on aina ollut vahva. Minä lupaan, ja nyt et enää ajattele ikäviä asioita. Minä soitin koululle, ja neiti Jameson sanoi hoitavansa tuntisi tällä viikolla. Tohtori lupasi, että lauantaina pääset kotiin.<br /><br />Isoäidin lähdettyä Betty tunsi olonsa kummallisen seesteiseksi. Unen tuoma kauhu oli yhtäkkiä poissa, hän oli aivan rauhallinen. Jollakin hupsulla tavalla hänestä tuntui, että hän oli tehnyt mitä pitikin, ja saattoi keskittyä parantumiseen.<br /><br />Sen viikon aikana Bettystä tuli sairaalasalin kuuluisuus, sillä hänen vuoteensa vieressä istui päivittäin vähintään pari vierasta, ja väliaikoina sisään tulvi kukkalähetyksiä ja sähkeitä. Vain vaivoin Annie oli saanut äitinsä vakuuttuneeksi siitä, ettei tämän kannattanut lähteä Edinburghiin, koska salissa ei nytkään tahtonut olla tarpeeksi tuoleja Bettyn vieraille. Chrissy kävi useamman kerran, mutta Betty ei saanut puhutuksi mitään unestaan. Ehkä se oli tosiaan ollut vain uni!<br /><br />-Olisipa minulla yhtä paljon ystäviä, huokasi rouva oikeanpuoleisessa vuoteessa, kun Betty lauantaiaamuna pakkasi tavaroitaan. Haava kiristi yhä, mutta sitä ei särkenyt, ja tyytyväisenä tyttö asetti Annien tuomaan laukkuun päällimmäiseksi Miriam-tyttösen lähettämän posliinisen paimentytön.<br /><br />Kesä oli tullut viikossa. Kun Betty ja Isoäiti astuivat ulos sairaalan pääovesta ja kävelivät hitaasti ja varovasti kohti odottavaa vuokra-autoa, linnut visersivät puiston puissa kuin humaltuneina auringon lämmöstä ja lehtien vihreydestä.<br /><br />-Alan tapasi kutsua tällaista huhtikuuta "runoilijan kevääksi", Isoäiti sanoi hiljaa, kun he istuivat autossa. Hän oli alkanut puhua Alan Vernonista silloin tällöin, ja Betty suuteli häntä.<br /><br />-Kylläpä on suloista olla kotona taas, tyttö sanoi myöhemmin illalla, kun hänet oli paketoitu salin suurimpaan nojatuoliin tyynyjen ja huopien keskelle ja Peggy oli tuonut hänen syliinsä lautasellisen pikkuleipiä. -Vahinko, ettei ihmisellä ole useam pia umpisuolia, niillä on erinomaisia vaikutuksia.<br /><br />Samassa ovikello soi, ja kohta Peggy saattoi sisään Chrissyn. Tämä oli kalpea ja punasilmäinen, ja Betty kohottautui tuolilla niin äkisti, että Annie ehti pelastaa pikkuleipälautasen hädin tuskin.<br /><br />-Mitä - onko - kuinka sinä...<br /><br />-Rauhoitu, taivaan tähden, Chrissy sanoi säikähtäen Bettyn suunnattomia silmiä. -Kaikki on hyvin, sinun ansiostasi! Voi kultaseni, jos... Hän alkoi äkkiä itkeä ja kesti melkoisen kauan, ennen kuin hän rauhoittui. Lopulta Chrissy kuitenkin kykeni kertomaan syyn vierailuunsa.<br /><br />Duncan oli lähtenyt Johnsburgista tammikuussa, kuten oli kirjoittanutkin. Joitakin viikkoja hän oli seikkaillut suunnitelmansa mukaan - matkustanut pätkiä junassa, ollut muutamia päiviä töissä milloin farmeilla, milloin kaupungeissa. Mutta sitten Duncan oli joutunut viettämään kylmän yön taivasalla, vilustunut ja saanut pahan yskän. Siitä huolimatta hän oli jatkanut matkaansa, kunnes lopulta oli sairastunut keuhkokuumeeseen eräässä pikkukaupungissa, jossa ei ollut edes lääkäriä.<br /><br />Tuntiessaan olonsa huonoksi Duncan oli varannut säästöillään majatalosta huoneen levätäkseen yön yli, mutta ei ollut aamulla kyennyt enää lähtemään mihinkään. Hänen onnekseen majatalon emännällä oli hyvä sydän, ja hän oli antanut sairaan pitää huoneensa. Itse asiassa rouva Van Veer oli yrittänyt saada tätä kertomaan jonkin lähiomaisen nimenkin, mutta Duncan oli ollut kuumehoureissaan niin sekaisin, ettei hänestä ollut saatu irti järjellistä sanaa. Chrissyn mukaan rouva Van Veer oli kertonut Duncanin toistelleen "jotakin ulkomaalaiselta kuulostavaa nimeä, joka alkoi S:llä". Tässä kohdassa Betty peitti kasvonsa tajutessaan, että "ulkomaalaiselta kuulostavan nimen" täytyi olla Sappho.<br /><br />Teddy Bisset oli toki tehnyt Duncanista tiedusteluja pitkin kevättä, kun tämän kirjeet olivat lakanneet tulemasta, mutta turhaan. Vasta kun John Fleming oli Bettyn unen jälkeen sähköttänyt New Yorkiin, hänen ystävänsä oli tosissaan huolestunut ja laittanut rahansa ja vaikutusvaltansa peliin. Vähät johtolangat olivat lopulta johtaneet Duncanin luo, hänet oli toimitettu lähimpään sairaalaan viime hetkellä, ja hän oli nyt toipumassa.<br /><br />-Ellet - ellet sinä olisi <span style="font-style: italic;">nähnyt</span>, että hän oli sairas, hän olisi ehtinyt kuolla, Chrissy lopetti nyyhkyttäen.<br /><br />-Kahden ihmisen henkisen suhteen täytyy olla todella vahva, jotta tällainen on mahdollista, Isoäiti sanoi hiljaa.<br /><br />-Ei ei! Betty huusi äkkiä ja nousi niin nopeasti kuin haava salli. -Älkää!<br /><br />Hän kiiruhti omaan huoneeseensa, käpertyi vuoteelle ja purskahti itkuun. Häntä pelotti - tämä oli jotakin yliluonnollista ja kauheaa.<br /><br />Ovi avautui ja Isoäiti istuutui vuoteen laidalle.<br /><br />-Sinä rakastat häntä - älä yritä kieltää sitä enää! Katsos, joskus Jumala ravistelee meitä kovasti, kun olemme tekemässä tyhmyyksiä, ja nyt minä vain rukoilen, että Hän olisi avannut silmäsi.<br /><br />-Voi - Isoäiti! Betty parkaisi, kohottautui ja hautasi kasvonsa vanhan rouvan syliin. -Minua pelottaa!<br /><br />-Jumalan töissä ei ole mitään pelättävää. Itke nyt itkusi ja rauhoitu ja iloitse siitä, että Duncan on hyvässä hoidossa ja tulee terveeksi. Ja kun hän palaa kotiin, sinä tiedät kyllä mitä teet, eikö niin?<br /><br />-Entä ellei hän - kosi enää?<br /><br />-Silloin sinä kosit. Isoäiti suuteli Bettyn hiuksia.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3272252853505257009?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-37129028393998844852008-09-12T10:00:00.006+03:002008-09-12T16:49:15.401+03:00<div style="text-align: justify;">Ovi raottui ja kaksi vaaleata päätä pisti esiin. Sitten pienemmän pään omistaja hiipi huoneeseen, tassutti paljain jaloin lattian yli ja kurkisti toiseen vuoteeseen, jonka pieluksista pilkotti sininen yömyssy. Pieni vakoilija juoksi nyt huoneen poikki ja kurkotti toistakin vuodetta kohti.<br /><br />-Ihan oikeasti ne ovat täällä! hän ei jaksanut enää pidätellä huudahdusta.<br /><br />Betty ja Annie pompahtivat istumaan vuoteissaan.<br /><br />-Varjelkoon, Eliza, sinä olit säikyttää meidät kuoliaiksi! huusi Betty ja kaappasi pikkusiskon kainaloonsa samalla, kun Mary tanssi sisään. -Mitä te oikein puuhaatte?<br /><br />-Me vain katsoimme oletteko te tosiaan kotona. Äiti sanoi junan tulevan niin myöhään, ettemme me voi valvoa kun te tulette, Mary selitti ja sukelsi Annien peiton alle, sillä tämä oli kumartunut ja vetänyt laukustaan suklaalta tuoksuvan raidallisen paperipussin. -Voi, täällä on ollut niin ikävää. Ensin Jennie oli sairas, ja nyt hän vain lukee läksyjä, emmekä me keksi mitään tekemistä kahdestaan.<br /><br />-Ajattelepa niitä raukkoja, jotka ovat ainoita lapsia, Betty kehotti ja suuteli Elizan nenää. -No, mitä täällä on tapahtunut?<br /><br />-Minnie oli shairash, Mary kertoi posket suklaasta pullottaen. -She oli shyönyt rotan josha oli myrkkyä. Mutta she parani - siis Minnie.<br /><br />-Ja Penny oli kateissa mutta tuli viime viikolla kotiin, jatkoi Eliza. -Jennyllä ja Patilla on vauva jonka nimi on Richard, tiedätkö?<br /><br />-Tiedän, äiti kirjoitti siitä.<br /><br />-Ja Kate ja Ewan ja Frank ovat kaikki menossa naimisiin kesällä! huusi Mary ja hyppi Annien vuoteessa.<br /><br />-Sittenhän me emme ehdi tehdä muuta kuin valmistaa häitä! Betty iski Annielle iloisesti silmää. -Juoskaa nyt pukeutumaan niin että mekin pääsemme ylös vuoteesta. Muuten emme voi ottaa tuliaisia esiin.<br /><br />Mary ja Eliza katosivat yöpaidoissaan kuin kaksi kultatukkaista kerubia.<br /><br />-Ajattele - pääsiäisloma! Annie venytteli nautinnollisesti.<br /><br />-Kaksi viikkoa Napierin kanssa, Betty huokaili sisartaan matkien, ja tämä heitti häntä tyynyllä.<br /><br />Tuntui jotenkin oudolta olla taas Kuusikukkulalla. Betty oli lähtenyt sieltä syksyllä aavistamatta, millaisten vaiheiden jälkeen palaisi. Aamiaisen jälkeen hän seisoi kuistilla ja katseli yli Glen Longin, joka kiilsi kevätauringossa kuin vastapestynä.<br /><br />Jos kaikki olisi mennyt kuten piti, Jerry olisi nyt täällä hänen kanssaan. Bettyä värisytti äkkiä. Mitä Jerry olisi ajatellut hänen kodistaan? Olisiko tämä nähnyt vain rappausta kaipaavat ulkorakennukset ja sisällä kuluneet huonekalut, vai olisiko hän osannut nauttia pikkutyttöjen naurusta ja siitä rakkaudesta, joka täällä eli?<br /><br />-No, tyttöseni! Tuomari Stewart oli tullut kuistille ja kiersi kätensä Bettyn ympäri. -Penni ajatuksistasi.<br /><br />-Muistelen nuoruuttani, Betty sanoi nenäkkäästi ja suuteli isäänsä.<br /><br />-Ja mitä aikaa nyt sitten elät? Tom Stewart kysyi nauraen.<br /><br />-Vanhanpiikuuden esiastetta. Betty pujotti kätensä isänsä kainaloon, ja he laskeutuivat portaat alas pihalle. -Eikö ole noloa, jos yksi sievistä tyttäristäsi jää naimattomaksi?<br /><br />-Sinä se et ainakaan ole. Tuomari hymyili tytölle. -Kunhan vietät taas vähän aikaa kunnon maalaiselämää ja hommaat punaa noihin pehmeisiin poskiisi, niin löydät varmasti sulhasen. Saisit muuten kertoa minulle juurta jaksaen kaiken kihlauksestasi, ennen kuin rouva Cameron ja kumppanit keksivät oman tarinansa. Äitisi puhuu kanssasi myöhemmin.<br /><br />Betty kertoikin kaiken heidän kulkiessaan puutarhassa puhkeavien liljojen keskellä. Tuomari Stewartilla oli harvoin aikaa perheelleen, ja ne muutamat hetket otettiin vastaan kuin kallisarvoinen lahja.<br /><br />-Entä Duncan Fleming? isä kysyi, kun Betty oli lopettanut kertomuksensa. -Tuleeko hän lopulta kotiin?<br /><br />-En tiedä. Itse asiassa en ole kuullut hänestä yhtään mitään tammikuun jälkeen. Betty rypisti kulmiaan.<br /><br />-Kyllä hän taas kirjoittaa, tuomari sanoi ja taputti tytön kättä. -Ja minä arvelen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.<br /><br />Betty punastui. Hän ei ollut kuvitellut isän ajattelevan tuollaisia asioita.<br /><br />-Itse asiassa tahtoisin pyytää sinulta jotakin, tuomari jatkoi. -Kun nyt olet kotona, niin koeta saada Jennie mukaan nuorten seurusteluun. Hän jäi sairastaessaan jälkeen koulussa ja on ahkeroinut sen jälkeen kovasti, mutta minä pelkään, että hänestä on tulossa ihmisarka. Kaikkitietävä Eliza kertoo, että hän istuu yksin lukemassa välituntisin, eikä mene luokkansa tyttöjen seuraan vaikka häntä pyydetään. Äitisi ja minä olemme jo oikein huolestuneita.<br /><br />-Sehän on kamalaa, Betty sanoi. -Minä koetan saada hänet järkiinsä. Meidäthän on kutsuttu Amyn ja Kenin luo tänä iltana.<br /><br />-Onko korrektiä veirailla entisen ihailijansa uudessa kodissa? Ihailijoidesi määrän huomioon ottaen minusta huolesi vanhastapiikuudesta on hitusen yliampuva. Tuomari nauroi poikamaisesti, ja Betty läimäytti häntä lempeästi käsivarrelle.<br /><br />Mutta tosiasiassa tyttö oli hiemna jännittynyt. Luultavasti Amy ei tiennyt, että Ken oli aikanaan kosinut Bettyä, mutta silti tuntui hiukan nololta. Jennie oli kuitenkin raastettava ihmisten ilmoille, mikä ei osoittautunutkaan erityisen helpoksi tehtäväksi.<br /><br />Betty päätti aloittaa taivuttelun heti lounaan jälkeen.<br /><br />-Eikö olekin hauska mennä Amyn ja Kenin luo tänään, hän sanoi korjatessaan astioita pöydästä Jennien kanssa.<br /><br />-Minä - en luule, että tulen mukaan, Jennie mumisi.<br /><br />-Totta kai tulet! Annie ja Napier lähtevät kävelylle, enkä minä tahdo mennä Knoxeille kolmestaan Davyn ja Johnin kanssa. Käy taas kuten viime kesänä Cameronilla, kun he innostuivat puhumaan poikien kanssa hevosista ja häipyivät isolla porukalla unohtaen minut kävelemään yksin kotiin keskellä yötä.<br /><br />-Ajattelin kerrata ranskan verbejä.<br /><br />-Älä juonittele, Jennie. Kuka nyt kertaisi ranskan verbejä pääsiäislomalla! Mikä sinun on? Betty tarttui Jennien olkapäihin. -Itketkö sinä?<br /><br />Sisar pyyhkäisi nopeasti poskeaan ja puisti päätään. Betty ravisteli häntä hellästi.<br /><br />-Älä yritä valehdellä opettajattarelle, jolla on lähes kahden vuoden kokemus! Minä tiedän, sanotaan Effielle että hän voi lähteä kauppaan, niin me tiskaamme. Keittiössä voimme puhua rauhassa.<br /><br />Effie vastusti suunnitelmaa, sillä hän pelkäsi astioiden puolesta - Betty ei täysi-ikäisyydestään huolimatta ollut hänestä kyllin vastuuntuntoinen koskemaan niihin. Lopulta hän haki takkinsa ja hattunsa, otti korin ja lähti.<br /><br />-No? Betty sanoi laskiessaan lautaset pesusoikkoon. -Minä tiedän, että olet aina viihtynyt omissa maailmoissasi, mutta et sinä ennemmin ole ihmisten tapaamista pelännyt. Et kuulemma ole koulussakaan luokkatovereittesi seurassa.<br /><br />Jennie punastui ja kalpeni paksujen palmikoidensa suojassa.<br /><br />-Kerrohan nyt. Tiedät, että minä autan missä vain voin, Betty muistutti lempeästi.<br /><br />Jennie puri huultaan.<br /><br />-Et kai ole rakastunut?<br /><br />Pikkusisko vaipui äkkiä tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset vavisuttivat koko hänen ruumistaan, kun Betty kiersi kätensä hänen ympärilleen.<br /><br />-Minun pitäisi kai jo tietää, että suurin osa tämän perheen huolista on rakkaussuruja. Kuka se on?<br /><br />-Keith Murray, Jennie kuiskasi ja pyyhki silmiään.<br /><br />-Varjelkoon, lapsi, hänhän on aikuinen mies - vain vuoden nuorempi minua!<br /><br />Jennie nyökkäsi.<br /><br />-Hän seurustelee Myra Knoxin kanssa.<br /><br />-Onko se totta? Onpa pojalla huono maku.<br /><br />-Ja sinä olet ihan oikeassa, ei Keith minusta välitä. Mutta tuntuu niin suloiselta olla yksin ja unelmoida... Ja tänä iltana Myra ja Keith ovat varmasti Amyn ja Kenin luona... Minä en voi tulla, minä paljastaisin itseni.<br /><br />-Kuule nyt. Betty suuteli Jennietä. -Sinä tulet vierailulle ja mahdollisesti puhutkin Keithin kanssa. Jos vetäydyt tällä tavoin kuoreesi, luot hänestä oman haavekuvasi, joka ei pidä lainkaan paikkaansa ja on pikemminkin vahingoksi sinulle. Minä kyllä suojelen sinua jos huomaan, että jotakin on paljastumassa.<br /><br />-Olet niin kiltti, Bet, Jennie sanoi hiljaa.<br /><br />-Höpsis. Nouse nyt, niin tiskataan.<br /><br />Illalla Betty, John, David ja Jennie kävelivät Amyn ja Kenin pienelle talolle Keijulehdon läpi. Olohuone oli jo täynnä nuoria, Myra ja Keithkin olivat jo paikalla. Betty puristi Jennien kättä luajsti.<br /><br />Amy säteili ja loisti emäntänä unohtaen täysin olla ujo. Välillä hän loi Keniin niin rakastuneen katseen, että Bettystä tuntui kuin hän olisi juonut siirappia eikä teetä.<br /><br />-No, kerro nyt kaikki! Marian Bell huudahti, kun Betty istui kuppeineen hänen viereensä. -Milloin sinun hääsi ovat?<br /><br />Betty sävähti.<br /><br />-Etkö ole kuullut, että kihlaukseni purkautui? hän kysyi ja keskittyi leivokseensa.<br /><br />-En! Miten se kävi? Pettikö hän sinua? Löysitkö uuden? Marian oli yhtä hienotunteinen kuin maanvyörymä.<br /><br />-Totesin vain, ettei siitä tule mitään. Betty vilkaisi Jennietä, joka istui huoneen toisella laidalla Una Stewartin vieressä - Una ja Alex oli myös vihitty syksyllä - ja vilkuili silloin tällöin varovasti Keithiin. Tyttö parka! Oli juuri Jennien tapaista kehittää tuollainen romanssi.<br /><br />-Bet, niin hauska nähdä taas! Anna tuli syleilemään Bettyä. -Miten voit?<br /><br />-Kotona voin aina hyvin. Eikö Rosemary ole täällä?<br /><br />-Veimme hänet Mäntykankaalle, leikimme Robin kanssa nyt nuorta paria. Kai minäkin mahdun tähän sohvaan? Anna istuutui. -Mitä herra Flemingille kuuluu?<br /><br />Toinen maanvyörymä. Betty huokasi itsekseen.<br /><br />-En tiedä, hän sanoi.<br /><br />-Et tiedä? Anna ja Marian toistivat kuorossa. -Miten se on mahdollista.<br /><br />-Hän kiertää Amerikkaa eikä ole ehtinyt kirjoittaa kuukausiin. Betty tajusi äkkiä kuulostavansa katkeralta ja nousi. -Anteeksi, haen lisää teeleipää. Hän arvasi, että sohvassa luotiin merkitseviä katseita.<br /><br />-Miten sujuu? Betty kuiskasi Jennielle myöhemmin, kun he osuivat yhtä aikaa naistenhuoneena toimivaan vierashuoneeseen korjaamaan hiuksiaan.<br /><br />Jennie nielaisi.<br /><br />-Parempi etten olisi tullut. Minä en kestä katsella heitä.<br /><br />-Lähdetään pois aikaisin, en minä tahdo sentään pilata sinun pääsiäistäsi.<br /><br />Samassa Myra Knox astui sisään. Hän oli kaunis, sitä ei kukaan voinut kieltää.<br /><br />-Kas, Betty. Mitä sinulle kuuluu? Myra kumartui peiliä kohti asetellakseen otsakiharansa järjestykseen.<br /><br />-Hyvää, kiitos.<br /><br />-Vaikka kihlauksesi purkautui?<br /><br />-Ei kihlautuminen ole onnen tae.<br /><br />-Ei tietenkään. Eikö Kenillä ja Amyllä ole muuten oikein mukavaa täällä? Amy on niin pehmeä ja herttainen.<br /><br />-Hauskaa että pidät serkustani.<br /><br />-Hm. Myra suoristi korujaan ja pitsejään. -Oletko muuten nähnyt Keithin uuden hatun? Minusta se on naurettava.<br /><br />Sananlasku padoista ja kattiloista välähti Bettyn mielessä, kun hän sanoi suloisesti:<br /><br />-Eikö sinun asiasi olisi huomauttaa siitä hänelle?<br /><br />-Äh, mille minä sitten nauraisin. Varjelkoon, pyörtyykö tuo lapsi?<br /><br />Jennie näytti tosiaan siltä kuin olisi ollut pyörtymäisillään. Hän oli hoivannut omaa rakkauttaan Keithiin, kunnes tunsi olevansa valmis antamaan henkensä tämän puolesta. Ja nyt Myra, jolla oli siihen rakkauteen oikeus, nauroi tälle!<br /><br />-Jennie on vähän väsynyt sairauden ja raskaan lukukauden jälkeen, Betty sanoi. -Me taidamme mennä jo kotiin, huomenna on noustava aikaisin kirkkoon.<br /><br />David ja John jäivät vielä, ja niin Betty ja Jennie vaelsivat kahden Keijulehdon tuoksuvien lehvien lomitse. Kevätyö oli vaaleansininen ja täynnä omituisia, hurmaavia ääniä. Betty olisi nauttinut sydämestään, ellei Jennien käsi hänen kädessään olisi tärissyt nyyhkytyksistä. Miksei hän ollut huomannut, että pikku Jenniestäkin oli tulossa nainen?<br /><br />-Olet ylipäänsä liian nuori rakastumaan kehenkään, Betty lopulta sanoi, ikään kuin se olisi ketään lohduttanut.<br /><br />-Enhän minä sille mitään voi! Jennie pysähtyi niistämään nenänsä.<br /><br />Betty huokasi.<br /><br />-Miten se alkoi? hän kysyhi.<br /><br />-Me osuimme monta kertaa kaupalle yhtä aikaa, kun hain postia - Keith sanoi aina jotakin mukavaa - "oletpa sievä tänään, tyttöseni" tai "noin kirkkaita silmiä ei ole kenelläkään toisella koko kylässä" - hän oli ensimmäinen, joka ikinä on puhunut minulle niin!<br /><br />Betty halasi pikkusiskoaan lujasti. Keith oli kiltti - liian kiltti Myralle, joka käytti häntä hyväkseen, ja liian kiltti pikku Jennielle, jolle jokainen maailman tuhannesti lausutuista kohteliaisuuksista oli vielä uusi ja tuore.<br /><br />Mutta kiltteyttä saattoi käyttää hyväänkin, Betty tuumi heidän jatkaessaan matkaansa. Jospa - hyvä Jumala, jos se vain onnistuisi!<br /><br />Toisena pääsiäispäivänä Kuusikukkula oli täynnä vieraita. Rose ja Charlie tulivat Ballachulishista ja Flora ja Jamie lapsineen Glasgow'sta. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä, Meggie ja Geordie piipersivät puutarhan nurmella ja kaikki olivat hyvällä tuulella.<br /><br />Myra ei ollut tullut, hänet oli kutsuttu Duroriin sukulaisiin. Kun Keith sitten hetkeksi erosi nuorten miesten parvesta, Betty pyysi häntä mukaansa.<br /><br />-Mennään huvimajaan, minulla on vähän asiaa, hän sanoi ja vilkaisi ympärilleen. Jennie ei saanut nähdä heitä.<br /><br />-No, mikä on niin tärkeää? Keith kysyi ja istuutui huvimajan penkille. Hän oli komea ruskeatukkainen nuorukainen, jolla oli yhtä lempeät ruskeat silmät kuin spanielilla.<br /><br />-Ensin minä pyydän, ettet koskaan antaisi kenenkään tietää mitään tästä keskustelusta. Kyse ei ole minun asioistani.<br /><br />-Kenen sitten? Keith näytti kiinnostuneelta.<br /><br />-Jennien. Olet ollut hänelle hyvin ystävällinen viime talvena.<br /><br />-Jennie on suloinen tyttö.<br /><br />-Mutta kuule, hän on myös hyvin nuori - vain kuudentoista - ja kuusitoistavuotias tyttö ottaa merkityksettömätkin kohteliaisuudet tosina.<br /><br />-Mitä sinä ajat takaa?<br /><br />-Jennie on rakastunut sinuun.<br /><br />Keith tuijotti Bettyä ilmeisesti tajuamatta lainkaan, mitä tämä oli sanonut.<br /><br />-Rakastunut?<br /><br />-Niin. Lapsi raukka on unelmoinut sinusta koko talven, vetäytynyt ikätovereidensa seurasta ja kehrännyt kokoon oikean pilvilinnan.<br /><br />Keith oli hetken vaiti. Sitten hän kysyi hämillään:<br /><br />-Miksi kerrot tämän minulle?<br /><br />-Siksi, että luotan sinuun. Ensinnäkin Jennie ei koskaan saa tietää, että olen puhunut sinulle tästä. Toiseksi pyydän: suojele Jennietä. En haluaisi, että tietämättömyyttäsi joko herättäisit hänessä turhia toiveita tai murskaisit hänen sydämensä.<br /><br />Keith nousi. Hän näytti päättäväiseltä.<br /><br />-Minun vuokseni Jennie ei joudu kärsimään, lupaan sen. Totta puhuen ajattelen joskus, että hänestä kasvaa tuhat kertaa suloisempi nainen kuin Myrasta milloinkaan.<br /><br />-Et saa sanoa niin, Betty nuhteli, vaikka oli samaa mieltä.<br /><br />Sinä päivänä Keith katsoi muutaman kerran Jennietä pitkään, niin että tämä sen huomasi, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä vaarallisen vilkkaasti. Ehkäpä, ehkäpä... Mutta Myran kanssa hän ei koskaan voisi kilpailla.<br /><br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3712902839399884485?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-36574782434514214712008-09-11T10:00:00.001+03:002008-09-11T12:02:15.127+03:00<div style="text-align: justify;">Keittiössä oli kodikasta, uuni hehkui lämpöä ja ulkona satoi kevyttä kevättihkua. Peggy ja Betty leipoivat ja Annie istui sivupenkillä ja oli lukevinaan historiaa - itse asiassa hän oli tullut keskustelemaan Isoäidin järkyttävästä romanssista.<br /><br />-Minä kieltäydyn uskomasta, että Ian Vernonin isoisä olisi ollut sellainen roisto, Betty intti ja paiskoi leipomiaan mantelikeksejä pellille. -Siinä oli jokin väärinkäsitys!<br /><br />-Kuten mikä? Miksei Alan Vernon kirjoittanut Isoäidille, jos kerran rakasti tätä? Ja miksei hän halunnut tavata Isoäidin isää? Annie tokaisi vastaan.<br /><br />-Niiden kirjeiden, jotka rouva syksyllä löysi, täytyi olla Alan Vernonilta, Peggy tuumi. -Siksi hän niin järkyttyi - kun tiesi Rosie-neidin seurustelevan Ian-herran kanssa.<br /><br />Betty tuijotti keksejä.<br /><br />-A. Vernon, hän mumisi. -Se kirje, joka oli <span style="font-style: italic;">Rob Royn</span> välissä - sekin siis oli Alanilta! Voi Isoäiti raukkaa.<br /><br />-Mitä me nyt teemme? Annie kysyi. -Tietääköhän Ian mitään asiasta?<br /><br />-Siitä pitäis ottaa selvä. Peggy työnsi pellillisen keksejä uuniin. -Jos se nimittäin yhtään auttaisi Rosie-neitiä.<br /><br />Betty ei sanonut mitään. Mutta kun kaikki keksit oli leivottu, hän veti Annien mukaansa huolimatta tämän pontevista vastaväitteistä - neiti Jameson pitäisi kokeet seuraavana päivänä, eikä Annie ollut koskaan ollut hyvä historiassa.<br /><br />-Etkö voisi edes kertoa, minne raahaat minua? hän puuskutti, kun he olivat edenneet juoksumarssia kolme sateista kadunkulmaa.<br /><br />-Flemingille. Emme voi soittaa Brodielta.<br /><br />-Kenelle sinä soitat? Rosielle?<br /><br />-Ja Ianille, sillä luultavasti hän on Copperfield Housessa nyt ja koettaa lohduttaa Rosieta. Betty harppasi Flemingin Kirjakaupan takaovesta sisään ja juoksi portaat ylös asunnon ovelle.<br /><br />Chrissy avasi itse, ja tilanne selvitettiin hänelle muutamalla sanalla.<br /><br />-Annie, sinä vahdit, ettei äiti tai kukaan tule häiritsemään, hän komensi tilatessaan kaukopuhelua Aberdeeniin. -Tämä on uskomatonta!<br /><br />Puhelun tulo kesti hetkisen, ja Chrissy ja Betty olivat purra kynnet sormistaan, ennen kuin puhelimen kello lopulta kilahti. Sitten Betty puhui Ianin kanssa - Rosie oli niin poissa tolaltaan, ettei hänestä ollut järkevään keskusteluun.<br /><br />-No - mitä, mitä? Chrissy ja Annie hyppivät Bettyn ympärillä, kun tämä laski torven.<br /><br />-He tulevat huomenna tänne ja koettavat saada Isoäidin järkiinsä. Betty istuutui äkkiä, sillä hänen polvensa alkoivat vapista. Tämä oli sentään jotakin muuta kuin vain luvanpyyntö tanssiaisiin.<br /><br />Seuraavana päivänä Betty oli tunneillaan niin hajamielinen, että sanoi "oikein", kun eräs tytöistä väitti William Wallacea Skotlannin uskonpuhdistajaksi. Koulun jälkeen tyttö kiiruhti suoraan asemalle tapaamaan Iania ja Rosieta, joka näytti siltä, kuin ei olisi nukkunut vuorokauteen - niin kuin ei ollutkaan.<br /><br />-Onko sinulla vedenpitävä selitys? Betty kysyi Ianilta, kun he kävelivät Charlotte Squarelle.<br /><br />-On - ja vedet se varmasti saa yhden jos toisenkin silmiin.<br /><br />-Ian puhui eilen isänsä kanssa ja sai tietää kaiken, Rosie sanoi hiljaa. -Voi, se on niin traagista!<br /><br />Betty oli pakahtua uteliaisuudesta, mutta hillitsi itsensä. Kai hän kuulisi tragedian aikanaan.<br /><br />Margaret Brodie istui kirjastossa Charlie-prinssin kuvan alla kuten aina silloin, kun tarvitsi henkistä tukea. Kun Betty ohjasi Ianin ja Rosien sisään, Isoäiti näytti siltä kuin saisi sydänkohtauksen. Mutta Ian oli selvästi päättänyt ottaa ohjat käsiinsä; hän esitteli itsensä ja suuteli Isoäidin kättä, istutti Rosien ja Bettyn sohvaan - Betty oli aikonut poistua, mutta Rosie ei päästänyt häntä - ja nojautui sitten uuninreunukseen kuin olisi aikonut juurtua paikoilleen. Ja koko ajan Isoäiti tuijotti häntä ja puisti hiljaa päätään.<br /><br />-Alan, hän mutisi itsekseen. -Alan... Sitten hän äkkiä napsautti auki medaljongin, jota aina piti pitsikauluksensa poimuissa, ja katsoi vuoroin kuvaa, vuoroin elävää nuorukaista edessään. Betty ei voinut hillitä itseään vaan venytti kaulaansa ja näki medaljongin toisessa puoliskossa vaalean hiuskiharan, toisessa miniatyyrimaalauksen, joka olisi voinut olla Ianin kuva. Siinäkö oli Alan Vernon!<br /><br />Ian seisoi kauan hiljaa ja antoi vanhan rouvan selvitä järkytyksestään. Sitten hän kyykistyi tämän eteen, otti valkoisen, ryppyisen käden omaansa ja sanoi:<br /><br />-Lupaattehan, että kuuntelette minua keskeyttämättä - isoisäni muiston tähden?<br /><br />Isoäiti veti nenäliinansa esiin eikä vastannut.<br /><br />-Kaikki, mitä nyt kerron, on totta. Oma isäni on kuullut sen isänsä Alan Vernonin äidiltä tämän kuolinvuoteella, ja minä kuulin sen häneltä eilen, kun ymmärsin kysyä.<br /><br />Isoäiti painoi nenäliinan suulleen.<br /><br />-Sinä syyspäivänä, jolloin Alan lähti Aberdeeniin järjestämään kotia tulevalle vaimolleen - teille - hän oli maailman onnellisin mies. Mutta hänen äitinsä raivosi. Hän olisi tahtonut naittaa poikansa paikallisen tehtailijan tyttärelle, eikä jollekulle edinburghilaiselle. Ja kun Alan ei kuunnellut "järkipuhetta", hänen äitinsä päätti järjestää asian itse. Alan kuvitteli perheensä olevan onnellinen puolestaan ja jätti kirjeensä muun lähtevän postin joukkoon - josta hänen äitinsä ne otti ja poltti. Samoin hän oli ensimmäisenä vastaanottamassa saapuvaa postia ja poltti teiltä tulleet kirjeet.<br /><br />-Luonnollisesti Alan tuli epätoivoiseksi, kun luuli, ettette te enää kirjoittanut hänelle. Hän päätti matkustaa Edinburghiin. Mutta silloin - kohtalon oikusta - hän sairastui. Hänen äitinsä järjesti silloin tuon tehtailijan tyttären hoitamaan häntä. Lopulta he yhdessä laativat teidän käsialaanne matkien kirjeen, jossa muka ilmoititte tahtovanne purkaa kihlauksen - vieläpä hankittiin kirjeen mukaan täsmälleen samanlainen sormuskin kuin se, jonka Alan oli teille antanut. Isoisäni ei luonnollisesti hlaunnut uskoa asiaa, mutta kuumeen uuvuttamana hän ei jaksanut tehdä mitään eikä vastustaa äitinsä vaatimuksia. Hän oli sairaana, kun teidän isänne kävi Aberdeenissä, eikä koskaan saanut tietää vierailusta.<br /><br />-Ja niin hän kihlautui tehtailijan tyttären kanssa sydän murtuneena ja ruumiissa vielä taudin siemen. Heidät vihittiin, syntyi poika - isäni - ja sitten Alan kuoli keuhkotautiin. Sanotaan, että hän viime sanoikseen kuiskaili teidän nimeänne.<br /><br />Isoäiti itki hiljaa ja Betty tunsi, miten kuumat vedet alkoivat pulputa hänenkin poskilleen.<br /><br />-Isoisäni äiti oli kauhuissaan. Hän oli tuhonnut neljän ihmisen onnen - teidän, vaikka jo silloin olittekin toisen miehen vaimo - poikansa - isoäitini, joka ei koskaan saanut mieheltään rakkautta - isäni, joka kasvoi synkän salaisuuden verhoamassa kodissa. Hän kärsi koko loppuelämänsä, kunnes kuolinvuoteellaan tunnusti kaiken isälleni. Ja kuten sanottu, isäni kertoi asian minulle, kun vaadin häneltä selitystä siihen, miksi te vastustatte meidän liittoamme. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, en olisi koskaan kuullut tätä kertomusta.<br /><br />Kirjastoon laskeutui syvä hiljaisuus. Mutta sitten Isoäiti puristi vähän Ianin sormia.<br /><br />-Tahdotteko te tuhota meidän onnemme, kuten teidän onnenne tuhottiin? Ian kysyi.<br /><br />Isoäiti alkoi itkeä rajummin, niin hurjasti, että Betty ja Rosie pelästyivät. Oli kuin hän olisi itkenyt vuosikymmenten patoutuneen itkun. Mutta Ian viittasi tyttöjä istumaan hiljaa, nousi ja kiersi kätensä Isoäidin ympäri.<br /><br />-Alan Vernon rakasti teitä kuolemaansa asti, enkä luule, että hän sydämessään milloinkaan uskoi teidän tahtoneen purkaa kihlauksen - mutta hänen etoivuttuaan tilanne oli jo muuttunut eikä hän tahtonut kysellä asiasta - ja sitten oli jo liian myöhäistä. Miksi ette todistaisi nyt rakkauttanne häneen? Miksi ette korjaisi vääryyttä, joka on niin kauan myrkyttänyt elämäänne?<br /><br />Isoäiti hengitti raskaasti, sitten hän äkkiä nosti märät kasvonsa ja hymyili. Ja Ian, joka oli kumartunut lähelle noita kasvoja, tajusi äkkiä, miksi hänen isoisänsä oli rakastanut tätä naista.<br /><br />-Lapseni, Isoäiti sanoi hiljaa, -jos voitte antaa minulle anteeksi, tehkää se - ja tulkaa onnellisiksi - niin onnellisiksi kuin minä olisin voinut tulla!<br /><br />Rosie huudahti ja lensi Isoäidin syliin. Betty puolestaan nousi hiljaa, hiipi halliin ja sulki oven perässään.<br /><br />-No? kysyivät Annie ja Peggy yhtä aikaa.<br /><br />-He elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, Betty huudahti ja purskahti helpottuneeseen, riemastuneeseen nauruun.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3657478243451421471?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-49704478843014201362008-09-10T10:00:00.008+03:002008-09-10T11:26:25.094+03:00<div style="text-align: justify;">-Älä nyt viitsi, Madeleine Fraser sanoi ja nauroi. -Eihän hän ole tosissaan! Minä luulen hänen hakkailevan minua ainoastaan siksi, että tahtoo osoittaa sinulle mieltään.<br /><br />-Jerryn kanssa ei mistään voi olla varma. Betty istui Madeleinen vuoteella jalat ristissä kuin räätäli. Oli kestänyt kauan, ennen kuin hän oli oppinut, ettei Madeleinen asunnossa mikään ollut turhantarkkaa. Siellä sai aivan vapaasti vaikka nostaa kengät vuodepeitteelle, jos siltä tuntui. -Hän aikoo kasvattaa sinusta kuuliaisen ja nöyrän, kuten koetti kasvattaa minusta.<br /><br />-Jos niin luulet, et tunne minua. Madeleinen käänsi ohukaiset pannussa. -Enkä minä ole häneen edes erityisemmin ihastunut - hän on vain... miellyttävä.<br /><br />-Tuota tunnetta voisi kutsua ihastumiseksi.<br /><br />-Ällä ole nenäkäs! Vai - ethän ole pahoillasi? Madeleine kääntyi ja katsoi kiinteästi Bettyyn. -En tahdo tietenkään loukata sinua! Minusta on vain niin hullunkurista käydä kävelyllä hänen kanssaan, kun tiedän, mitä hän ajattelee suffrageteista.<br /><br />-En tietenkään. Betty hymyili kirkkain silmin. -Kiitos sinun, tunnen itseni vähemmän syylliseksi.<br /><br />-Hyvä sitten. Ota lautaset ja hillo kaapista, nämä ovat kohta valmiit.<br /><br />-Mutta ei syödä kurpitsahilloa, Betty sanoi. -Kurpitsa tuo aina mieleeni Jerryn kosinnan.<br /><br />-Toin kotoa joululomalta mansikkaakin, Madeleine hymyili.<br /><br />Itse asiassa Betty nautti elämästään sinä keväänä enemmän kuin pitkiin aikoihin. Hän oli täysikasvuinen ja sai päättää omista asioistaan - hän oli vapaa, sulhanen ei ollut sanomassa mikä oli sopivaa ja mikä ei - hänellä oli miellyttävä työpaikka ja paljon ystäviä.<br /><br />-Ellet sinä olisi menossa naimisiin, olisin täydellisen onnellinen, Betty sanoi eräänä maaliskuun iltapäivänä, kun hän palasi Annien kanssa Tiedon kunnailta. Taivas oli harmaa ja kadut märät, ja tytöt koettivat varjella helmojaan turmeltumasta kurassa.<br /><br />-Älä loukkaa minua, Annie sanoi nauraen.<br /><br />-Äsh, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Koko Long leimaa minut nyt vanhaksipiiaksi, joka ei tiedä mitä tahtoo. Luultavasti koko kihlaustani pidetään vain vitsinä, kun Jerry ei ehtinyt käydä edes esittäytymässä.<br /><br />-Sinä olet hassu - ehkä Duncan siksi sinusta niin pitääkin.<br /><br />Betty pysähtyi keskelle jalkakäytävää.<br /><br />-Älä puhu tuossa äänensävyssä!<br /><br />-Kuule nyt. Anniekin pysähtyi ja ravisteli sisartaan ohikulkijoista välittämättä. -Se mies on kosinut sinua ja varastanut valokuvasi - ja sinä väität, ettei hän tosissaan pitäisi sinusta?<br /><br />-Duncanin kosimiset eivät kuulu sinulle.<br /><br />-Sitten sekä Rosien että sinun pitäisi puhua vähän vaimeammalla äänellä. Annie virnisti. -Tule nyt, ihmiset joutuvat kiertämään katuojan kautta meidän takiamme.<br /><br />Kaikesta huolimatta Bettyn hyvä tuuli säilyi. Hän lupasi yleisön pyynnöstä olla auttamatta Annien kapioiden ompelemisessa, piti ystävilleen "lapsellisen ihanat" nekkukestit, kuten Jessie sanoi, ja kokeili uusia pedagogisia menetelmiä, jotka saivat oppilaat ihastumaan ja neiti Jamesonin järkyttymään. Kuka nyt oi kuullut uskontotunneista, joilla <span style="font-style: italic;">näyteltiin </span>Raamatun tapahtumia!<br /><br />Oli aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä, kun Betty palasi kävelyltä. Hän oli vienyt Chrissyn tapaamaan Madeleinea, ja sitten he kaikki kolme olivat kävelleet Holyroodin puistossa.<br /><br />-Loistava ilma! Betty huudahti Peggyn avatessa oven ja tanssi sisään. -Siellä oikein haistaa kevään! Hän heitti hattunsa hyllylle, josta se putosi, ja leväytti takkinsa sateenvarjotelineelle. -Mitä nyt on tekeillä, Peg?<br /><br />Peggy loi Bettyyn katseen, joka kertoi, että vain kevytmieliset ja täysin vastuuntunnottomat ihmiset iloitsivat keväästä juuri nyt.<br /><br />-Rosie-neiti soitti, hän ilmoitti ja palasi ruokasalin puolelle kattamaan päivällispöytää.<br /><br />-Voi, harmi etten ollut kotona! Mitä hänelle kuuluu?<br /><br />Peggy mulkaisi pellavaisia lautasliinoja, joita Isoäiti tahtoi aina käyttää sunnuntaipäivällisillä.<br /><br />-Kuuluu paljonkin. Hän on kihloissa.<br /><br />-Kihloissa - Ianin kanssa? Betty taputti käsiään kuin lapsi. -Kuinka suloista! Milloin se on tapahtunut?<br /><br />-Älkää viitsikö, neiti. Kyllä te tiedätte, mitä mieltä rouva on Ian Vernonista.<br /><br />-Et kai tarkoita - onko Isoäiti heidän liittoaan vastaan? Bettyn hymy hyytyi.<br /><br />-On totisesti. Peggy huokasi. -Hän meni huoneeseensa ja sulki oven sanottuaan ensin puhelimeen, ettei hänellä ole tytärtä eikä tyttärentytärtä, jos Rosie-neiti nai Vernonin.<br /><br />Betty tuijotti Peggyä.<br /><br />-Sehän on hirveää!<br /><br />-Annie-neiti sanoi, että teidän pitää puhua rouvan kanssa, ja sitä minäkin ajattelin. Ei hän muita kuuntele.<br /><br />-En tiedä - olen puhunut Isoäidin ympäri jo niin monessa asiassa, että minua hävettää...<br /><br />-Teidän <span style="font-style: italic;">täytyy</span>, neiti! Peggy rämäytti haarukat pöydälle. -Ei kukaan muu osaa käsitellä rouvaa yhtä hyvin!<br /><br />Betty huokasi ja meni huoneeseensa. Hetken mietittyään hän veti kaapista valkoisen musliinipukunsa - jospa sen vaikutus olisi vielä tallella.<br /><br />Isoäidin kamarissa oli hiljaista, vain kello naksutti seinällä, kun Betty astui sisään koputettuaan. Isoäiti nosti katseensa Raamatusta ja hymyili.<br /><br />-Tule sisään, kultaseni. Varjelkoon, tuota pukua et ole käyttänyt aikoihin - <span style="font-style: italic;">onpa</span> se sievä!<br /><br />Betty suuteli Isoäidin poskea ja istuutui pöydän toiselle puolelle.<br /><br />-Miksi te vihaatte Ian Vernonia? hän kysyi hiljaa.<br /><br />Isoäiti riisui nenälasinsa ja katseli ulos ikkunasta. Sitten hän kääntyi Bettyyn päin ja hymyili väsyneesti.<br /><br />-En edes tunne häntä, mutta sen tiedän, että jo Vernonin nimikin tuottaa onnettomuutta.<br /><br />-Mutta miksi? Ettekö voi selittää? On väärin tehdä Rosie onnettomaksi ilman syytä.<br /><br />-Ilman syytä! Isoäiti pärskähti ja pamautti lasinsa pöydälle. -Syytä minulla kyllä on riittämiin!<br /><br />-Kertokaa sitten, Betty pyysi.<br /><br />Isoäiti huokasi.<br /><br />-Sinä tiedät, että olin ollut kihloissa jo ennen kuin tapasin Donaldin.<br /><br />Betty nyökkäsi.<br /><br />-Rakastin sulhastani - ja hän rakasti minua, niin ainakin luulin. Häihimme oli aikaa kaksi kuukautta, ja hän matkusti kotiinsa järjestelmään asioita... eikä kirjoittanut enää. Minä lähetin tusinoittain viestejä, mutta en saanut vastausta yhteenkään. Isäni matkusti tapaamaan häntä, mutta hän ei ollut kotona, ja hänen äitinsä sanoi, ettei minun enää kannattaisi kirjoittaa. Ja sitten... Isoäidin silmät täyttyivät kyynelistä. -Hän oli mennyt kihloihin toisen tytön kanssa! Minun sydämeni murtui silloin, pikku Betty.<br /><br />-Tarkoitatteko, että tuo mies...<br /><br />-Hän oli Alan Vernon, Ianin isoisä.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4970447884301420136?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-26981517208395792632008-09-09T10:00:00.007+03:002008-09-09T17:03:02.222+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 1. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Aamukirkon jälkeen Isoäiti meni nukkumaan ja minä kävelin Madeleinen luo. Tiesin hänen olevan kaupungissa, koska hän menee töihin jo huomenna, ja tunsin tarvitsevani järkevän, puolueettoman ihmisen apua.<br /><br />-Minä en tahdo olla jälkiviisas, Madeleine sanoi lempeästi kuultuaan viime aikojen tapahtumat. -Mutta aavistin heti alussa, ettei siitä tulisi mitään. Ei sinua ole luotu täysijärkistä miestä varten.<br /><br />-Tuon voisi ottaa loukkauksena! naurahdin.<br /><br />-Sinun miehesi on osattava <span style="font-style: italic;">unelmoida</span>, Madeleine korjasi ja tarjosi karamelleja. -Pura kihlaus kun vielä voit.<br /><br />-Mutta...<br /><br />-Niin tietysti, ihmiset puhuisivat eikä kukaan klaanistasi ole tehnyt niin sitten Maria Stuartin aikojen. Rakastatko sinä Jerryäsi?<br /><br />Sitä minä olen miettinyt. Enhän minä tiedä, millaista on rakastaa - siis muuten kuin perhettä tai kissanpentua tai jotakin kirjaa. Mutta nyt luulen olevani varma.<br /><br />-En, vastasin.<br /><br />-Sitten ei tule mitään ongelmia. Jos hän tosiaan on niin järkevä, hän suree viikon ja alkaa sitten etsiä uutta morsianta. Madeleine nauroi ilmeelleni. -Älä näytä järkyttyneeltä, kyllä minä tiedän. Tuontyyppiset miehet eivät kauan yhden tytön perään huokaile.<br /><br />Minä huokailin.<br /><br />-Vain kaksi kuukautta. Sano, olenko minä kevytmielinen?<br /><br />-Tyhmä sinä olet, jos pidät häntä löysässä hirressä.<br /><br />Minä huokailin vielä vähän, sitten lähdin kotiin. Tapasin kadulla Chrissyn ja Alanin, jotka kiittelivät hirveän hauskoista valvojaisista, ja kasvojani kouristi kun yritin hymyillä."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 2. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Minä olen vapaa taas. Purin kihlauksen. Isoäiti sanoi: 'Luojan kiitos!'<br /><br />Jerry tuli illalla - toi kukkiakin, ressukka. Puhuimme niitä näitä, minä keräsin rohkeutta ja sitten äkkiä sanoin:<br /><br />-Jerry, onko kaikki sinun mielestäsi kunnossa?<br /><br />-Mikä kaikki? hän kysyi.<br /><br />-Kaikki - meidän välillämme.<br /><br />-Bet, en minä tarkoittanut sanoa pahasti eilen. Tahdoin vain...<br /><br />-Ei siitä ole kysymys, Jerry kulta. <span style="font-style: italic;">Pidän </span>sinusta, pidän oikein todella, mutta... En minä voi tulla vaimoksesi. Vedin sormestani sormuksen, joka on näiden kahden kuukauden aikana painanut ja hiertänyt ja ollut kaikin tavoin tiellä. -Ota tämä, ja... Ollaan vain ystäviä.<br /><br />Poikaparka oli lumivalkoinen.<br /><br />-Bet, hän änkytti, -etkö... etkö sinä rakasta minua enää?<br /><br />-Rakastan sinua kuin ystävää, ja luulin voivani rakastaa vielä enemmän, sanoin totuudenmukaisesti, -mutta en voi. Ei meitä ole luotu toisillemme. Sinua varten on olemassa joku toinen tyttö, suloinen tyttö, joka tekee sinut onnelliseksi. Tunsin ääneni värähtävän.<br /><br />-Flemingin takiako? Jerryn ääni muuttui äkkiä kiivaaksi ja hän puristi sormuksen nyrkkiinsä.<br /><br />-Ei, ei kenenkään takia! Vaan siksi, ettei tämä olisi oikein... sinua kohtaan. Katsoin häntä suoraan silmiin.<br /><br />Jerry nousi, sanoi lyhyesti hyvästi ja lähti.<br /><br />Itkin vähän, sitten kerroin kaiken Isoäidille. Kuten jo totesin, hän sanoi: 'Luojan kiitos!' Melko kyyninen asenne.<br /><br />-Ensimmäinen järkevä tekosi tänä vuonna, ellei aamiaista ja päivällistä oteta lukuun, hän sitten ilmoitti.<br /><br />Tänään olen taas totutellut olemaan kihlaamaton. Käteni tuntuu kevyeltä ja on outoa, kun en kolhi paikkoja sormuksellani. Soitin kotiin ja Wardlaw'lle, ja sekä äiti että Rosie olivat hyvin myötätuntoisia. Kihlalahjat aion vähin äänin lahjoittaa jollekin Madeleinen tietämistä hyväntekeväisyysjärjestöistä, en usko että Jerry niitä kaipaa. Onnittelukortit ja kirjeet poltin äsken takassa, en kestä katsoa niitä. Ja välillä tunnen itseni niin suunnattoman yksinäiseksi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 5. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Olin luistelemassa Queensferryssä Chrissyn kanssa. En tiedä, toivooko hän yhä minua sisarekseen - joka tapauksessa hän oli tavattoman ystävällinen. Ja äkkiä minäkin tunsin itseni oikein iloiseksi. Ensi vuonna voin jatkaa Tiedon kunnailla, enkä tarvitse mitään miestä. Tietysti Jerryä tulee sääli, mutta - no niin, hän on syntynyt realistiksi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 7. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Rosie antaa konsertin täällä Edinburghissa! Häntä on pyydetty laulamaan lastensairaalan hyväksi. Isoäiti tärisee innosta. Hän on ostanut tummansinistä taftia uuteen pukuun, ja tänään ompelijatar on ollut koko päivän talossa.<br /><br />On suloista nähdä Rosie taas! Tänä iltana hän tulee, ja Annien huone on laitettu kuntoon, koska koulu alkaa vasta parin päivän päästä. Peggy muuten palaa huomenna - ruuanlaitto on kyllä hauskaa, mutta silti siitä velvollisuudesta on mukava päästäkin."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 9. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Tulimme juuri konsertista. Rosie oli suurenmoinen. Ei, se on liian valju sana.<br /><br />Minä vain istuin ja tuijotin häntä. Miten kukaan kuolevainen <span style="font-style: italic;">pystyy</span> laulamaan noin? Ja kuinka kaunis hän oli samppanjanvärisessä puvussaan, kastanjanruskea tukka pehmeällä nutturalla!<br /><br />Nämä kaksi päivää olemme vain puhuneet ja puhuneet. Isoäiti on katsellut ja hymyillyt ja taputtanut välillä Rosien päätä.<br /><br />-Kultaseni, tämä on ilkeää, mutta olen iloinen että purit kihlauksesi, Rosie sanoi eilen illalla. -Sinä olet niin hyväntahtoinen, että voit mennä naimisiin vain velvollisuudesta. Jerry <span style="font-style: italic;">on</span> mukava, mutta hän tarvitsee vaimon, joka osaa aina valita oikeanvärisen hatun ja hansikkaat ja tietää, montako kupillista teetä on sopivaa tarjota vieraille. Sinä ansaitset parempaa.<br /><br />-Tunnen kyllä oloni helpottuneeksi, myönsin. -Ja tuskin vanhaksipiiaksi jääminen niin kauheaa enää nykypäivänä on.<br /><br />-Et sinä jää vanhaksipiiaksi, Rosie vakuutti."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 12. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Tänään Annie ilmestyi taas Edinburghiin. Hän pursusi intoa ja puhua pälpätti niin, että Rosie melkein myöhästyi omasta junastaan. Glen Longissa oli kaivattu minua kovasti ja Napier on edelleen ihana.<br /><br />Olen valmistellut jo tunteja. Joulu on ohi, uskomatonta!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 20. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Koulu on hyvässä alussa. Tosin neiti Jameson mulkoilee yhä rumasti sormuksetonta kättäni. Minä vain hymyilen - enhän ole enää koulutyttö, jonka on vastattava opettajattarelleen jokaisesta hengenvedostaan!<br /><br />Tänään tapasin pitkästä aikaa Emma Woodin postitoimistossa.<br /><br />-Vai purit sinä kihlauksen, hän töksäytti tervehtimättä. -Sitä minä arvelinkin - ei sinusta ole kestävään suhteeseen.<br /><br />-Onpa hauskaa, että tunnet luonteeni noin hyvin, vastasin lempeästi hänelle ja pyysin virkailijalta postimerkkejä Yhdysvaltoihin lähetettäviin kirjeisiin.<br /><br />Emma vilkaisi merkkejäni.<br /><br />-Muuan cowboy taitaakin kiinnostaa sinua enemmän, hän tokaisi.<br /><br />Minä nauroin iloisesti.<br /><br />Kotona minua odotti yllättäen Duncanin kirje, jonka puhuttelu lämmitti minua suuresti - hän ei ole käyttänyt Sappho-nimeä kihlaukseni jälkeen.<br /><br /><span style="font-style: italic;"><blockquote></blockquote> Tammikuun 5. päivänä<br /></span><div style="text-align: center;"><span style="font-style: italic;">Sapphoseni!</span><br /><span style="font-style: italic;">Chrissy kirjoitti minulle, että olet luopunut sormuksestasi. Tiedän, että minun pitäisi</span><br /><span style="font-style: italic;">olla pahoillani puolestasi, mutta annettakoon minulle anteeksi se, etten parhaalla</span><br /><span style="font-style: italic;">tahdollanikaan siihen pysty. Olet rohkea tyttö!</span><br /><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;">Kuten suunnittelin, lähdin uudenvuodenyönä ratsastamaan. Tähtinen taivas kaareutui</span><br /><span style="font-style: italic;">ylläni kuin suuri samettinen peite, preeria oli avara ja luminen, ja ajattelin paljon</span><br /><span style="font-style: italic;">kaikenlaista siinä hevosen selässä. Sinua ja pikkukaveria, perhettäni - ja päätin lähteä farmilta. Minun on täällä hyvä olla, ja tulen kaipaamaan Gallin ystävyyttä, mutta tahdon seikkailla vielä vähän. En ajatellut jäädä näinkään pitkäksi ajaksi yhteen paikkaan.</span><br /><span style="font-style: italic;">Länteen en enää suuntaa, vaan vähitellen takaisin kohti itää. Haluan niin mielelläni nähdä vielä monta muutakin paikkaa Yhdysvalloissa - ja voisin vielä ennen kotiinpaluuta piipahtaa Kanadan puolella, se kiinnostaisi minua.</span><br /><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;">Älä siis pelästy, vaikka et kuule minusta vähään aikaan. En välttämättä pysty lähettämään kirjeitä ennen kuin määränpäässä. Etkä sinä vähästä hermostukaan, sen tiedän. Moni tyttö alkaisi huutaa hysteerisenä, jos joutuisi vietämään joulunsa isossa talossa kahdestaan vanhan naisen kanssa.</span><br /><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;">Olkoon uusi vuosi sinulle parempi kuin edellinen!</span><br /><span style="font-style: italic;">Duncan</span><br /><span style="font-style: italic;"></span></div><span style="font-style: italic;"><br /></span>Luin kirjeen, ensin hymähdin Emman puheille cowboysta, ja sitten sydäntäni vähän pisteli. Duncan on niin täynnä seikkailunhalua, hänellä tuntuu olevan niin hauskaa!"<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Helmikuun 1. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen alkanut kirjoittaa jatkoa <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannaan</span>. Kustantaja pyysi sitä, ja minä tarvitsen täytettä pitkiin iltoihini. On hauska kirjoittaa romaania, loppujen lopuksi - kun otan Joannan esiin, tapaan tutun, rakkaan ystävän.<br /><br />Annie toivoo, ettei joudu kirjaan."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Helmikuun 10. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Minä <span style="font-style: italic;">olen</span> kyllä aina uskonut johdatukseen, mutta tämä menee jo vähän liian pitkälle!<br /><br />Eilen raahasin Madeleinen kanssani teatteriin. Höän pani vastaan, mutta lähti kuitenkin, koska 'sinä olet kerran niin tyhmä ettet ymmärrä sanaa ei'.<br /><br />Väliajalla tapasimme Nannyn ja Tedin. Ja sitten Jerrykin ilmestyi paikalle - Emma Woodin kanssa.<br /><br />Sivistyneinä ihmisinä Jerry ja minä vaihdoimme muutamia lauseita. Emma keikisteli ja veikisteli ja oli kovasti tyytyväinen itseensä, kunnes huomasi saman minkä minäkin.<br /><br />Jerry kyllä puhui minulle, mutta tuijotti Madeleinea.<br /><br />En maininnut asiasta Madeleinelle, vaikka tämä oli näytelmän jälkeen kovin vaisu.<br /><br />Kun tänään astuin Lime Housen ovesta tähtikirkkaaseen pakkasilmaan, kaksi hahmoa oli ylittämässä katua. Jerry ja Madeleine.<br /><br />Järkytyin niin, että istuin jääkylmille portaille. <span style="font-style: italic;">Vai niin!</span> Jerry ei tosiaankaan kauan huokaillult. Ja Madeleine - 'aatteenpettäjä' siis hänkin!"<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-2698151720839579263?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-48054970150606309292008-09-08T10:00:00.006+03:002008-09-08T16:05:12.335+03:00<div style="text-align: justify;">Satoi lunta, kun Betty astui Tiedon kunnaiden portaille ja sulki oven takanaan. Huojuvan vaakunan päällä oli jo pieni kinos - valkea joulu! Hän naurahti itsekseen lähtiessään polkua pitkin portille. Miten kauheaa oli ollut astua tuosta portista sisään silloin vuosia sitten!<br /><br />Annie oli jo mennyt ystävättärineen. Vilkaistessaan taakseen Betty näki neiti Jamesonin yläkerran ikkunassa. Tämä hymyili ja nosti kättään, ja Betty teki samoin. Naisparka, tämä viettäisi joulunsa taas yksin. Betty olisi mielellään kutsunut johtajattaren Brodielle joulupäivänä, mutta ei uskaltanut. Ehkä Isoäiti rasittuisi siitä.<br /><br />Peggy lähti sinä iltana, Annie seuraavana aamuna. Kävellessään asemalta Annien junan lähdettyä koti-ikävä nipisteli Bettyn sydäntä niin, että hän osti matkalla konditoriasta hedelmäkakun ja keitti Brodiella vahvaa hyvää teetä.<br /><br />-Sinä olet näppärä emäntä, Isoäiti sanoi, kun he istuivat ruokasalissa herkuttelemassa. -Mutta on ikävää, että joudut viettämään lomasi vanhan kiukkuisen ämmän kanssa. Fiona soitti ja antoi minun kuulla kunniani, kun en kutsunut häntä tänne.<br /><br />-Ette te ole vanha kiukkuinen ämmä, Isoäiti, Betty sanoi ja taputti ryppyistä kättä. -Tämä tekee minulle hyvää. Ensi jouluna olenkin jo omassa kodissani.<br /><br />-Juuri siksi... No, koetetaan pitää hauskaa. Saat koristella talon niin kuin haluat. Ja menet kai Oageille joulupäivänä?<br /><br />-En mene, Jerry saa luvan tulla tänne.<br /><br />-Mutta kultaseni...<br /><br />-Ei mitään muttia nyt. Betty ravisteli kakunmuruja helmastaan. -Jerryllä on kyllä aikaa.<br /><br />Isoäiti nauroi.<br /><br />-Olet julma morsian!<br /><br />-Jerryä pitää vähän kasvattaa. En kai minä jätä teitä yksin juuri joulupäivänä, kun kerran jäin seuraksenne!<br /><br />-Mutta lupaa, että nautit lomastasi.<br /><br />-Sen teen. Chrissy, Nanny ja Jessie tulevat uudenvuodenaattona, ja me aiomme valvoa koko yön.<br /><br />-Kaikin mokomin, kunhan minä saan mennä nukkumaan. Isoäiti nousi. -Ja taidan mennä nytkin vähän lepäämään. Muuten, salissa on kaksi isoa koria misteleitä ja rautatammenoksia - lähetys tuli kaupasta kun sinä olit asemalla.<br /><br />Sinä päivänä Bettyllä oli hauskempaa kuin hän oli odottanut. Hän täytti suuren talon alakerran koristeilla, hyräili joululauluja ja aivan tunsi, miten joulu hiipi hänen sydämeensä ja teki sinne lämpöisen pesän.<br /><br />Mutta illalla Isoäiti puoliksi pakotti Bettyn kävelylle Jerryn kanssa. Pakasti vähän, lumi oli kaduillakin vielä uutta ja puhdasta, ja monilla kaupoilla oli sähkövalo näyteikkunoissaan.<br /><br />-Kultaseni. Jerry hyväili Bettyn hansikkaan peittämää kättä. -Tuo huppu pukee sinua.<br /><br />-Kiitos.<br /><br />-Kuule, Bet... Jerry pysähtyi Flemingin kirjakaupan eteen. <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannalle</span> oli varattu jouluasetelmassa koko ylin hylly. -Oletko tapaillut sitä suffragettia viime aikoina?<br /><br />-Madeleineako? En, olen ollut kiireinen todistusten kanssa, ja hän puolestaan järjestää joulujuhlaa varattomille naisille ja heidän perheilleen. Miten niin?<br /><br />-Onkin parempi, että pysyttelet hänestä erossa - ystävyys tuollaisen ihmisen kanssa ei tee hyvää maineellesi. Ja toivoisin, ettet enää kirjoittelisi Flemingin kanssa.<br /><br />Hymy Bettyn huulilla jäykistyi.<br /><br />-Kuule nyt, Gerald Oag, minä seurustelen ja kirjoittelen juuri sellaisten ihmisten kanssa kuin haluan!<br /><br />-Älä kiukuttele, Bet. Ei vain ole hauska kuulla kommentteja morsiamestaan - miten "kannatat naisten uusimpia typeryyksiä" tai "olet ihastunut intiaanien pakanakulttuuriin".<br /><br />-Minä en kannata typeryyksiä enkä ole pakana! Betty tiuskaisi. -Missä sinä tällaisia "kommentteja" olet kuullut?<br /><br />-Koulussa. Olen opettajakunnan silmätikku nykyisin - Emma Wood on selventänyt laajasti sinun tuttavuuksiasi ja menneisyyttäsi.<br /><br />Kyynelet polttivat Bettyn silmissä.<br /><br />-<span style="font-style: italic;">Häpeätkö</span> sinä minua? hän kysyi käheästi.<br /><br />-En, senkin hupsu, mutta...<br /><br />-Mutta voisin olla "niinkuin muutkin", vai mitä? Alistua ja sulautua massaan, puhua vain ristipistoliinoista ja Pariisin muodista? Kuule, Jerry, Jumala on antanut minulle aivot, ja Hän myös toivoo minun käyttävän niitä!<br /><br />-Älä huuda. Etkö voisi edes vähän rauhoittua - minun vuokseni?<br /><br />-Rauhoittua! Betty oli hengästynyt kuin pitkän juoksun jälkeen. -Tällainen minä olin, kun kosit. Etkö silloin ajatellut "rauhallisempaa" tyttöä?<br /><br />Jerry ähkäisi kärsimättömästi.<br /><br />-Olet liian kiihkeä, Bet. Nostat metelin kaikesta. Kuule, onko totta, että uskontotunneillasi kerrot Raamatun kertomuksia omin sanoin?<br /><br />-Taivaan tähden, mitä <span style="font-style: italic;">se</span> tähän kuuluu?<br /><br />-Sanovat, ettet pidä Raamatun kieltä kyllin hyvänä.<br /><br />Betty haukkoi henkeään. Tämä riitti. Jerry tahtoi kiiltokuvavaimon, kauniin esineen, jota näytellä! Jerry ajatteli vain itseään, omaa mainettaan ja työtään! Betty astui askelen taaksepäin, pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan.<br /><br />Jerry saavutti hänet korttelin päässä.<br /><br />-Senkin typerä tyttö! Pysähdy nyt - en minä tahtonut loukata, uskotko?<br /><br />-Miksi minä uskoisin? Betty riuhtaisi irti kätensä, johon Jerry oli tarttunut. -Ellen kelpaa tällaisena...<br /><br />-Tietysti kelpaat, rakkaani. Anna anteeksi. Jerryn siniset silmät olivat hellät. -Olin lapsellinen, unohdetaan se. Tule, kävellään vielä vähän.<br /><br />Betty avasi suunsa sanoakseen, että tahtoi kotiin, mutta vaikeni. Palattuaan Brodielle hänen oli kuitenkin pakko kertoa riidasta Isoäidille, vaikkakin hyvin varovasti, ettei tämä kiihtyisi.<br /><br />-Elämä on sellaista, Isoäiti sanoi lempeästi. -Ei yksikään pari selviä ilman kiistoja. Katsos, niiden tarkoitus on koetella rakkautta, hioa särmiä ja tehdä liitto kestäväksi.<br /><br />-Jerry ei tahdo minua tällaisena.<br /><br />-Tietysti hän tahtoo, tyhmeliini. Mutta hän haluaa olla sinusta ylpeä, ja joillakin hänen ystävillään tuntuu olevan kovin rajoittuneet mielipiteet. Isoäiti suuteli Bettyä otsalle. -Mene nyt nukkumaan äläkä lue myöhään, yöuni auttaa useimpiin huoliin.<br /><br />Niin tuli joulu. Betty haki postista lahjat, jotka Kuusikukkulalta oli lähetetty, ja itki pienet itkut lukiessaan joulukirjeitä. Joulupäivänä Isoäiti halusi kirkkoon, ja sitten Jerry soitti ja kutsui sekä Bettyn että Isoäidin joulupäivälliselle - riidan jälkeen Betty ei ollut hiiskahtanut ajatuksestaan kutsua Jerry Brodielle.<br /><br />-Mitä te mietitte? Betty kysyi, kun he kävelivät kotiin. Jerry oli halunnut tilata heille ajurin, mutta Isoäiti sanoi haluavansa hengittää vähän raitista ilmaa.<br /><br />-He ovat hyviä ihmisiä, kultaseni, mutta hyvin käytännöllisiä. Joskus ihmiset voivat olla liian käytännöllisiä.<br /><br />Betty huokasi vähän kyllästyneenä. Mutta totta oli, ettei hän ollut odottanut saavansa Jerryltä kultasepänliikkeen lahjakorttia, kun tämä ei kuulemma mitenkään voinut tietää, millaisen korun Betty tahtoisi. Betty ei ollut viitsinyt vastata, ettei korun ulkonäöllä ollut mitään väliä, kunhan Jerry vain olisi vaivautunut itse valitsemaan sen.<br /><br />Se oli rauhallinen joulu. Betty soitti kotiin, ja sitten Wardlaw'lta soitettiin. Ja kun Isoäiti oli mennyt nukkumaan, tyttö istui vielä kauan ruokasalin havunoksin koristetun pöydän ääressä ja mietti.<br /><br />-Minun pitää ollaka varma, hän sanoi itsekseen. -En saa leikkiä Jerryn tunteilla - enkä omillani. Jospa vain tietäisin, mikä on oikein!<br /><br />Betty nousi ja meni saliin. Gramofonissa oli levy, jonka Chrissy oli antanut - tyttö väänsi kammesta, ja jouluinen musiikki tulvahti huoneeseen. Se toi niin elävästi mieleen Kuusikukkulan, sisarukset, vanhemmat, kuusen ja takkatulen, että kaksi isoa kyyneltä vierähti Bettyn poskien yli. Hän juoksi hallin läpi kirjastoon ja sytytti kynttilät Charlie-prinssin kuvan eteen.<br /><br />-Eikö Teidän Kuninkaallinen korkeutenne koskaan potenut Ranskassa koti-ikävää? hän kysyi kuvalta, joka näytti hymyilevän liekkien valossa.<br /><br />-Ranska oli kotini, prinssi vastasi. -Mutta sydämeni on yhä täällä.<br /><br />-Voisiko Teidän Kuninkaallinen korkeutenne sanoa, mitä minun on tehtävä?<br /><br />Betty melkein näki prinssin kumartuvan lempeästi eteenpäin.<br /><br />-Se sinun on itse päätettävä. Mutta muista, että omaa sydäntään vastaan ei kenenkään pidä toimia.<br /><br />Betty huokasi ja nojasi poskensa sohvan selkänojaan. Siihen hän nukahti.<br /><br />Uudenvuodenaattona Brodien halliin tupsahti Chrissy Alan Smollettin seurassa, Jessie Ted Welshin käsipuolessa sekä Nanny ja Martin Carswell. Jerry saapui vähän myöhässä, mutta suuteli Bettyä niin hellästi mistelinoksan alla, että Jessie supatti Chrissylle arvelevansa "meidän kirjailijattaremme" olevan hyvin onnellinen.<br /><br />Teenjuonnin jälkeen Isoäiti toivotti hyvää uutta vuotta ja vetäytyi huoneeseensa, ja nuoret valloittivat keittiön valmistaakseen makeisia. Pojat olivat hyvin hauskoja, ja Betty ja Jerry kiusoittelivat lempeästi toisiaan.<br /><br />-Varmasti kaikki kääntyy vielä hyväksi, Betty ajatteli kaaviloidessaan karamellimassaa pöydällä. -Minä vain otan nokkiini liian herkästi - Jerry on kuitenkin niin hyvä.<br /><br />Samassa Chrissy sujautti jotakin hänen esiliinantaskuunsa.<br /><br />-Duncanilta tuli kirje, siinä oli lippu sinullekin, hän kuiskasi ja nauroi sitten muiden mukana jollekin Tedin sutkaukselle.<br /><br />Betty huokasi. Ei ollut hauska saada kirjeitä salassa - kuin olisi tehnyt jotakin luvatonta. Ja luvatontahan se olikin, kun Jerry oli kerran kieltänyt häntä olemasta kirjeenvaihdossa Duncanin kanssa.<br /><br />Mutta kun toiset alkoivat leikata jäähtynyttä karamellimassaa keittiön pöydän ympärillä, tyttö pujahti ruokasaliin lukemaan lappusta.<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Joulukuun 10. p.<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;">Betty hyvä,<br />koska en tiedä, missä aiot joulusi viettää, lähetän kirjeeni kotikirjeen mukana.<br /><br />Kiitos viestistäsi, jonka sain. Olen iloinen, ettet ole hylännyt minua, vaikka elämässäsi onkin nyt niin paljon muuta. Chrissy kertoi Jerryn olevan kovin rakastunut sinuun, ja hulluhan se mies muuten olisikin.<br /><br />Olen ajatellut paljon Sinua ja Kuusikukkulaa ja perhettäsi. (Toivottavasti pikkukaveri ymmärtää viedä sinut maalle asumaan.) Gall kysyi minulta, miksi lähdin pois Skotlannista, jos kaikki on siellä niin ihmeellistä kuin väitän. Sillä miehellä on omituinen kyky esittää minulle ne kysymykset, joita en tahtoisi kuulla.<br /><br />Mutta ihmeellinen on myös tämä maa. Olen oppinut ratsastamaan, ja aion pyytää isännältä hevosen lainaan uudenvuodenyöksi. Olen aina halunnut olla ulkona silloin, nähdä tähdet ja suuren taivaan, joita ei Edinburghin valoissa edes huomaa. Jos olisin sinä, kirjoittaisin kai siitä runon.<br /><br />Lopetan, hämärtää jo. Sano terveisiä perheellesi ja kaikille, joiden arvelet vielä muistavan<br /></span><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Duncania</span>.<br /><span style="font-style: italic;"></span></div><span style="font-style: italic;"><br /></span>-Miksi sinä piileskelet täällä?<br /><br />Betty hätkähti ja vei vaistomaisesti kirjeen selkänsä taa.<br /><br />-Sinäkö?<br /><br />-Ihmettelin minne hävisit. Jerry astui lähemmäs. -Mikä se on?<br /><br />-Vain - kirje - Duncan Flemingiltä.<br /><br />-Flemingiltä? Jerryn ääni terävöityi. -Mitä hän kirjoittaa?<br /><br />-Kaikenlaista. Betty sujautti lappusen vyöhönsä. -Kuule - minne - me asetumme asumaan?<br /><br />-Nytkö se yhtäkkiä kiinnostaa sinua? Jerry hymyili. -Olenhan sanonut, että se kahden makuuhuoneen asunto on tulossa myyntiin Grassmarketilla. Se on pieni, mutta myöhemmin me voimme...<br /><br />-Kuule... Betty nielaisi. -En luule, että viihdyn täällä pitemmän päälle. Emmekö voisi asua jossakin maaseudulla?<br /><br />Jerryn otsa rypistyi kärttyisällä tavalla.<br /><br />-Minulla on hyvä paikka poikakoulussa, Bet, enkä aio luopua siitä jonkin sinun maalaisromanttisen päähänpistosi vuoksi!<br /><br />-Älä unohda, että olen maalaistyttö.<br /><br />-Sinun olisi jo aika kaupunkilaistua.<br /><br />Betty veti syvään henkeä. Hän ei saanut raivostua nyt - keittiö oli täynnä vieraita, eikä hän aikonut pilata ystäviensä uudenvuodenjuhlaa.<br /><br />-Mennään toisten luo, hän sanoi jäykästi.<br /><span style="font-style: italic;"></span><span style="font-style: italic;"></span></div></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4805497015060630929?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-14495493156913166322008-09-07T10:00:00.007+03:002008-09-07T12:41:35.342+03:00<div style="text-align: justify;">-Anteeksi, voinko minä auttaa?<br /><br />Betty hätkähti. Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei ollut lainkaan huomannut myyjättären lähestymistä.<br /><br />-Ei, minä - tulin vain katselemaan, tyttö änkytti.<br /><br />-Meillä on oikein kauniita uudenmallisia nuttuja. Myyjätär leväytti esiin jotakin pehmoista ja pitsein koristeltua. -Tästä rouvan lapsi varmasti pitäisi.<br /><br />-Minulla - on - vähän kiire. Betty perääntyi. -Ehkä - joskus toiste.<br /><br />Selviydyttään pois Jennersin tavaratalon lastenosastolta Betty tunsi kasvojensa hehkuvan. Rouvan lapsi! Oli ollut typerää mennä tuonne. Miten hän oli sinne edes joutunut! Mutta Isoäiti oli aamulla antanut hänelle rahan ja pyytänyt tuomaan kotimatkalla Jennersiltä uuden pullon ruusuvettä. Ja sitten hän oli sattunut kulkemaan lastenosaston ohi ja ihastunut kolttuihin ja myssyihin, jotka oli laitettu esille ympärillään misteliä ja rautatammen oksia ja punaista silkkinauhaa.<br /><br />Mutta kun hän oli mennyt lähemmäs, hän oli tuntenut olonsa oudoksi. Tietysti Betty tahtoi lapsia - mutta äkkiä hän oli tajunnut, että ajatus Jerrystä niiden isänä melkein puistatti.<br /><br />-Se on väärin, tyttö nuhteli itseään ja kiiruhti ulos suuresta tavaratalosta niin nopeasti kuin pystyi ruusuvesipaketteineen. -Minä <span style="font-style: italic;">en</span> ole mikään päiväperho, joka kihlaa miehen ja sitten palauttaa sormuksen asiaa tarkemmin harkittuaan!<br /><br />Mutta hän ei voinut olla ajattelematta edellisiltaa. Isoäiti oli ollut ompeluseurassa ja Annie jonkun ystävättärensä luona, ja Betty oli istunut salissa Jerryn kanssa. Jerry oli puhunut tulevaisuudesta, ehdottanut, että he kävisivät katsomassa jotakin asuntoa, joka oli tulossa myyntiin, ja sanonut äitinsä kysyneen, mistä Betty aikoi hankkia kankaat kapioihinsa ja millaisen ruokakaluston tämä tahtoi häälahjaksi.<br /><br />-En minä ole ajatellut sellaista! Betty puuskahti. -Enkä minä osaa ajatella mitään asuntoa!<br /><br />Jerry oli näyttänyt melkein vihaiselta.<br /><br />-Käsittääkseni meidän on tarkoitus mennä naimisiin ensi kesänä, hän sanoi moittien. -Mutta sinä et ole sanonut vielä edes päivämäärää!<br /><br />-Kesään on pitkä! Betty oli vastannut ja tuntenut kylmiä väreitä.<br /><br />Tyttö huokasi vähän jatkaessaan matkaa Charlotte Squarelle. Heillä ei mennyt hyvin, kyllä Jerrynkin täytyi se ymmärtää. Betty oli kyllä yrittänyt miettiä, johtuiko se hänestä, ja muuttaa käytöstään. Mutta aina se ei onnistunut. Jerry puhui asunnosta ja ruokakalustosta, mutta kertoisiko tämä koskaan satuja heidän lapsilleen?<br /><br />Siinä Brodien talo olikin. Betty piristyi vähän nähdessään oveen kiinnitetyn punavihreän seppeleen. Joulu oli tulossa, hän lähtisi Annien kanssa kotiin! Isoäiti matkustaisi Aberdeeniin ja Peggy omaan kotiinsa. Pohjoisessa oli jo lunta, kerrottiin lehdessä - he menisivät luistelemaan Keijulehdon lammelle, Annie kulkisi Napierin kanssa kävelyillä ja kaikki olisi niin kodikasta ja ihanaa. Ja Jerry oli luvannut tulla uudeksivuodeksi Kuusikukkulalle, hän tapaisi koko perheen, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Betty soitti kelloa.<br /><br />Annie avasi nyyhkyttäen epätoivoisesti nenäliina nyrkissään.<br /><br />-Voi Be-he-het! hän vinkaisi. -Jos hän kuolee!<br /><br />Bettyn sydän melkein pysähtyi.<br /><br />-Kuka kuolee?<br /><br />-Isoäiti! Annie perääntyi ovelta ja romahti kalossihyllylle itkemään.<br /><br />Samassa Peggy ilmestyi Isoäidin makuuhuoneesta.<br /><br />-Älkää pelästykö, Betty-neiti, hän sanoi, sillä Betty oli valahtanut lumivalkoiseksi. -En minä luule, että se on erityisen vakavaa. Rouva pyörtyi, kun oli järjestellyt huonettaan, ja minä kutsuin tohtorin.<br /><br />Vapisevin käsin Betty riisui takkinsa ja myssynsä. Annie oli lakannut vikisemästä ja nousi seisomaan, kun tohtori Burnett seurasi Peggyä halliin.<br /><br />-Rouva Brodie voi jo paremmin, tohtori sanoi nyökättyään Bettylle tervehdykseksi. -Mutta hänen sydämensä on heikompi kuin luulin. Hän ei missään tapauksessa voi matkustaa vielä jouluna.<br /><br />Betty, Annie ja Peggy vilkaisivat toisiinsa. Mitä nyt tapahtuisi?<br /><br />-Voinko minä mennä hänen luokseen? Betty kysyi kun tohtori avasi laukkunsa antaakseen Peggylle lääkemääräyksen. Luvan saatuaan hän pujahti Isoäidin huoneeseen.<br /><br />Se oli pieni ja vanhanaikaisella tavalla hyvin kaunis huone. Pöydällä oli daguerrotypia Donald Brodiesta, ja seinällä korkean vuoteen yläpuolella kuva Hyvästä paimenesta sekä kirjailtu huoneentaulu, jossa luki <span style="font-style: italic;">Jumala on rakkaus</span>. Vuoteessa makasi Isoäiti täysissä pukeissa.<br /><br />Betty alkoi vapista uudelleen. Isoäidin kasvot näyttivät äkkiä niin kalpeilta, lumivalkeat kiharat levisivät tyynylle kuin sädekehä. Mutta silmät olivat iloiset avautuessaan.<br /><br />-Kultaseni, älä hiivi kuin murtovaras. Tule antamaan minulle suukko ja kertomaan miten iloinen olet, kun vielä elän!<br /><br />Betty nauroi helpottuneena ja totteli molempia käskyjä.<br /><br />-Minä niin pelästyin, hän sanoi istuutuessaan tuolille vuoteen viereen. -Mitä tapahtui?<br /><br />-Siivosin laatikoitani - löysin nipun vanhoja kirjeitä. Isoäiti vaikeni hetkeksi. -Et taida tietää, että olin kerran kihloissa ennen kuin edes tunsin Donaldia?<br /><br />-Ei, en tiennyt.<br /><br />-Sulhaseni petti minut... Löysin hänen kirjeitään, joita en, Luoja tietää miksi, ole hävittänyt... Ja kun ajattelin... Isoäiti sulki äkkiä silmänsä.<br /><br />Betty oli vähän ymmällään. Isoäidin traagisesta rakkaustarinasta täytyi olla aikaa kymmeniä vuosia. Miten ihmeessä entisen sulhasen kirjeet saattoivat yhä järkyttää häntä noin?<br /><br />-No, joka tapauksessa tohtori sanoo, etten saa matkustaa Aberdeeniin. Isoäiti katsoi Bettyyn ja hymähti harmistuneesti. -Enkä nyt tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Peggy-parka, kyllä hänen pitää päästä vanhempiensa luo Leithiin, hänen isänsä on huonona.<br /><br />-Ehkä Rosie voisi tulla tänne - tai koko perhe!<br /><br />-Rosiella on liian monta konserttia joulun aikana. Isoäiti viittasi pöydällä olevaan kirjeeseen. -Hän on saanut niin hyvät arvostelut lehdissä, etten voi mitenkään vaatia häntä peruuttamaan niitä... Ja James kirjoittaa uutta kirjaansa. Eikä Fiona jätä perhettään jouluna.<br /><br />Betty nieleskeli. Hän tajusi, mitä Isoäiti ajoi takaa - mutta sehän olisi liian julmaa! Hän ei ollut päässyt Kuusikukkulalle edellisenäkään jouluna!<br /><br />-Minä voin jäädä tänne, hän kuuli itsensä sanovan ja silitti Isoäidin kättä.<br /><br />-Mutta lapsi kulta... Isoäidin äänessä oli selvää helpotusta. -Ethän sinä...<br /><br />-Enhän minä voi jättää teitä yksin, juuri niin. Ja Annien on välttämättä päästävä sulhasensa luo, he eivät ole tavanneet koko syksynä.<br /><br />-Mutta Jerry - hänenhän oli tarkoitus tulla käymään kotonasi!<br /><br />Betty virnisti.<br /><br />-Minä en luule Jerryn olevan niin ihastunut talviseen Ylämaahan, etteikö hän malttaisi jättää sitä retkeä myöhemmäksi. Tulkoon pääsiäisenä. Älkää nyt vastustelko!<br /><br />Isoäiti huoahti ja katseli vähän aikaa Hyvän paimenen kuvaa kuin neuvoa pyytäen. Sitten hän kääntyi taas Bettyyn päin ja hymyili.<br /><br />-Minne minä joutuisin ilman sinua, Ylämaan tyttöni!<br /><br />Aluksi Peggy ja Annie tietysti vastustivat koko suunnitelmaa. Mutta sitten Leith ja Napier MacPherson alkoivat painaa enemmän vaa'assa, ja he suostuivat pakkaamaan tavaransa.<br /><br />-Sinun olisi pitänyt mennä diakonissakouluun, Annie sanoi Bettylle, kun tämä silitti eräänä iltana hänen kauluksiaan. -Olet enkeli, ihan liian hyvä Jerrylle.<br /><br />-Tuo oli rumasti sanottu.<br /><br />-Totuus ei useinkaan ole kaunis. Onko Duncan kirjoittanut?<br /><br />-Ei.<br /><br />Annie lakkasi hetkeksi lajittelemasta sukkiaan.<br /><br />-Kuvitteletko sinä koskaan, millaista on olla naimisissa Jerryn kanssa?<br /><br />-Tietysti, tyhmeliini.<br /><br />-Hän varmasti murisee aamuisin, jos saa teensä vähän liian kuumana.<br /><br />-Kuule nyt, ellei sinulla ole parempaa tekemistä kuin arvostella sulhastani, voit yhtä hyvin mennä kuuraamaan hallin lattiaa Peggyn kanssa! Betty tiuskaisi.<br /><br />-Menen ennemmin harjoittelemaan soittoa. Neiti Jameson pyysi minua säestämään kuoroa joulujuhlassa, kun he laulavat <span style="font-style: italic;">Jouluyö, juhlayö</span>. Annie marssi ulos keittiöstä.<br /><br />Jouluyö, juhlayö! Miten hyvin Betty muisti tuon adventtiajan kaksi vuotta sitten, ja illan, jolloin Duncan oli soittanut tuon laulun - ja suudellut häntä. Betty tuijotti sisarensa jälkeen. <span style="font-style: italic;">Tiesikö</span> Annie jotakin? Hän oli Jessien lemmikki, ja miten paljon Jessie mahtoi tietää?<br /><br /><span style="font-style: italic;">Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk' on työ...<br /><br /></span>Betty vaipui tuolille silityslaudan viereen, painoi kasvonsa kauluksiin ja itki.<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-1449549315691316632?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-36730495386499321002008-09-06T10:00:00.011+03:002008-09-06T12:14:35.086+03:00<div style="text-align: justify;">Betty istui kirjoituspöytänsä ääressä aamunuttu yllään. Hän oli tullut tunti sitten kylvystä ja aikonut ryhtyä pukeutumaan, kun oli löytänyt pöydältään iltapostissa tulleen, amerikkalaisin postimerkein varustetun kirjeen. Peggy oli hienotunteisesti tuonut sen sisään, vaikka yleensä posti jätettiin eteisen pöydälle. Tänä iltana Brodiella tanssittaisiin kihlajaisia, Jerry tulisi kohta.<br /><br />Kirjekuori oli repeillyt, kun Betty oli avannut sen kädet vapisten. Nyt hän tuijotti kuoren sisällä ollutta ainokaista kirjelehtiön sivua.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Betty hyvä</span>, Duncan kirjoitti. <span style="font-style: italic;">En ole saanut sinulta vielä vastausta viime kirjeeseeni. Ehkä se on hukkunut matkalla? Posti tulee Johnsburgiin monen mutkan kautta.<br /><br />Chrissyn kirjeen kuitenkin sain. Hän kertoi, että olet mennyt kihloihin sen pikkukaverin kanssa.<br /><br />Onneksi olkoon. Niinhän tavataan sanoa? Enkä osaa paljon muuta enää sanoakaan. Olethan vapaa tekemään ratkaisusi.<br /><br />Mutta pelkään, ettei kirjeesi olekaan kadonnut postissa. Pelkään, ettet ole edes kirjoittanut. Minä pyydän, Betty - kirjoita minulle. Anna minun olla edes ystäväsi, nyt ja tulevaisuudessa. Älä sulje minua elämästäsi, kävi miten kävi.<br /><br /></span><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Terveisiä tutuille<br />Duncanilta.</span><br /></div><br />Betty peitti kasvot käsiinsä. Äkkiä hän toivoi, että <span style="font-style: italic;">tämä</span> kirje olisi kadonnut postissa. Koskaan ennen ei Duncan ollut kirjoittanut noin lyhytsanaisesti. Ja vain kerran ennen Duncan oli kirjoittanut kutsumatta häntä Sapphoksi - saatuaan rukkaset silloin vuosia sitten.<br /><br />-Mutta enhän minä voi jättää elämääni elämättä vain siksi, etten satuttaisi häntä! Betty mutisi ja tajusi kyynelten tulvivan silmiinsä.<br /><br />-Taivaan vallat, siinäkö sinä istut! Etkä edes kuule kun koputetaan!<br /><br />Annie seisoi kynnyksellä parhaassa puvussaan.<br /><br />-Beatrice Stewart, mitä sinä teet? Jerry tuli juuri, ja vieraita alkaa tulla puolen tunnin kuluttua, etkä ole vielä edes pukeutunut! Annie harppasi lähemmäksi.<br /><br />Betty laski nopeasti kätensä kirjekuoren päälle, mutta Annie ehti nähdä postimerkit. Pikkusisko seisoi hetken hiljaa, sitten hän puristi Bettyn olkapäätä.<br /><br />-Napierin mukaan armon salaisuus on siinä, ettei koskaan ole liian myöhäistä, hän sanoi tunnustellen.<br /><br />Betty nousi äkkiä, avasi pöydänlaatikkonsa ja survoi kirjeen sinne. Sitten hän pyörähti komerolleen.<br /><br />-Jos sinä tarkoitat, että olen jokin ailahteleva tytönhupakko...<br /><br />-Voi Betty, kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan! Annie näytti surkealta, kun Betty riuhtoi sifonkipukunsa vaateripustimesta. -Sinä et vain ole <span style="font-style: italic;">onnellinen! </span><br /><span style="font-style: italic;"><br /></span>-Minä en ole kahdeksantoista enkä kulje ympäri julistaen onneani, Betty tuhahti ja kiskoi silkkisukkansa piironginlaatikosta. -Olisit enemmän hyödyksi, jos auttaisit kureliivin kanssa.<br /><br />Annie huokasi ja alkoi kiristää nyörejä.<br /><br />-Oikeinko totta sinä rakastat Jerryä? hän kysyi ja kiskaisi.<br /><br />-Auh! Älä kysele hupsuja.<br /><br />-Minusta sinun pitäisi...<br /><br />-Kiitos, voit solmia sen nyt. Ja mene sitten katsomaan joko Isoäiti on valmis.<br /><br />-Sinä <span style="font-style: italic;">et</span> rakasta häntä, Annie ilmoitti kynnykseltä.<br /><br />-Romanssiasiantuntija! Betty tuhahti. -Minä <span style="font-style: italic;">pidän </span>Jerrystä, hän sitten sanoi itselleen ja alkoi pukeutua.<br /><br />Tunnin kuluttua Brodien suuri sali oli täynnä vieraita. Jerryn vanhemmat olisivat tahtoneet järjestää juhlat, mutta heillä ei ollut tiloja, joten Isoäiti oli tarjoutunut auttamaan. Tällä kertaa tarjoilua varten oli palkattu täysi henkilökunta, illallinen tulisi olemaan loistava, ja tanssia säesti oikea pieni orkesteri. Vieraita oli tullut paljon, Bettyn tanssikortti oli täynnä - useimmissa kohdissa luki Jerryn nimi - ja hän näytti huolettomalta kuin perhonen liidellessään ympäri salia.<br /><span style="font-style: italic;"></span><br />Moira Fleming ja Isoäiti olivat vetäytyneet erääseen nurkkaan saadakseen rauhassa vaihtaa ajatuksia noista iloisista nuorista ihmisistä. Stewartit eivät olleet päässeet paikalle, sillä Jennie-raukka oli sairastunut tuhkarokkoon, ja tohtori Cameron oli ankarasti kieltänyt tuomaria ja Cathy-rouvaa matkustamasta ympäri Skotlantia sitä tartuttamassa.<br /><br />-Suon tietysti Bettylle tämän onnen, rouva Fleming sanoi hiljaa ystävälleen, -mutta lapsellisesti toivon siltä yhä, että hän ottaisi Duncanin.<br /><br />Isoäiti hymyili.<br /><br />-Meiltä ei sitä kysytä, nykypäivänä nuoret päättävät itse. Gerald on kunnon poika, vakituisessa työssä ja niin edelleen. Joskus vain tuntuu siltä, että hänen jalkansa ovat liian lujasti maassa, ettei hän osaa unelmoida, kuten pikku Betty. Muistan aina ensitapaamisemme - Rosie toi Bettyn päivälliselle, pienen olennon, jonka kiharainen tukka valui selkään ja jonka sinisissä silmissä oli niin herttaisen utelias ilme. Niin, jos toden sanon, uskon että Duncan olisi <span style="font-style: italic;">sopivampi</span> hänelle.<br /><br />Moira Fleming nyökkäsi ja hymyili Bettylle, joka tanssin päätyttyä erkani joukosta ja tuli vanhojen rouvien luo punaposkisena ja kiharat vähän pörröllään.<br /><br />-Mistä te täällä puhutte niin vakavan näköisinä? hän kysyi nauraen.<br /><br />-Sinusta, kultaseni, Isoäiti sanoi ja taputti Bettyn kättä.<br /><br />-Mitä minusta?<br /><br />-Siitä on jo kaksi vuotta, kun sanoin toivovani sukuun ylämaalaista verta, rouva Fleming lausui hiljaa. -Ja toivon sitä edelleen.<br /><br />Betty astui askelen taaksepäin jähmettynyt ilme kasvoillaan.<br /><br />-Ylämaalla on paljon tyttöjä, hän sihahti ja katosi taas ihmisjoukkoon etsimään Jerryä.<br /><br />-Loukkasit häntä nyt, Moira, Isoäiti sanoi moittivasti.<br /><br />-Se on hyvä. Rouva Fleming nauroi ystävänsä ilmeelle. -Se koira älähtää, ja niin edespäin. Katso nyt Jessie Dalrymplen pukua - miten monta liehuketta siinä oikein on? Minä kyllä puuttuisin asiaan, jos Chrissy tahtoisi samanlaisen.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3673049538649932100?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-56583457564361026462008-09-05T10:00:00.007+03:002008-09-05T16:04:01.178+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Lokakuun 21. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"En tiedä miten tämän kertoisin. Ehkä siis paras aloittaa aivan alusta.<br /><br />Peggy leipoi Madeleinen kurpitsasoseesta piiraan - mehevän, rapean, tuoksuvan. Jerry kutsuttiin teelle. Pidimme herkkuhetken, Isoäiti, Annie, Peggy, Jerry ja minä. Sitten Isoäiti meni lepäämään ja Annie auttoi astioiden pesussa. Jerry ja minä menimme saliin. Puhelimme niitä näitä, minä näytin albumiani ja kerroin Kuusikukkulasta.<br /><br />Silloin Jerry äkkiä tarttui sormiini.<br /><br />-Pikku Bet, hän sanoi pehmeästi, -välitäthän sinä minusta?<br /><br />-Tietysti, sanoin hämmästyneenä.<br /><br />-Välitätkö niin paljon, että - haluaisit perustaa kanssani yhteisen kodin? Tulla vaimokseni?<br /><br />Räpyttelin silmiäni ällistyneenä.<br /><br />-Minä?<br /><br />-Sinä. Jerry otti albumin käsistäni ja pani sen pois. -Minä pystyn hyvin elättämään sinut - palkkani nousee ensi syksystä, voisimme mennä kesällä naimisiin.<br /><br />Minä vain istuin ja tuijotin. Elatus - palkka - mennä naimisiin. Mitä tämä merkitsi?<br /><br />-En tiedä, sopersin lopulta, kun en muutakaan osannut.<br /><br />-Ymmärrän, että tämä tuli äkkiä, Jerry sanoi lempeästi. -Mutta etkö tahtoisi miettiä asiaa? Huomiseen saakka?<br /><br />Olin niin pois tolaltani, että lupasin miettiä.<br /><br />Kosinta! Tietysti Jerry on hauska ja pidän hänestä - mutta mennä naimisiin hänen kanssaan!<br /><br />Luulen, etten nuku ensi yönä."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Lokakuun 28. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen vaiennut viikon, sillä tämä aika on ollut tähänastisen elämäni merkillisin.<br /><br />En todellakaan nukkunut kosintaa seuraavana yönä. Seuraavan päivän tunneilla olin niin hajamielinen, että Annie rypisti kulmiaan. Miriam-tyttönenkin kysyi, onko jokin hullusti.<br /><br />Pyöritin asiaa kaikin päin, ensimmäisen kerran elämässäni. Tähän asti olen ollut rukkasten antamisesta niin varma, etten ole vaivautunut asiaa edes pohtimaan - mutta nyt en ollut.<br /><br />Lopulta tajusin kaipaavani toveria - sellaista toveria, joka Robilla on Annassa ja Rosella Charliessa. Ja jos olen nyt aivan rehellinen, kuten päiväkirjalle pitäisi olla, niin... No, Duncan Flemingillä ei näytä olevan mitään kiirettä kotiin Amerikasta. En ihmettele, vaikka hän seikkailisi preerioillaan tulevat parikymmentä vuotta. Ja vaikka hän palaisikin, en voi tuudittautua siihen olettamukseen, että hän jatkaisi Lancelotin roolissaan.<br /><br />Senkin tajusin yön pitkinä hetkinä ja luokkani edessä, että haluan perheen. Haluan, että toisaalta minua tarvitaan, ja että toisaalta minusta pidetään huolta.<br /><br />Ja niin minä vastasin myöntävästi, kun Jerry sitten tuli hakemaan minua Lime Housesta ja kysyi uudelleen.<br /><br />Jerry oli niin onnellinen, että oikein liikutuin. Eräs pieni kultasepänliike oli vielä auki, ja ostimme sormukset. Tuo kultainen rengas kimmeltää nyt nimettömässäni - se tuntuu oudolta ja on jotenkin tiellä. Tapasin tänään Madeleinen, joka sanoi minua aatteenpettäjäksi ja halasi sitten.<br /><br />Mutta palataan kihlajaisiltaan. Mennessäni kotiin hyvänyönsuukon jälkeen en puhunut kihlauksesta mitään. Vasta kun nostin leipävadin iltateepöytään, Isoäiti tarttui äkkiä ranteeseeni.<br /><br />-Mikä tämä on, Bet?<br /><br />En ollut punastunut, kun Jerry suuteli minua, mutta nyt aloin hehkua kuin belargonia Peggyn huoneen ikkunalla.<br /><br />-Bet! huusi Annie. -Mitä sinä olet mennyt tekemään?<br /><br />-Minä olen mennyt kihloihin. Vapisin, kun sanoin sen ääneen.<br /><br />Isoäiti ja Annie ja Peggy katsoivat ensin minuun ja sitten toisiinsa ja sitten taas minuun.<br /><br />-Olen minä kuullut, että kihlasormuksia <span style="font-style: italic;">olisi</span> lähetetty kirjeissäkin, Peggy sitten sanoi varovasti.<br /><br />-Kirjeissä? Minä ällistyin nyt vuorostani.<br /><br />-Ei kai Duncan nyt sitä sentään lennättimen kauttakaan lähettänyt, Annie arveli.<br /><br />-Duncan? Mitä hän tähän kuuluu?<br /><br />-Mutta... Isoäiti osoitti sormustani. -Minä luulin, että te...<br /><br />-Taivaan vallat! Suutuin niin, että kyyneleet syöksyivät silmiini. -Kai Skotlannissa nyt muitakin miehiä on kuin Duncan! Syöksyin hallin läpi omaan huoneeseeni - Duncanin viimeisin kirje lojui pöydälläni, ja vihapäissäni heitin sen roskakoriin, ennen kuin paiskauduin vuoteelleni.<br /><br />Hetken kuluttua joku tassutti lattian poikki vanhanaikaiset, leveät hameenhelmat kahisten ja silitti tukkaani.<br /><br />-Rakas lapsi, sanoi Isoäiti lempeästi ja istui vuoteeni laidalle, -anna anteeksi. Minä olin vanha hölmö, Annie nuori hölmö ja Peggy hölmö muuten vain. Kuka se on, rakkaani?<br /><br />-Gerald Oag, mutisin.<br /><br />-Gerald Oag, niin tietenkin. Hän on hyvä poika. Sydämelliset onnittelut, kultaseni - tule nyt niin juodaan teetä. Miksei Jerry tullut tänne? Olisimme voineet juhlia tätä.<br /><br />Murahdin jotakin.<br /><br />-Tietysti ajattelimme Duncania ensin, jatkoi Isoäiti lepyttelyäni. -Hän oli niin paljon seurassasi ja kirjoittaa usein... Ellet joudu, et ehdi enää tänä iltana soittaa äidillesi ja Rosielle. Keskus suljetaan puolen tunnin kuluttua.<br /><br />Soitin kotiin ja Rosielle. Ainakin äiti onnitteli minua rehellisesti, mutta edes paras ystäväni ei voinut olla puhumatta Duncanista.<br /><br />Vähitellen uutinen sitten on levinnyt - ei vähiten siksi, että <span style="font-style: italic;">Scotsman </span>otti asiakseen ilmoittaa seurapiiriuutisissaan "lupaavan nuoren kirjailijattaren Beatrice Stewartin kihlautuneen". Jessie ja Nanny syöksyivät Brodielle lahja mukanaan, Miriam-tyttönen alkoi itkeä kuullessaan, että menen naimisiin enkä enää opeta, ja Chrissykin tuli käymään.<br /><br />-Minä niin toivoin sinua sisarekseni, hän sanoi hiljaa lähtiessään.<br /><br />En ole edes tiennyt, että minulla on näin paljon ystäviä. Joka päivä on kirje- ja sähkepinoni vain kasvanut. Mailfordit Lontoosta, Stonet ja Sarah ja Neil Nottinghamista, MacConachiet, Ruthin perhe ja Tom ja Catriona Claymuirista - kaikki muistavat minua, puhumattakaan Glen Longin väestä. On ollut juhlallista olla huomion kohteena.<br /><br />Mutta kun tänään siis menin Madeleinen luo ja hän, ilmoitettuaan minut ensin petturiksi, kysyi rakastanko Jerryä, en oikein tiennyt mitä sanoa. Olen tottunut Jerryyn, pidän hänestä, viihdyn hänen seurassaan. Eikö se riitä?<br /><br />-Jos sinun kerran on pakko ottaa mies, niin ota nyt edes sellainen, jota rakastat, Madeleine esitelmöi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Marraskuun 3. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Tänään otin kaulastani Duncanin antaman medaljongin, jota olen pitänyt amulettinani, ja suljin sen piironginlaatikkoon. Ei tunnu hyvältä käyttää sitä enää. Kaipa Chrissy kirjoittaa kihlauksesta Duncanille, itse en ole saanut vastattua siihen kirjeeseen, joka tuli kihlauspäivänäni."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Marraskuun 7. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Haa! Olen aikaansaanut skandaalin!<br /><br />Madeleine pyysi minua eilen kuuntelemaan puhettaan suffragettien kokoukseen, ja meninkin. Tosin neiti Jamesonilla oli hammaslääkäri ja minä pidin hänen tuntinsa, mutta ehdin juuri ja juuri kokouksen alkuun.<br /><br />Madeleine oli tavallista tulisemmalla tuulella; <span style="font-style: italic;">Nykyajan nainen</span> oli laskenut prosentuaalisen eron miesten ja naisten palkoista. Väkeä oli vielä enemmän kuin yleensä, ja salissa oli kuumaa ja ahdasta.<br /><br />En oikein tiedä, mistä paniikki alkoi. Ehkä joku seisomapaikoille joutuneista naisista pyörtyi - joka tapauksessa väkijoukko alkoi hermostua. Se muuttui sokeaksi vellovaksi massaksi ja joku, joka pelkäsi jäävänsä jalkoihin, kirkaisi. Madeleine hätkähti, tönäisi vahingossa pöydällä olevaa kynttilää - salissa ei ole kaasuvaloa - se putosi ja eturivin naiset näkivät liekin osuvan lattiaan.<br /><br />Kiljaisu lävisti joukon, tuoleilla istuva kapusivat istuinten yli ovea kohti, käytävillä seisovat työnsivät ja tönivät toisiaan. Minä olin myöhään tulleena seisonut melkein takimmaisessa rivissä ja jouduin pahimpaan puristukseen, kun ihmisvirta työnsi meitä alas rappuja. Kylkiluuni rutisivat, en edes nähnyt mitään yrittäessäni suojella kasvojani hatuista törröttäviltä neuloilta. Joku astui helmalleni ja kuului repeävän kankaan rusahdus.<br /><br />Madeleine ja puheenjohtaja, neiti Macguaire yrittivät huutaa, ettei tuli ollut levinnyt, mutta se ei enää auttanut. Alaovi aukeaa sisäänpäin, eikä sitä tietenkään voitu avata, kun yli puolisataa naista syöksyi alas portaita ja puristui sitä vasten. Joku ulkopuolinen oli hälyttänyt metelin vuoksi poliisin; hetken kuluttua kirveeniskut tärisyttivät ovea, ja vain ihmeen kaupalla kukaan ei vahingoittunut.<br /><br />Joka tapauksessa ovi siis murrettiin ja me syöksyimme ulos. Osa naisista oli aivan hysteerisiä, he kirkuivat ja huusivat, niin että poliisit katsoivat parhaaksi pidättää heidät.<br /><br />Minä selvisin kujalle hame revittynä, tukka pörrössä ja koko ruumis mustelmilla. Mutta ei siinä kaikki. Kompastuin kiveykseen, lensin suoraan erään poliisimiehen syliin - kuului kameran räpsähdys, kun joku innostunut toimittaja otti kuvan. Poliisi ällistyi niin, että hellitti otteensa. Minä ryntäsin kujaa myöten eteenpäin - putkaan en totisesti kaivannut - ja melkein törmäsin neiti Jamesoniin.<br /><br />Tänä aamuna Annie kiikutti aamulehden vuoteeseeni. Etusivulla olen minä poliisin vahvoilla käsivarsilla, ja alla on teksti:<span style="font-style: italic;"> Aatteestaan huumautunut suffragetti käy poliisin kimppuun</span>. Kuva oli onneksi sellainen, että vain tuttavat saattavat tunnistaa minut siitä - en yhtään kaipaa<span style="font-style: italic;"> Scotsmaniä</span> uutisoimaan, miten "lupaava nuori kirjailijatar Beatrice Stewart mukiloi poliiseja".<br /><br />Olin jo kertonut kaiken Isoäidille ja Annielle, joten he tiesivät asian oikean laidan ja vain nauroivat, joskin Isoäiti luonnollisesti katsoi asiakseen esittää muutaman nuhtelevan sanan.<br /><br />Mutta neiti Jameson ei nauranut. Jouduin ankaraan puhutteluun, ja vasta kun kunniasanallani vakuutin, etten ole suffragetti, ettei kyseessä ollut mielenosoitus ja etten käynyt poliisin kimppuun, hän leppyi. Mutta oppilaani ovat katsoneet minua hyvin kunnioittavasti!<br /><br />Jerry oli oikein vihainen tullessaan äsken luokseni. Hän vaati saada tietää mistä oli kysymys, ja minun piti kertoa ystävyydestäni Madeleine Fraserin kanssa.<br /><br />-Pitääkö sinun mennä häpäisemään itsesi, hän tiuskaisi. -Isä ja äiti kutsuivat sinut lounaalle sunnuntaina, mutta millaisen kuvan he mahtavatkaan sinusta saada!<br /><br />En ole vieläkään tohtinut kirjoittaa Duncanille. Jos tohtisin, lähettäisin lehtileikkeen kirjeen mukana. Hänen huumorintajuaan se kutkuttaisi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Marraskuun 10. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Tänään olin lounaalla Oageilla. Jerryn vanhemmat ovat oikein herttaisia - hän on ainoa lapsi, ja rouva Oag veti minut myöhemmin syrjään ja kehotti olemaan 'hyvä' Jerrylle. Toivon, ettei hän ole sitä ylihuolehtivaa tyyppiä, joka tulee tarkastamaan, millaista ruokaa keitän hänen pojalleen!<br /><br />Illalla Madeleine tuli Brodielle. En ollut varoittanut Isoäitiä etukäteen, joten hän järkyttyi vähän. Madeleine osasi kuitenkin olla niin 'naisellinen' ja miellyttävä, että sekä Isoäiti että Annie olivat ihastuksissaan.<br /><br />Olen muuten unohtanut kertoa, että sain lahjoja myös Tiedon kunnailta, sekä tytöiltä että opettajattarilta ja Fionalta. Neiti Jameson näyttää helpottuneelta, kun kapinallisesta tytöstä tulee kuitenkin kuuliainen aviovaimo."<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-5658345756436102646?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-17702451987787236712008-09-04T10:00:00.003+03:002008-09-04T16:01:10.808+03:00<div style="text-align: justify;">-Sinä olet vähän hullu, Annie sanoi. -Isoäiti juo koko pullollisen kamferttia kunhan kuulee tästä.<br /><br />Betty hymähti. Hän ymmärsi kyllä, miksi Annie oli hapan - tämä oli raahattu kesken Napierin kirjeen lukemisen Bettyn huoneeseen kuulemaan, että sisar oli tutustunut kuuluisaan suffragettiin.<br /><br />-Ja neiti Jameson kiipii seinille, Annie jatkoi. -Saanko ottaa karamellin?<br /><br />-Ota vain. Betty työnsi pöydällä olevaa kulhoa lähemmäs. -Mutta Madeleine on oikein mukava. Jo tuo, että hän vain tuli ja kysyi nimeäni, oli hauskaa.<br /><br />-Shinä <span style="font-style: italic;">olet</span> pääshtäshi vialla, Annie sammalsi kolakaramelli toisessa poskessa. -Vaikka ainahan shinä olet harrashtanut omituishten ihmishten sheuraa.<br /><br />-Esimerkiksi sinun, Betty irvisti. -Ala painua lukemaan sitä kirjettäsi.<br /><br />Varmuuden vuoksi Betty ei kuitenkaan kertonut uudesta tuttavuudestaan Isoäidille. Annie saattoi olla oikeassa tämän järkytyksen suhteen.<br /><br />Eräänä iltana Betty oli Madeleine Fraserin pienessä yhden huoneen asunnossa laitakaupungilla keittämässä kurpitsaa. Madeleine oli kotoisin rajaseudulta, jossa hänen vanhemmillaan oli maatila, ja nyt rouva Fraser oli lähettänyt kaupunkiin kaksi isoa kurpitsaa.<br /><br />-Sinä olet näppärä kokki ollaksesi suffragetti, Betty huomautti, kun Madeleine sekoitti sakenevaa kullanväristä sosetta.<br /><br />-Suffragetinkin täytyy syödä. Anna tuo sokeri - kiitos. Mutta silti en suostunut kirjoittamaan reseptejä <span style="font-style: italic;">Nykyajan naiseen</span>.<br /><br />Betty nauroi. Madeleine työskenteli rohkeista otteistaan tunnetun <span style="font-style: italic;">Nykyajan naisen</span> toimittajana ja oli kuulu purevista artikkeleistaan.<br /><br />-Olivatko oppilaasi kilttejä tänään? Madeleine sitten kysyi.<br /><br />-Kohtalaisen. Tosin eräällä junioreista on tänään syntymäpäiväkutsut, minkä rinnalla sellainen pikkuseikka kuin läksyjenluku ymmärrettävästi unohtuu. Bettyn kasvoilla vilahti haikeus, kun hän muisti omaa kouluaikaansa.<br /><br />-Luonnollisesti. Onkohan tölkkejä nyt tarpeeksi? Sinä otat tuon ison mukaasi kun lähdet.<br /><br />-En minä...<br /><br />-Lopeta tuo naisellinen kursailu! Tietysti saat sen. Madeleine kaivoi laatikosta ison liemikauhan. -Nyt minä alan lapioida.<br /><br />Tuntia myöhemmin Betty kulki kotiinpäin viileässä syystuulessa iso tölkki kultaista sosetta verkkokassissaan. Toivottavasti Peggy ei kyselisi sen alkuperää, vaan paistaisi mukisematta ison piiraan.<br /><br />Matka laitakaupungilta Charlotte Squarelle oli pitkä ja tölkki painoi. Niinpä Betty ilahtui kuullessaan viereltään tutun äänen:<br /><br />-Voinko auttaa, Bet?<br /><br />-Jerry! Totisesti, voit kantaa kurpitsan, ellei se käy liiaksi miehiselle arvollesi.<br /><br />-Kurpitsan? Mistä sinä sellaista sait? Jerry otti kassin.<br /><br />-Eräältä ystävältäni. Betty tiesi, mitä mieltä Jerry oli naisasiasta, eikä aikonut mainita Madeleinen nimeä. -Mistä sinä tulet?<br /><br />-Olin vain kävelemässä, koulussa oli vähän rankkaa tänään. Jerry oli hetken vaiti, sitten hän kysäisi kuin ohimennen: -Onko Flemingistä kuulunut mitään?<br /><br />-Sain eilen kirjeen. Hän on edelleen töissä farmilla.<br /><br />-Luultavasti hän jääkin sinne - nai jonkun lihavan kveekaritytön ja saa tusinan tenavia.<br /><br />-Jerry!<br /><br />-Mitä nyt?<br /><br />-Tuo ei ollut kauniisti sanottu.<br /><br />-Miten niin ei? Onhan sinullakin yhdeksän sisarusta.<br /><br />-Se, että hän...<br /><br />-Vai tuo kveekarityttökö? Jerry tarttui äkkiä Bettyn käteen. -Olisitko pahoillasi?<br /><br />-Tietysti - en minä tahdo menettää hyvää ystävääni Amerikalle.<br /><br />-Entä kveekaritytölle?<br /><br />-Lopeta nyt jo, tyhmyri! Betty tunsi suuttuvansa.<br /><br />Jerry vaikeni, ja he kulkivat eteenpäin kumpikin omissa mietteissään. Bettystä oli kuitenkin hauskaa, että Jerry oli siinä; tämän vaalea tukka kiilsi hatunlierin alla katulyhtyjen valossa, ja vaikka Madeleine vaati naista selviämään yksin kaikesta, Betty kulki myöhään illalla mieluiten turvallisessa miesseurassa.<br /><br />-Minä pidän muuten aivan kauheasti kurpitsapiirakasta, Jerry sanoi Brodien ovella ja näytti niin läpinäkyvän vihjailevalta, että Betty purskahti nauruun.<br /><br />-Jos Peggy leipoo semmoisen, kutsun sinut huomenna teelle, hän lupasi. -Hyvää yötä ja kiitos avusta.<br /><br />-Hyvää yötä. Jerry puristi lujasti Bettyn kättä.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-1770245198778723671?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-3134451857114861102008-09-03T10:00:00.005+03:002008-09-03T21:14:16.072+03:00Oli kirkas lokakuun iltapäivä, kun Betty kulki kohti Charlotte Squarea. Hän oli käynyt ostamassa syntymäpäivälahjan Annielle ja kaunista kirjepaperia kirjoittaakseen Ruthille Claymuiriin ja mietti nyt, miten kuluttaisi lopun iltapäivän. Kaupungissa oli harmillista se, että kaikki maksoi - jos kotona lähti Keijulehtoon tai meni Bairdin kauppaan tapaamaan tuttuja, ei kukaan ollut vaatimassa rahaa.<br /><br />Oikaistessaan Grassmarketilta erään kujan kautta kohti Princes Streetin puistoa hän näki, että eräs ovi oli auki ja seinään niitattu juliste. Betty pysähtyi lukemaan.<br /><br /><div style="text-align: center;"><span style="font-style: italic;">Madeleine Fraser puhuu naisten oikeuksista<br />tänään kello 3 i.p.<br />Vapaa pääsy.<br /><br /></span><div style="text-align: justify;">Betty empi hetkisen, sitten hän astui sisään. Kello oli vähän vaille kolme, ja ilmeisesti kyseessä oli sama Madeleine Fraser, josta Isoäiti oli lukenut sanomalehdestä. Tämä oli kahlinnut itsensä Holyroodin porttiin juuri, kun kuninkaan oli ollut määrä saapua palatsiin, ja vaatinut suureen ääneen naisten äänioikeutta vartiomiesten sahatessa häntä irti. Lopuksi hänet oli pantu putkaan yöksi.<br /><br />Isoäiti oli paheksunut tapahtumaa, sillä hänestä se osoitti huonoa makua. -Vaikka kyllä minä mielelläni äänestäisin, hän oli lopulta huokaissut.<br /><br />Ovi vei kapeaan rappuun, jonka yläpäästä kajasti valoa. Betty epäröi vieläkin, mutta nousi sitten portaat ylös. Niiden päässä aukeni sali, joka oli lähes täynnä. Monilla tehtaissa ja konttoreissa työskentelevillä naisilla oli juuri päivällistunti, ja vain aivan eturivissä oli muutama vapaa tuoli. Betty katsoi parhaaksi istua yhdelle niistä, vaikka häntä nolottikin - tämähän näytti siltä, kuin hän olisi ollut hyvinkin innokas suffragetti. Toisaalta seisominen salin takaosassa olisi herättänyt vielä enemmän huomiota.<br /><br />Viereisellä tuolilla istui nuori nainen, jolla oli melkein miesmäisesti leikattu tumman siirapin värinen tukka ja - niin, totisesti - housuhame. Hän hymyili ja nyökkäsi Bettylle ystävällisesti, kun muuan toinen nainen, ilmeisesti tilaisuuden puheenjohtaja, nousi puhujakorokkeelle ja toivotti yleisön tervetulleeksi.<br /><br />-Tänään meille puhuu Madeleine Fraser, jonka te kaikki varmaankin tunnette, hän sanoi, ja Bettyn vieressä istunut tyttö nousi ja meni korokkeelle. Tyttöstä hän tosiaan muistutti: vartalo oli hentoinen ja kasvot hienopiirteiset kuin nukella.<br /><br />-Rakkaat sisaret, hän aloitti, -on ilo nähdä teidät näin runsaslukuisina koolla, sillä suurissa joukoissa on voimaa.<br /><br />Sitten hän kertoi tuosta Holyroodin-seikkailustaan, kuvasi vartiomiesten raakuutta ja niitä hävyttömyyksiä, joita oli saanut kuulla. Hän kertoi, että edellisenä vuonna olivat Suomen suuriruhtinaskunnan naiset saaneet äänioikeuden maansa vaaleissa ja siten osittain jo saavuttaneet sen tasa-arvoisuuden, joka naiselle luomisen aamuna valmistettiin; hän kuvaili työnantajien nurjaa suhtautumista naispuolisiin palkkalaisiin, ja salista kuuluva myöntelevä mutina kertoi yleisön olevan samaa mieltä.<br /><br />-Teidän palkkanne eivät ole läheskään samat kuin miesten! hän huusi. -Teitä määräävät miehet - ellei aviomies, niin veli tai isä! Alistutteko te siihen? Annatteko edelleen polkea itseänne kuten miehet ovat vuosisatoja naisia polkeneet - tyydyttekö synnyttämään lapsia ja hoitamaan kotia, kun <span style="font-style: italic;">miehet </span>piirtävät nimensä historiaan, tieteeseen ja taiteeseen?<br /><br />Betty muisti kouluunpääsyn puolesta käymänsä taistelun ja neiti Jamesonin opastukset siitä, miten "kunnon vaimo" käyttäytyi, ja hymähti.<br /><br />Madeleine Fraser puhui oikein hyvin. Tosin joissakin kohdin hän meni Bettystä liian pitkälle - tuskin olisi mahdollista, että mies jäisi koskaan kotiin hoitamaan perheen lapsia naisen luodessa uraa - mutta muuten nuori suffragetti vaikutti hyvin tervejärkiseltä. Kun hän lopetti, salissa kajahtivat suosinosoitukset, ja sitten naiset alkoivat nousta ja lähteä.<br /><br />Betty oli jo puolivälissä portaita, kun joku huusi:<br /><br />-Odottakaa!<br /><br />Madeleine Fraser lähes liukui kaidetta pitkin hänen luokseen.<br /><br />-En ole nähnyt teitä täällä aiemmin, hän sanoi tuttavallisesti. -Ettekä näytä tehtaantytöltä.<br /><br />Betty nauroi ja kertoi olevansa opettajatar.<br /><br />-Opettajatar? Mainiota! Missä opetatte? <span style="font-style: italic;">Tyttökoulussa?<br /><br /></span>Neiti Fraserin ääni kuvasti niin suurta inhoa, että Betty kiiruhti selittämään ottaneensa paikan voidakseen olla lähellä Edinburghissa asuvia ystäviään.<br /><br />-Mistä sitten olette kotoisin? Niin, Ylämaalta tulee järkeviä ihmisiä. Madeleine Fraser painoi päähänsä ison huopahatun. -Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kulkisin mielelläni vähän aikaa kanssanne. Mikä on nimenne?<br /><br />-Bet... Beatrice Stewart.<br /><br />-Stewart? Oletteko te kirjoittanut <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannan</span>?<br /><br />-Tunnustan, Betty naurahti.<br /><br />-Loistavaa! Madeleine Fraser taputti käsiään. -Te olette siis suffragetti!<br /><br />-En todellakaan.<br /><br />-Ettekö? Hyvänen aika, sellaisen käsityksen sain kirjastanne.<br /><br />-Kirjastani? He olivat tulleet ulos, ja Betty pysähtyi keskelle kujaa.<br /><br />-Monet Joannan mielipiteet kertovat selvästi kannastanne. Älkää nyt kauhistuko, ehkeivät muut lukijat ole sitä huomanneet. Beatrice? Yhtä pitkä ja kammottavan naisellinen nimi kuin Madeleine.<br /><br />-Ettekö te tahdo olla naisellinen? Betty kysyi.<br /><br />-En, niin kauan kuin sillä käsitetään vain miesten miellyttämistä. Miksi teillä on tuo sininen hattu?<br /><br />-Koska se pukee minua ja sopii takkini väriin. Keskustelu alkoi huvittaa Bettyä.<br /><br />-Oletteko varma, ettette käytä sitä, koska sulhasenne pitää siitä?<br /><br />-Ei minulla ole sulhasta.<br /><br />-Mutta sitten kun on ja menette naimisiin, aiotteko luopua opettajantyöstä?<br /><br />-Ilman muuta.<br /><br />-Siinä sen nyt näette! Neiti Fraserin ääni oli nuhteleva. -Miehenne ei tietystikään tahtoisi vaimonsa ansaitsevan ja olevan itsenäinen!<br /><br />-Luopuisin opettamisesta, koska tahtoisin omistautua täysin kodilleni ja lapsilleni.<br /><br />-Miksi?<br /><br />-Koska omalla äidilläni on aina ollut aikaa kymmenelle lapselleen, ja tahdon tulla hänen kaltaisekseen.<br /><br />-Kymmenen lasta! Tyypillistä miehille. Kesken kaiken, saanhan kutsua teitä etunimeltä?<br /><br />-Kutsukaa mieluummin Bettyksi, niin kuin kaikki tuttavani, nimen omistaja ehdotti. Uuden tuttavan reipas tungettelevaisuus tuntui virkistävältä.<br /><br />-Betty? Se kuuluu jo paremmalta. Uskotko, että meistä voi tulla oikein hyvät ystävät, Betty. Sinä olet hauska tyttö.<br /><br />-Kiitoksia - Madeleine. Eikö siitä ole olemassa hellittelymuotoa?<br /><br />Madeleine puisti surullisena päätään.<br /><br />-Se on kiero nimi - joskus tahtoisin kirjoittaa sen Maddening, raivostuttava, ihan huvikseni.<br /><br />Betty nauroi.<br /><br />-Niin, kyllä meistä tulee ystävät - meillä on yhtä kiero huumorintaju!<br /><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;"></span></span><br /></span><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-313445185711486110?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-35543633453227548252008-09-02T10:00:00.003+03:002008-09-02T16:06:24.550+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Brodiella syyskuun 1. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Haa, ensimmäinen päivä on ohi! Se on jo puoli voittoa.<br /><br />Eilen menimme Annien kanssa Tiedon kunnaille ilmoittautumaan molemmat. Minua melkein itketti, niin tuttua kaikki oli - putoamaisillaan olevaa vaakunaa myöten. Mutta tytöt olivat vieraita, vaikka he kokoontuivatkin Annien ympärille ihastelemaan kihlasormusta ja kuiskimaan ja hihittämään. Minuun he loivat lähinnä uteliaita katseita.<br /><br />Järkytin neiti Jamesonin heti ilmoittamalla, etten aio asua koululla.<br /><br />-Mutta <span style="font-style: italic;">kaikille</span> opettajattarille on varattu täältä asunto, neiti läähätti, ja näytti siltä kuin olisi tahtonut jatkaa: -Beatrice, tästä seuraa muistutus!<br /><br />-Rouva Margaret Brodie on kutsunut minut ja sisareni luokseen asumaan, sanoin ja siunasin Isoäitiä mielessäni. Tiedän kyllä, että asuminen koululla on samaa kuin asuminen luostarissa, eikä minusta ole nunnaksi.<br /><br />Rouva Margaret Brodien nimi vaikutti sen verran, etten saanut potkuja vaan lukujärjestykseni. Pidän kaikki koulun uskontotunnit, mutta niistä ei pitkää työpäivää muodostu, joten ilmoittauduin vapaaehtoiseksi sijaiseksi kaikkiin muihin aineisiin. Annie kadehtii helppoja päiviäni, ja kiusoittelin häntä 'laiskottelullani' koko illan.<br /><br />Isoäiti säteili saadessaan 'kaksi raikasta ylämaalaistyttöstä' luokseen, ja on ollut oikein pahoillaan, kun ei viime vuonna ehtinyt tarjota Annielle asuntoa ennen kuin tämä oli jo asettunut Ruususen linnaan. Minä sain oman huoneeni, Annie Rosien entisen kammion, josta tämä tosin on vienyt verhot ja harsot. Illalla keitimme nekkuja Peggyn kanssa ja Isoäiti istui keittiössä sivupenkillä kuin piikatyttö ja sanoi vain 'hengittävänsä meidän nuoruuttamme'. On suloista olla täällä taas!<br /><br />Tänä aamuna heti rukousten jälkeen pidin ensimmäisen tuntini. Tytöt olivat oikein kilttejä, varsinkin sen jälkeen, kun olin esitellyt itseni; palatessani lounaalta näin, että <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannaa</span> tutkittiin ahkerasti vaahteran alla ja koetin muistella, mitä olinkaan Tiedon kunnaista kirjoittanut.<br /><br />Iltapäivällä minulla oli vapaata, ja niin vain kuljin ympäri tätä rakasta kaupunkia. Kävin Welsheillä, ja Nanny halasi minut melkein hengiltä. Hänen ruskea lyhyt tukkansa loisti ja lensi, ja sitten Jessie ryntäsi paikalle ja juorusimme kauan ja hartaasti.<br /><br />Jerryn tapasin Brodien oven luona. Juttelimme hetken - hän sai lukunsa keväällä loppuun ja on nyt työssä poikakoulun laskennonopettajana, joten meillä on yhteisiä murheita. Jerry on hauskempi kuin muistinkaan.<br /><br />Flemingeille en uskaltautunut, vaan hain uuden päiväkirjan eräästä likaisesta pikku putiikista. Olen raukka, mutta en tiedä miten selittäisin Chrissylle syyt ja vaikuttimet.<br /><br />Taidan lopettaa, lupasin lähteä Jerryn kanssa kävelemään."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 7. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"On hauska päästä kurkistamaan opettajien puolelle Tiedon kunnailla. Fiona-sisäkön kanssa olemme jo oikein hyvät ystävät, ja tiedän neiti Jamesonin rakastavan seljankukkateetä ja neiti Marshallin syövän uskomattomat määrät piparminttumakeisia - kun hän astuu huoneeseen, tuoksuu siltä kuin apteekki vyöryisi sisään.<br /><br />Tänään rohkaisin mieleni ja astuin Flemingin Kirjakaupan kynnyksen yli. Tosin polveni valahtivat veteliksi, kun näin <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannan</span> näyteikkunassa. Mutta herra Fleming oli kuin itse aurinko, ja Chrissy veti minut sivuun ja toivoi, että me voisimme edelleen olla ystäviä.<br /><br />On hullunkurista opettaa Annieta, varsinkin kun hän (todennäköisesti tahallaan) viittaa aina vasemmalla kädellään niin, että sormus välkkyy. Silloin muistan, ettei minulla ole miehestä hajuakaan, ja sekoan sanoissani. Mutta senioriluokan tytöt ovat herttaisia, meistä on tullut oikein ystäviä. Viisi heistä aikoo seminaariin!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 15. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Emma Wood ja minä törmäsimme tänään yhteen leipäkaupassa - kirjaimellisesti, minun leipäni putosivat. Ällistyin, sillä luulin hänen häipyneen Edinburghista aika päiviä, mutta käymämme viileähkön keskustelun aikana selvisi, että rakas Emma opettaa poikakoulussa. Hänkin! Ja jos Emma yritti hurmata Duncanin kaksi vuotta sitten, hän varmaankin kokeilee nyt temppujaan Jerry-parkaan. Taivas meitä varjelkoon!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 20. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen alkanut opettaa tas Miriam-tyttöstä, vieläpä kolmasti viikossa. Kun menin Lime Houseen ensimmäisen kerran viime keskiviikkona, ällistyin. Emme ole tavanneet vuoteen - mikä suunnaton muutos tuossa tytössä on tapahtunut! Hänhän täyttää kohta 14 vuotta ja on niin kaunis, että henkeäni salpasi. Tumma, kiiltävä, kihara tukka ryöppysi niskaan, lapsellinen pyöreys on kadonnut kasvoista, koko olemuksesta on tullut jotenkin kypsempi. Lisäksi Miriam-tyttönen on hylännyt divaaninsa ja istuskelee pyörätuolissa, jonka on saanut 13-vuotislahjaksi isoäidiltään. Ja ainakin hän rehellisin silmin väitti, ettei selkää särje edes iltaisin!<br /><br />Mutta yhtä herttaisen avoin tuo kullanmuru on yhä, vaikka isoissa ruskeissa silmissä onkin jo miettiväinen ilme. Hän iloitsi Annien kihlauksesta ja tahtoi tietää Lillianista kaiken, vaikkei ole Johnia koskaan nähnytkään. Ja ehdimme me opiskellakin!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 24. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Tulimme juuri Annien kanssa Miriam-tyttösen syntymäpäiviltä. Meillä oli oikein hauskaa, söimme ja juttelimme ja lauloimme - Miriamilla on heleä ääni, ja Annie säesti harmonilla, joka oli siirretty tämän huoneeseen.<br /><br />Sain tänään kirjeen Duncanilta. Hän on tutustunut naapuritilan renkiin, joka on puoleksi intiaani.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Et ehkä ymmärrä, Sappho, millainen merkitys rodulla on tässä maassa, jonka pitäisi kuitenkin olla kansojen sulatusuuni ja vapaa kaikille,</span> hän kirjoitti. <span style="font-style: italic;">Niin se ei ole, vaan valitettavasti rotu määrää pitkälle ihmisen tulevaisuuden, vaikka orjuus onkin aikoja lakkautettu.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Gallin äiti on sioux, ja hän on saanut nimensä kuuluisan päällikön mukaan. Hän kertoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen, että on saanut työpaikan valkoisen farmarin luota, silllä se ei ole ollenkaan itsestään selvää.<br /><br />Meistä tuli ystävät heti, kun Gall kuuli minun puhuvan ja kysyi, olenko skotti. Sisällissodan aikana oli muuan skottilääkäri pelastanut hänen esi-isänsä hengen, kun tämä oli sairastunut keltatautiin, ja sen vuoksi hänen perheensä tulee aina pitämään kansaamme verisukulaisinaan.<br /><br />Gall on viisas monella tapaa, ja puhuu kansansa kohtalosta kiihkoilematta. Hän lupasi opettaa minut ratsastamaan ja hallitsemaan mustangia, sillä sitä ei kaupunkilaispoikaparka osaa. Ja jonakin sunnuntaina hän vie minut tapaamaan heimolaisiaan.</span><br /><br />Tuo on juuri Duncanin tapaista, ystävystyä intiaanin kanssa. Välillä kadehdin kaikkea sitä, mitä hän kokee."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 28. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Autoimme Isoäitiä tänään valamaan kynttilöitä. Se on hauskaa puuhaa, ja samalla on hyvä vaihtaa kuulumisia. Kerroin Duncanin intiaaniystävästäkin. Isoäiti on mainio kuuntelija: hän kauhistuu aina oikeassa kohdin ja osaa tehdä järkeviä kysymyksiä.<br /><br />-Kyllä hän vielä menee naimisiin jonkun intiaanitytön kanssa, Annie vakuutti. -Tahtoisinpa nähdä, millaisia lapsia he saavat!<br /><br />-Kultaseni, tuo ei ollut sopivaa - ei etenkään papin morsiamelta, Isoäiti nuhteli lempeästi."<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3554363345322754825?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-65924313814615069152008-09-01T10:00:00.003+03:002008-09-01T10:00:01.435+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Elokuun 15. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;">Rakas Betty,</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">on pitkä siitä, kun viimeksi kirjoitin. Mutta en ole ollut oikein oma itseni näinä viikkoina. En voi uskoa, että sinä todella olisit kirjoittanut kaiken sen, mitä Joanna ajattelee ja sanoo.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Tietysti olen iloinen kirjastasi ja ylpeä sinusta. Mutta miksi pilkkaat Duncania? En tiedä tarkalleen, mitä kaikkea välillänne on tapahtunut sen taannoisen kesäretkemme jälkeen, mutta sen tiedän, ettei Duncan koskaan valehtele. Jos hän sanoo rakastavansa sinua, hän rakastaa sinua. Miksi asetat hänet näytteille ihmisten naurettavaksi ja perit maksun siitä hyvästä, kuten sirkukset tekevät!</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Olen aina pitänyt sinua hyvänä ystävänäni, Bet, ja täytyy sanoa, että olen pettynyt.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Mutta kirjoita silti. En minä aio ikipäiviksi sinuun suuttua.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Terveisin</span><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Chrissy<br /><br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;"></span></span>Betty huokasi. Chrissy <span style="font-style: italic;">oli</span> siis loukkaantunut. Ja tuossa pöydällä oli toinen kirje, jonka postileimassa luki Amerikan Yhdysvallat. Sisarukset olivat näköjään liittoutuneet häntä vastaan. No, hyvä sentään, että Duncan edes kirjoitti. Ja kukaan Stewart ei saanut olla pelkuri - Betty tarttui paperiveitseensä ja avasi kuoren.<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Johnsburgissa elok. 8. päivänä<br /><br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;">Sapphoseni!<br /><br />Kiitos kirjeestäsi ja ennen kaikkea kirjasta. Jälkimmäisen luin työpäivän jälkeen tallin ylisillä makuusijallani lyhdyn valossa. Ole onniteltu!<br /><br />Matkustin junalla länteen kuten ennustinkin. Kolmesti minut heitettiin ulos, sillä tahallani en ollut ostanut lippua. Neljännessä junassa pääsin junanlämmittäjän apulaiseksi ja sain ilmaisen matkan. Johnsburg näytti niin idylliseltä paikalta, että jäin täällä pois ja etsin työtä. Muuan farmari Harrison otti minut rengikseen; palkaksi saan ruoan ja yösijan, ja työtä riittää aamusta iltaan. Saa nähdä, miten kauan viihdyn täällä, ennen kuin jatkan eteenpäin. Yhtään intiaania en ole vielä nähnyt, sen voit Elizalle kertoa.<br /><br />Kirjaasi palatakseni, sain paketin toki jo New Yorkiin, mutta säästin lukemisen siksi kunnes saisin vakituisen yösijan. Lyhty tosin savusi ankarasti, mutta se ei estänyt minua nauttimasta tekstistäsi.<br /><br />Parasta oli se, että tunsin suuren osan henkilöistä, jopa oman vähäpätöisen persoonani. En kylläkään kuvitellut, että osaisit olla noin kyyninen, mitä rakkauteen tulee. Ja olenko minä todella yhtä naurettava kuin Rod? Se masentaa hiukan.<br /><br />Olen ikävöinyt sinua, Sappho, sitä en voi kieltää, ja Joannasi vain lisäsi ikävääni. Eli kuten hän sanoo: 'Ihmisen ei koskaan pitäisi lähteä paikasta, jossa on syntynyt.'<br /><br />Nyt lopetan, on niin myöhä ettei lyhtykään tahdo valaista. Pimeät kesäyöt ovat omituisia - en koskaan totu niihin.<br /><br />Hyvää yötä!<br /></span><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Duncan<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span><br />Siinä se nyt oli. Betty tunsi suunnatonta helpotusta. Duncan oli järkevä, se hänen olisi pitänyt ymmärtää.<br /><br />-Mutta ei hänen silti tarvitsisi ruveta tunteilemaan, tyttö mutisi vilkaistessaan kirjeen loppuosaa.<br /><br />Elokuu oli päättymässä. John ja David lähtivät Glasgow'hun, Jennie valmistautui viimeistä kansakouluvuottaan varten ja Betty ja Annie pakkasivat matka-arkkujaan. Cathy-rouva huokaili kootessaan pyykkinarulta heidän sukkiaan ja paitojaan. Vain Eliza, Mary ja Jennie olisivat taas talvella kotona.<br /><br />Betty ei tuntenut oloaan lainkaan niin surkeaksi kuin parina edellisenä syksynä. Hehän matkustaisivat Annien kanssa yhdessä ja asuisivat yhdessä - Isoäiti oli kutsunut molemmat luokseen, Rosien huonehan oli nyt tyhjillään.<br /><br />-On se kauheaa kun te menette, Mary ilmoitti istuessaan Bettyn matka-arkulla lähtöä edeltävänä päivänä. Arkku oli niin täynnä, että hänen lisäkseen tuomari ja Rob painoivat kantta kiinni, ja Annie ja Betty koettivat sulkea lukkoja. -Saanko minä ajaa sinun polkupyörälläsi?<br /><br />-Se on liian iso sinulle, Betty läähätti saatuaan avaimen vihdoin kääntymään lukossa. Pyörä oli jäänyt unohduksiin viime aikoina - kipeällä jalalla ei juuri ajettu, ja Edinburghissa hän ei kulkuneuvoaan tarvitsisi. Mary puolestaan rakasti sitä. -Koeta, mutta älä loukkaa itseäsi.<br /><br />-Hyvä. Mary hypähti seisomaan, kun tuomari ja Rob nostivat arkun maasta viedäkseen sen Robin rattailla matkatavarasäilytykseen Fort Williamin asemalle. -Minä ajan kyllä varovasti.<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div><span style="font-style: italic;"></span></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-6592431381461506915?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-47091314336579467432008-08-31T10:00:00.009+03:002008-08-31T10:08:12.176+03:00<div style="text-align: justify;">-Meillä alkaa olla kiire, David sanoi hyväntuulisesti. Hän istui kuistin kaiteella ja söi herneitä sitä mukaa kuin Betty silpoi niitä. -John ja Annie ovat kiilanneet sinun edellesi, ja ellen pidä varaani, Jennie kihlataan alta aikayksikön.<br /><br />Betty nauroi. Hän oli alkanut viihtyä Davyn seurassa paremmin kuin ennen - tämä oli ollut opissa Will-sedän luona viime vuoden Johnin seurana, ja liika penikkamaisuus oli alkanut kadota lähes 18-vuotiaasta nuorukaisesta. Davy oli kaksoissisarensa kaltainen, varhaiskypsä mutta iloinen luonteeltaan.<br /><br />-Sinun Duncanisi on saamaton ihminen, muuta en voi sanoa, David jatkoi. -Karata nyt Amerikkaan, kun voisi päästä kanssasi naimisiin!<br /><br />-Vaikene, ole hiljaa.<br /><br />-Ihan totta, Bet, eikö hän ole kosinut sinua? Olisihan noloa jäädä vanhaksipiiaksi.<br /><br />-Ei siinä ole mitään noloa. Kuka on sanonut, että Duncan kosisi? Betty oli mielessään kiitollinen siitä, etteivät nuoremmat sisarukset tienneet kaikkea vuosien varrella tapahtunutta - mutta toisaalta heidän kysymyksiään oli välillä vaikea kierrellä.<br /><br />-Tajuaahan tuon nyt sanomattakin. Joko Johnnie muuten lähti Fort Williamiin? David vaihtoi vikkelästi puheenaihetta huomatessaan, että sisar alkoi osoittaa hermostumisen oireita.<br /><br />-Jo, junahan vihelsi jo puoli tuntia sitten. Millainen tämä Lilllian on? John ei osaa kertoa rehellisesti, hän sekoittaa yhteen Mona Lisan ja alttaritaulun enkelit ja tarjoaa sopan Lillian Constablena.<br /><br />-Nätti tyttö, en minä muuta tiedä. Ei liian kanamainenkaan, juttelimme muutaman kerran viime talvena.<br /><br />Betty nyökkäsi tyytyväisenä. Lillian Constable oli tulossa seuraneitinsä kanssa tapaamaan Stewarteja ja olemaan läsnä Annien kihlajaisissa. Silpoessaan herneitä Betty piti koko ajan silmällä tietä - hänen piti lennättää herneet keittiöön ja esiliina komeroon ja olla valmiina ottamaan vieraita vastaan heti, kun vaunut näkyisivät tiellä.<br /><br />-Typerää matkustaa seuraneidin kanssa, David jatkoi pohdintaansa Lillianista. -Mutta ukko Constable pelkää kuollakseen, että hänen kultakimpaleelleen tapahtuu jotakin.<br /><br />-Jumalan kiitos me emme ole rikkaita. Nyt he tulevat! Betty nousi ja kiiruhti keittiöön. -Äiti!<br /><br />Kun John hetkeä myöhemmin auttoi Lillianin ja neiti Cromptonin alas vaunuista, Kuusikukkulan perhe oli valmiina ottamaan heidät vastaan. Lillian oli suloinen mustaa tukkaa ja silmiä korostavassa valkoisessa puvussaan, jonka laskokset ja poimut myötäilivät solakkaa vartaloa, ja hän tervehti tuomaria ja Cathy-rouvaa ystävällisesti. Antaessaan kättä Bettyllle tytön silmät laajenivat kunnioituksesta - myöhemmin hän kertoi lukeneensa <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joannan</span> jo viidesti.<br /><br />Neiti Crompton oli neiti Constablen täysi vastakohta. Oikeastaan hänen etunimensä oli Gertrud, mutta suurena ranskalaisuuden ihailijana hän kirjoitti sen Gertrude, ja oli onnistunut pilaamaan puhetapansa koettamalla lausua englantia ranskalaisella korostuksella. Lisäksi Gertrude-neiti inhosi Skotlantia ja erikoisesti sen maaseutua, eikä olisi milloinkaan tullut töihin Constableille, ellei Lillianin äiti nyt sentään olisi ollut lordi Strathfordin tytär.<br /><br />Lillian vaikutti hyvin ujolta. Hän tarttui Johnin käteen eikä puhunut tervehdyksien jälkeen paljonkaan, ellei häneltä kysytty. Mutta Betty tarttui toiseen hentoon kätöseen, vei vieraan sisään ja rupatteli koko ajan niin, että lopuksi Lillian unohti olla arka.<br /><br />-Täällä on niin suloista, hän huokasi sinä iltana, kun tytöt kävelivät Keijulehdossa Gertrude-neidin rämpiessä huonotuulisena heidän perässään. Betty oli vienyt vieraan Sellorin taloon, ja pikku Rosemary oli antanut Lillianin suudellakin itseään. -John puhuu aina Kuusikukkulasta ja saa täältä yhtä mittaa kirjeitä - minä olin viime talvena oikein mustasukkainen teille. Mutta en ole enää, kuska tunnen kaikki nyt. Eliza on loistava!<br /><br />Betty nauroi, sillä Eliza oli osoittanut harvinaista luottamusta tuomalla Lillianille kimpun kehäkukkia, jotka hikisissä käsissä kostuneina sotkivat tämän valkoisen puvun.<br /><br />-John pitää sinusta hirveästi - hän oli aivan onneton vuosi sitten, kun isäsi...<br /><br />-Isä on pohjimmiltaan kiltti, Lillian vakuutti. -En voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä, että taoit häneen järkeä! Nyt hän on alkanut suosia Johnia. Tiedätkö, Betty, minun täytyy myöntää, että hai aluksi Johnnien seuraa vain siksi, että hän on <span style="font-style: italic;">sinun</span> veljesi. Mutta sitten tutustuimme paremmin ja minä - minä rakastuin päätä pahkaa. Lillian punastui.<br /><br />-Tuo on minulle hyvin imartelevaa.<br /><br />-Gertrude-neitikin pitää kertomuksistasi, Lillian kuiskasi. -Ja se on paljon.<br /><br />Betty sai huomata, että se oli paljon. Yleensä Gertrude-neiti ei pitänyt mistään: ruoka oli liian raskasta, makuuhuoneessa oli kosteaa, maisema oli epätaiteellinen. Ja entä kihlajaiset! Oli hyvin epämuodikasta mennä kihloihin vanhemman miehen kanssa.<br /><br />Betty nauroi salaa ja huolehti siitä, etteivät kihlajaisiin tuodut pikkulapset häirinneet neiti Cromptonia. Tunnelma olikin kotoinen: Flora soitti, tuomari ja Alan Davidson puhelivat vilkkaasti, ja edellinen oli niin hyvällä tuulella, ettei hermostunut Marian-tätiinkään.<br /><br />Kihlajaispäivä oli kaunis - "tuskastuttavan kuuma", sanoi Gertrude-neiti - mutta sitä seuraavana, Bettyn syntymäpäivänä, sanoi. Betty oli sopinut äitinsä kanssa, ettei ketään suorastaan kutsuttaisi juhlimaan, sillä talo oli jo valmiiksi täynnä vieraita, joten sää ei haitannut.<br /><br />-Miltä nyt tuntuu? Annie kysyi aamulla. Lähes koko suku oli laulanut oven takana Geordien ja Meggien hihkuessa säestykseksi, ja sitten Effie oli tuonut sisään aamiaistarjottimen. Se oli painava hänen reumatismisille käsilleen, mutta hän ei halunnut kuullakaan siitä, että joku muu tarjoaisi Bettylle aamiaista tämän kahdentenakymmenentenäensimmäisenä syntymäpäivänä. Nyt Betty popsi paahtoleipää ja nauroi Annien uteliaisuudelle.<br /><br />-Tuntuu siltä, että neljän vuoden kuluttua olen vanhapiika.<br /><br />-Bet!<br /><br />-Ei kaksikymmentäyksi vuotta ole mitään merkillistä. Miltä tuntuu olla kihloissa?<br /><br />Annie hymyili.<br /><br />-Ainakin tuntuu hassulta, että menen vielä kouluun. Mutta ehkä ensi vuosi on vain hyväksi.<br /><br />-Äläkä yritä jättää uskonnonläksyäsi lukematta vain siksi, että sulhasesi on pappi, Betty varoitti ja joi teekuppinsa tyhjäksi. -Nyt ylös, en tahdo hukata tätä päivää! Lillian lähtee illalla, ja meillä on vielä paljon puhuttavaa.<br /><br />-Joko Johnnie on kosinut häntä?<br /><br />-Minä kysyin sitä eilen, Betty tunnusti penkoessaan kaapistaan sinistä pukua, jota oli käyttänyt valmistujaisjuhlassa. -Lillian sanoi, että hän vasta vihjailee. Mutta ehkä saamme toiset kihlajaiset jouluksi.<br /><br />Kurjan sään vuoksi talon asukkaat viettivät päivänsä salissa. Betty sai syntymäpäiväpöytänsä - jopa Gertrude-neiti oli lahjoittanut paketillisen hiusneuloja - ja sitten puhuttiin ja naurettiin paljon, Marian-tätikin hymyili muutaman kerran.<br /><br />Betty kyllä jutteli mukavia, mutta samalla hän kuunteli tarkasti, soisiko puhelin, ja juoksi Jennietä vastaan, kun tämä palasi sateenvarjoineen postista.<br /><br />Rosielta tuli kirje, samoin Sarahilta; Jessie lähetti kortin ja Daisy soitti iltapäivällä. Isoäiti oli kirjoittanut onnittelunsa Rosien kirjeen loppuun.<br /><br />Ei mitään Chrissyltä, ei mitään Duncanilta. Betty huokasi ja heitti postinsa huolimattomasti hallin pöydälle. Olivatko he tosiaan suuttuneet häneen? Eikä asiaa parantanut se, että Lillian vielä ennen lähtöään ylisti Rod Wishartin hullunkurisuutta ja Gertrude-neiti ilmoitti:<br /><br />-Mautonta huumoria - ehdottoman skotlantilaista kylläkin.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4709131433657946743?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-63163545722722999772008-08-30T10:00:00.005+03:002008-08-30T14:07:02.737+03:00<div style="text-align: justify;">Annieta oli seurakuntaelämä alkanut viehättää kovasti sinä kesänä. Cathy-rouva oli siitä viattoman iloinen, mutta John ja David kiusoittelivat sisartaan komealla lähetyssaarnaajalla, jota tyttö kai kohta seuraisi Afrikkaan ja päätyisi lopulta ihmissyöjäpäällikön pataan.<br /><br />Eräänä torstai-iltana Betty istui hartauskokouksen jälkeen Kuusikukkulan ruokasalissa ja voiteli polveaan. Se kiukutteli vähän, sillä tyttö oli välttämättä tahtonut kävellä kirkkoon muiden mukana eikä ajaa rattaissa, vaikka oli luopunut sauvoistaan vasta pari päivää aiemmin. Muut olivat jo huoneissaan, vain Annieta ei näkynyt - hän oli jäänyt kirkkoon kokoamaan nuottejaan ja peittämään koskettimia.<br /><br />Betty kiersi linimenttipullon korkin kiinni ja otti sukkansa tassuttaakseen paljain jaloin yläkertaan, kun hän näki kahden hahmon saapuvan portille. Tyttö räpytteli hetken silmiään. Hahmot olivat pastori MacPherson ja Annie.<br /><br />Elokuun myöhäisilta oli kuutamoinen, ja Betty oli jo ehtinyt sammuttaa valon ruokasalista. Niinpä hän istui kuin pimeässä katsomossa seuraten valaistulla näyttämöllä esitettävää kohtausta.<br /><br />Pastori näkyi puhuvan pitkään Annien käsi omassaan, ja Annie painoi toisinaan ujona päänsä. Sitten hän sanoi jotakin ja katsoi toisaalle, ja pastori suuteli hänen kättään.<br /><br />Betty tuijotti ulos leuka alas loksahtaneena ja silmät suurina kuin teevadit. Vai niin. <span style="font-style: italic;">Vai niin!</span> Tätä siis oli ollut se suunnaton innostus jumalanpalvelukseen ja pyhäkouluun! Tyttö nousi ja kiiruhti hallin läpi portaisiin niin nopeasti kuin särkevältä jalaltaan pystyi. Sisar ei saanut nähdä häntä nyt.<br /><br />Seuraavana päivänä Annie oli tavattoman hyvällä tuulella. Hän hyräili alinomaa, auttoi Effietä keittiössä ja kurkisti silloin tällöin ulos. Iltapäivällä joku nousikin kylästä johtavaa tietä, ja silloin tyttö lensi hallin peilin eteen asettelemaan kiharoitaan.<br /><br />-Mikä nyt on? rouva Stewart kysyi ystävällisesti. -Kas vain, pastori on tulossa. Tom! Pidä sinä seuraa hänelle, minulla on silittäminen kesken.<br /><br />Tuomari, joka oli ottanut nokoset työhuoneensa sohvalla, veti haukotellen takin ylleen. Hän piti kovasti pastorista, tämä oli miellyttävä keskustelukumppani, mutta tällaisena kuumana iltapäivänä olisi jokaisen ollut paras pysytellä kotonaan.<br /><br />Betty tarkkaili pastoria salaa kirjaston ovenraosta. Tämä oli hoikka ja pitkä, taipuisa ruskea tukka kiilsi auringossa kun hän riisui hattunsa - ei hän näyttänyt lainkaan Annieta viittätoista vuotta vanhemmalta. Mutta sitä hän kuitenkin oli, ja Betty huokasi vähän. Jospa hän oli kuitenkin käsittänyt väärin, jospa pastorin asia liittyi kirkon kattorahastoon tai vaikka urkujen uusimiseen.<br /><br />Pastori kysyi Mhairilta, oliko tuomari tavattavissa, ja samassa Annie pyörähti kirjastoon.<br /><br />-Kuule nyt, Betty aloitti ankarasti.<br /><br />Annie nauroi ja lensi sisarensa kaulaan.<br /><br />-Hän kosi eilen - voi, olen niin onnellinen!<br /><br />Kasvattava opettajattarenilme katosi Bettyn kasvoilta.<br /><br />-Pikku hupsu, hän sanoi syleillessään Annieta. -Ei isä anna sinun mennä naimisiin noin nuorena.<br /><br />-Emmehän me vihille heti aiokaan. Annie istui sohvaan. -Napier on niin viisas ja hyvä, aivan liian hyvä minulle.<br /><br />-Viisaampi kuin Joe?<br /><br />-Voi, älä kiusaa! Heti kesän alussa, kun aloin soittaa kirkossa, en voinut ymmärtää miten en aiemmin ollut tajunnut kuinka ihmeellinen Napier on. Ja hän - hän rakastaa minua! Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa, mutta vaikka hän olisi satavuotias, minä rakastaisin häntä!<br /><br />Betty silitti Annien poskea, jolle oli noussut innostuksen puna.<br /><br />-Hän kosi kerran myös minua.<br /><br />-Minä tiedän. Annie nyökäytti päätään. -Napier sanoi olevansa kiitollinen rukkasistasi, koska hän nyt oppi tuntemaan minut.<br /><br />Betty hymähti. On aina vähän katkeraa kuulla kosijan - vaikkei olisi tästä välittänytkään - olevan rukkasistaan "kiitollinen".<br /><br />Samassa ovi taas avautui, ja Cathy-rouva, joka oli joutunut jättämään silittämisen Mhairin huoleksi, astui sisään.<br /><br />-Mitä he puhuvat, äiti? Annie kysyi innokkaana.<br /><br />-Kultaseni, mikset ole kertonut mitään minulle? äiti vastasi kysymykseen kysymyksellä.<br /><br />-Enhän minä voinut - olisit kuitenkin sanonut, ettei...<br /><br />-...ettei se käy, täsmälleen. Sinä olet vasta lapsi.<br /><br />-Täytän syksyllä kahdeksantoista! huusi Annie, ja nyt eivät kyyneleet olleet kaukana. -Betty, sano, etten minä ole lapsi!<br /><br />Betty huokasi. Hän ei ollut kuvitellut joutuvansa joskus "pikku Annien" puhemieheksi.<br /><br />-En minä tiedä...<br /><br />-Ellet sinä auta, minä kirjoitan Duncanille, ettet välitä hänestä, ja että hän voi jäädä Amerikkaan loppuiäkseen!<br /><br />-Tuo <span style="font-style: italic;">oli</span> lapsellista, Cathy-rouva huomautti. -Me tahdomme vain parastasi, kultaseni, emmekä toivo sinun tekevän hätiköityjä päätöksiä. Vasta tämän kesänkö olet tuntenut näin?<br /><br />-Ei kai kaikkien tarvitse olla rakastuneita vuosikymmeniä, ennen kuin menevät naimisiin!<br /><br />-Älä nyt kiukuttele, äiti sanoi.<br /><br />Samassa David pisti päänsä sisään ja ilmoitti isän tahtovan Annieta saliin. Tämä nousi kalpeana, ja Cathy-rouva sekä Duncan-vihjauksesta loukkaantunut Betty seurasivat häntä.<br /><br />Napier MacPherson hymyili hellästi Annielle, ja nyrpeä ilme katosi heti tämän kasvoilta.<br /><br />-Niin, tyttöseni, pastori on pyytänyt kättäsi, tuomari sanoi. -Enkä minä epäile, ettetkö saisi hänestä hyvää ja luotettavaa aviomiestä. Mutta...<br /><br />Jos hän nyt sanoo jotakin ikäerosta, Annie alkaa kiljua, Bettyn mielessä välähti. Ja oman harminsa niellen hän keskeytti:<br /><br />-Isä, minusta sinun pitää suostua. Annie kyllä tietää mitä tahtoo.<br /><br />-Tämä asia ei nyt liity sinuun, Betty. Eikä kihlaus ole mikään koeaika. Ellet ole varma tunteistasi, Annie...<br /><br />-Mutta kun minä olen!<br /><br />-Niin, herra Stewart. Pastori astui eteenpäin. -Vasta pitkän harkinnan jälkeen tohdin kosia tytärtänne, ja uskon, ettei hän suostunut vain hetken mielijohteesta.<br /><br />Betty otti Annien käden omaansa. Pikkusisko ei tosiaan ollut mikään kevytmielinen heitukka. Kaiken, minkä Annie teki, hän teki vasta pohdittuaan asiaa monelta kantilta. Tuskinpa sisko hutiloisi rakkaudessaankaan.<br /><br />-Isä, suostu nyt. Mitä ihmisetkin muuten sanovat!<br /><br />Tuomari naurahti.<br /><br />-Ihmiset, niin. Mitä mieltä sinä olet, Cathy?<br /><br />-Minusta meidän pitäis suostua, Cathy-rouva äkkiä ilmoitti. -Tietysti sillä ehdolla, että Annie käy ensin koulunsa loppuun ja häät pidetään vasta sen jälkeen.<br /><br />-Hyvä on! Tuomari kohotti kätensä antautumisen merkiksi. -Tämä on täysi kapina, mutta sellaisessahan terve järki aina katoaakin. Eikä minulla ole oikeastaan mitään sitä vastaan, että perheeseen tulee pappi - lääkäri meillä jo on.<br /><br />Kun Betty sinä iltana istui huoneensa lepotuolissa selailemassa vanhoja päiväkirjojaan, hän löysi kappaleen, jonka oli kirjoittanut kaksi vuotta aiemmin pappilassakäynnin jälkeen. "Rakas Jumala, anna hänelle joku, jota rakastaa - ja joka rakastaa."<br /><br />-Olenpa iloinen, etten muistanut tätä aiemmin, Betty tuumi katsoessaan ikkunasta puutarhaan, jossa pastori ja Annie kävelivät hyvin lähellä toisiaan. -Nyt todella näin, että rukouksiin vastataan.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-6316354572272299977?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-2588166035770133922008-08-29T10:00:00.007+03:002008-08-29T16:07:56.398+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 20. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Rosie lähti tänään. Ystäviä pitäisi kieltää milloinkaan lähtemästä - jäähyväiset tekevät kipeää.<br /><br />Annie soittaa tänä kesänä jumalanpalveluksissa. Hän kävi tänään liturgian läpi pastorin kanssa, ja minä istuin 'esiliinana' meidän penkissämme ja kuuntelin. Annie soittaa hyvin - hän sai pikku uruista lähtemään ihastuttavia sävelkulkuja, ja minä suljin silmäni ja nautin. Mahtaako Duncan saada soittaa Amerikassa? Ja miksei hän kirjoita?"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 22. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Jospa tietäisin, miksi juuri minulle sattuu joka kesä jotakin ikävää! Ymmärrän nyt tarkalleen, miten kärsimättömäksi Davy tunsi itsensä neljä vuotta sitten.<br /><br />Selitys lienee paikallaan.<br /><br />Effie ja Mhairi tekivät eilen keittiössä suursiivouksen. Koska Effien koukkuinen selkä ja reumatismiset jalat asettavat tietyt rajat hänen toiminnalleen, lupasin minä tyhjentää yläkaapit ja pyyhkiä ne.<br /><br />Riisuin kenkäni, etten turmelisi pöytälevyä, ja kapusin työpöydälle. Yläkaapin alahylly tyhjeni, Mhairi otti ojentamiani tavaroita vastaan ja lajitteli niitä. Sitten kurotuin ylähyllyä kohti ja nousin varpailleni saadakseni paremman otteen pyöreästä ryynipurkista. Miksi yleensä valmistetaan pyöreitä ryynipurkkeja!<br /><br />Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt edes tajuta sitä. Ohuen puuvillasukan peittämä jalkani lipesi, pudotessani iskin vasemman polveni pöydänreunaan, ja sitten romahdin lattialle ryynien sataessa ylleni. Joku tuntui survaisseen veitsen polveni läpi, ja aloin itkeä yhtä paljon pelästyksestä kuin kivusta.<br /><br />Effie oli saada sydänkohtauksen ja Mhairi syöksyi auttamaan minua pystyyn. Päästyäni tuolille aloin rauhoittua. Jalka kesti kevyen astumisen, vaikka minun pitikin ontua, ja niin nilkutin salin sohvalle - Effien määräyksiä on paras totella, jos aikoo saada ruokaa tässä talossa. Davy joutui jatkamaan siitä mihin jäin, mikä onkin ihan oikein, sillä hän on minua päätä pidempi.<br /><br />Unohdin jalkani, koska Eliza toi nukkensa luokseni riemuissaan siitä, ettei minulla kerrankin ollut 'muuta tekemistä'. Mutta iltaa kohti jlakaa alkoi särkeä. Särky paheni pahenemistaan, kunnes en voinut muuta kuin purra tyynynkulmaa ja itkeä. Kun kylmä kääre ja Effien voiteet eivät auttaneet, äiti soitti tohtori Cameronille. Tämä tuli ja väänteli polveani, kunnes minun teki mieli potkaista häntä terveellä jalallani.<br /><br />-Nivelside on revähtänyt, ei onneksi poikki, tohtori lopulta ilmoitti. Sitten hän kiersi kääreen polveni ympärille, antoi lääkettä yöksi ja kirjoitti reseptin, jolla John haki sitä tänään lisää Fort Williamista. Lisäksi hän määräsi lepoa.<br /><br />Niin minä sitten olen levossa. Syy, miksi ymmärrän Davyä, on tämä avuttomuuteni. En voi kävellä ollenkaan, joten isä kantaa minut nukkumaan ja taas alas ja ruokasaliin ja huvimajaan. Katkeraa!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 23. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Minulla on maailman kultaisin lanko, muuta ei voi sanoa.<br /><br />Rose soitti eilen illalla. Äiti oli Naisyhdistyksen kokouksessa, ja Annie dramatisoi kohtaloni puhelimessa niin, että Rose kauhistui. Charliella oli tänään vapaapäivä, ja niin he tulivat meille puoliltapäivin mukanaan uusin muotiromaani, puoli kiloa suklaata ja - tästä hyvästä halasin Charlieta - kainalosauvat, jotka tämä oli ottanut mukaansa vastaanotoltaan.<br /><br />Tosin en ole aiemmin moisia kapineita käyttänyt ja ne ovat jo hiertäneet kainaloni kipeiksi, mutta ainakin olen vapaampi. Marykin halusi opetella kävelemään niillä, mutta onneksi ne ovat hänelle liian pitkät!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 27. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Aikani on käynyt vähän pitkäksi, ja vaikka koetankin olla valittamatta, kaipaan silti kävelyjä Keijulehdossa. Tosin Kate, Ewan ja Frank ovat juosseet täällä päivittäin - Alexilla on työtä tilallaan eikä Amy ehdi lähestyvien häiden vuoksi - mutta silti on ikävää, kun aurinko paistaa ja minä pystyn liikkumaan vain aivan pihapiirissä. Onneksi edes särky on lakannut."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 30. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen tehnyt sensaation!<br /><br />Kun valitin ajankulun puutetta, isä toi minulle komerostaan ison laatikollisen oman isänsä vanhoja kirjoja, muistiinpanovihkoja ja muita papereita. Huvittelin kolme tuntia lukemalla niitä. Isoisällä oli vanhanaikainen, siro käsiala, ja muistiinpanot olivat kuin painettuja.<br /><br />Sitten löysin laatikon pohjalta pahvikansion, jonka etiketissä luki 'Kuitteja Ja Muita Asiakirjoja'. Aloin selata vanhoja, kellastuneita papereita, kun helmaani putosi moneen kertaan taitettu lappu. Avasin sen - se oli asiakirja, jonka sisältö oli seuraava:<br /><br /><span style="font-style: italic;"> Tänään, kesäkuun 16. päivänä 1859, on Archibald Davidson suorittanut Christopher Stewartille täyden maksun ns. Takaniityn alueesta, ja siirtyy tämä alue nyt täysin oikeuksin Archibald Davidsonin omistukseen.<br /> Todistavat<br /> Charles Murray Ebenezer Clarke<br /><span style="font-style: italic;"><br /></span></span>Hetkisen vain istuin ja tuijotin, sitten kiljaisin ja aioin melkein hypätä pystyyn ja rientää hakemaan isää. Onneksi muistin ajoissa polveni ja huusin äitiä, joka tuli juosten luullessaan, että kipuni olivat palanneet. Nopean selityksen jälkeen hän haki isän.<br /><br />Tämä tuli, luki paperin ja putosi istumaan.<br /><br />Tuo Takaniityn alue on nimittäin juuri se, jota Floran isä pitää omanaan, mutta jota minun isäni väittää Kuusikukkulan maihin kuuluvaksi - jonka vuoksi isä ei siedä herra Davidsonia - jonka vuoksi isä ajoi Jamien ja Floran pois kotoa. Ja tuossa oli todiste että kauppa oli pellosta tehty, tuo hapertunut, vaatimaton paperi, joka on lähes viisikymmentä vuotta piileskellyt tyhjänpäiväisessä romulaatikossa! Jäljennös kuitistahan on herra Davidsonilla, mutta sitä isä on väittänyt väärennökseksi.<br /><br />Isä oli aivan valkoinen, ja äiti syleili minua ja itki.<br /><br />-Sinä kultainen, siunattu tyttö, hän kuiskasi, ikäänkuin kuitin löytyminen olisi ollut minun ansiotani.<br /><br />Isä nousi ja meni työhuoneeseensa. Hän oli siellä monta tuntia eikä tullut edes päivälliselle. Äiti ja minä katsoimme toisiimme - tiedämme, miten vaikea isän on niellä ylpeyttään ja tunnustaa olleensa väärässä.<br /><br />Mutta auringon laskiessa isä tuli ulos, otti hattunsa ja lähti kylään. Hän ei sanonut mitään emmekä me kysyneet, arvasimme muutenkin hänen menevän Davidsonille. Huomenna hän varmaan soittaa Jamielle Glasgow'hun.<br /><br />Pastori sanoi eräässä saarnassa, että kaikilla elämämme tapahtumilla on jokin tarkoitus, ja uskon häntä. Ehkä Effien piti aloittaa siivouksensa juuri siksi, että auttaisin häntä, putoaisin, loukkaisin jalkani, pitkästyisin ja löytäisin tuon paperin.<br /><br />Olen niin iloinen!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Elokuun 2. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Annie on kirkossa harjoittelemassa ensi sunnuntain virsiä. Hän on alkanut viihtyä siellä - toisinaan minä epäilen, että tähän on muitakin syitä kuin seurakuntamme vaatimattomat ja kosteiden talvien rääkkäämät urut, mutta sehän olisi typerää. Annie ei ole vielä kahdeksaatoistakaan.<br /><br />Una ja Meg ovat istuneet luonani. Polveni alkaa olla jo kunnossa, mutta lepuutan sitä silti usein, ja lepoaika kuluu mukavasti rupatellen. Unan ja Alexin häät lähestyvät - jonkinlainen romanttinen puuska on yllättänyt koko Longin."<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;"></span></span><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-258816603577013392?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-22545800577552454702008-08-28T10:00:00.003+03:002008-08-28T10:00:00.801+03:00<div style="text-align: justify;">-Ajatella, etten minä ole nähnyt sinun naamaasi kokonaiseen vuoteen, Rosie Wardlaw huoahti. -Sitäpaitsi kirjeesi ovat olleet lyhyitä kuin - kuin Nannyn tukka!<br /><br />-Minulla on ollut kaikenlaista puuhaa, Betty hymyili. Rosie oli tullut Kuusikukkulalle viettääkseen siellä kaksi viikkoa, ja tytöt istuivat Keijulehdossa puiden siimeksessä.<br /><br />-Niin, kieltämättä kirjan kirjoittaminen vie aikaa! Voi tavaton, että minä nauroin sitä lukiessani. Mutta oliko sinun pakko tehdä minusta sellainen täydellisyys?<br /><br />-Sehän sinä olet. Sarah kirjoitti, että sinut on kuvattu kaikkein parhaiten.<br /><br />-Mitä perheesi sanoi?<br /><br />-Lapset riemuitsevat ja isä ja äiti koettavat estää minua ylpistymästä. Longin väkeä en ole vielä juuri nähnyt, heidän mielipiteitään vähän pelkään, vaikka sekoitinkin heidän hahmonsa niin ettei ketään voi suoraan tunnistaa.<br /><br />-Enkä minä usko, että he voivat loukkaantua noin hauskasta kerrontatavasta. Sinulla on luontaiset taipumukset huumoriin. Isoäiti iloitsee jo etukäteen siitä, että tulet Edinburghiin.<br /><br />Betty asetti hattunsa päänaluseksi ja oikaisi itsensä pehmeälle nurmelle.<br /><br />-Entä sinä? hän kysyi. -Jatkatko opettamista Aberdeenissä?<br /><br />-Minä - en tiedä. Saisin kyllä jatkaa, ja koulu on mukava, mutta... Esiinnyin talvella muutamassa konsertissa ja sain niin rohkaisevat arvostelut, että... Olen ajatellut ryhtyä laulajattareksi.<br /><br />Betty pompahti taas istumaan.<br /><br />-Sinä? Voi Rosie, sehän on ihanaa!<br /><br />-Isoäiti on puolellani, hänhän ei aikanaan saanut ruveta näyttelijättäreksi vaikka olisi tahtonut, ja luulen, että hän taivuttaa isän ja äidin. Minullahan <span style="font-style: italic;">on</span> kuitenkin ammattitutkinto, ellei taiteilijan ura onnistukaan. Kuulostaako se sinun mielestäsi kauhean suuruudenhullulta? Rosie kysyi arasti.<br /><br />-Rakas ystävä, ei! Se kuulostaa suurenmoiselta! Ja minä tiedän, että sinusta tulee vielä kuuluisa.<br /><br />-Sitä minä en voi sanoa, mutta olen aina tahtonut laulaa. Harmi, ettei Duncan tulekaan takaisin vielä. Hänestä sinulla olisi ollut seuraa ensi talvena. Minä alan luultavasti ottaa laulutunteja, joten en ehkä ehdi kirjoittaa kovin usein. Isoäiti lupasi maksaa ne.<br /><br />-Kuuletko, Eliza soittaa gong-gongia, on teeaika. Betty nousi. Edes Rosielle hän ei tahtonut näyttää typerää pettymystään.<br /><br />Illalla Rosie pesi tukkansa, ja niin Betty meni kirjastoon äitinsä luo. Cathy-rouvalla oli lahja lukea ja tehdä käsitöitä yhtä aikaa; hän väitti lukeneensa Dantea neuloessaan nuttua vauvalle, joka sitten syntymänsä jälkeen kastettiin Beatriceksi. Nyt äiti parsi Davidin sukkia. Avoin kirja pöydällä hänen edessään oli <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joanna</span>.<br /><br />Betty istui nojatuoliin ikkunan luo. Alaruutu oli auki, ja lämmintä päivää seuranneen viileän illan tuoksuva tuuli hyväili hänen niskakiharoitaan.<br /><br />-Pidätkö siitä? tyttö lopulta kysyi. Hän tahtoi kuulla perheensä mielipiteen, se ainakin olisi rehellinen. Lehtien kriitikot olivat niin monta mieltä - tosin herra Stone oli ylistänyt Joannaa artikkelissaan niin, että Betty oli nukkunut kaksi yötä Sarahin lähettämä lehtileike tyynynsä alla.<br /><br />-Pidänhän minä. Cathy-rouva sai reiän umpeen ja päätteli langan. -Joanna on oikein hauska sankaritar. Mutta...<br /><br />-Mutta mitä?<br /><br />-Kuka on Rod Wishartin esikuva?<br /><br />Betty tunsi harmikseen punastuvansa.<br /><br />-Äh, ei heillä <span style="font-style: italic;">ole</span> esikuvia! Vaikka otin Rodiin joitakin piirteitä Duncanista...<br /><br />-Minä huomasin sen. Mutta en ole ollenkaan iloinen. Sinä teet julmaa pilaa, kultaseni.<br /><br />-Minäkö!<br /><br />-Kuuntelehan. Rouva Stewart selasi kirjaa taaksepäin ja luki sitten ääneen: -<span style="font-style: italic;">Joanna katsoi Rodia pieni hymy huulillaan. Hän ei voinut käsittää, miten täysikasvuinen ihminen saattoi käyttäytyä noin typerästi. Vaikka toisaalta - jos mies noin varauksetta palvoi naista, ei hän voinut ollakaan täysijärkinen</span>.<br /><br />Betty tuijotti käsiään. Tuo kuulosti rumalta luettuna, kyllä hän sen tajusi, mutta mutisi kuitenkin:<br /><br />-Monet arvostelijat ovat sanoneet, että Rod on kirjan hauskin hahmo.<br /><br />-Niin sanoisin minäkin, jos olisit keksinyt hänet omasta päästäsi - jos häntä ei voisi tunnistaa keneksikään todella eläväksi ihmiseksi. Mutta vaikka kuinka väität, ettet ole ottanut henkilöitä suoraan elävästä elämästä, tuntee jokainen Duncanin tuttavapiiriin kuuluva hänet kirjasta. Ja sinä teet pilaa hänestä! Mitä luulet Duncanin itsensä ajattelevan tästä?<br /><br />-En tiedä - hän ei ole kirjoittanut.<br /><br />-Sitä minä en ihmettele. Osaat kertoa varsin hauskasti, kultaseni, mutta nauru ei koskaan saisi haavoittaa toista.<br /><br />-Luuletko, että Duncan on suuttuntu? Betty kysyi hädissään.<br /><br />-Ehkä hänellä on enemmän huumorintajua kuin minulla, Cathy-rouva sanoi, ja nyt hän hymyili. -Älä nyt näytä noin surkealta - jos aiot kirjoittaa kirjoja, sinun on kestettävä lukijoiden mielipide niistä.<br /><br />Betty irvisti. Kuten kaikki aloittelevat kirjaillijat, hän piti vain mieluisasta totuudesta. Mitä Duncan mahtoi ajatella? Ja Chrissy? Tyttö värisi vähän. Ehkä kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä Rosien kanssa siitä, ettei hauskasta kuvauksesta voinut suuttua.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-2254580057755245470?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-69740878159894429382008-08-27T10:00:00.007+03:002008-08-27T17:29:12.348+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">New Yorkissa huhtik. 2. pnä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;">"Hyvä Sappho!</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Suonet anteeksi sikamaisen viivyttelyni - kirjeesi saapui jo kuukausi sitten. Mutta olen ollut lennossa joka suuntaan ja niin täynnä uutta suunnitelmaani, että tuskin saan öisin unta.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Jään vielä vuodeksi Amerikkaan.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Älä nyt ala itkeä tai potkia tavaroita (niin kuin mielesi tietysti tekee, vai mitä?). Kotiin olen tästä jo kirjoittanut, mutta tuntuu jotenkin vaikealta kertoa asiasta Sinulle - olisi ollut niin hyvä tavata taas. Tämä on vain todennäköisesti ainoa mahdollisuuteni nähdä maailmaa, ja haluaisin käyttää sen hyväkseni. En nimittäin suinkaan aio homehtua enää Ison Omenan savunhajuisilla kaduilla. Ei, aion kiertää vähän tätä valtavaa mannerta.</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Se kuulostaa uhkarohkealta, mutta osaan pitää varani. Tahdon tehdä työtä, ruumiillista työtä. Aluksi suunnistan Länteen, ehkä pääsen ruokapalkalla töihin jollekin farmille. Tuskinpa tämä suunnitelma uljuudellaan muita häikäisee, mutta minut se saa tärisemään malttamattomuudesta - Teddy-setä sanoo, että minun on pysyttävä kaupungissa, kunnes vuoden oppiaika on tullut täyteen, vasta sitten hän laskee minut vaeltamaan vapaasti. Jalkaisin, peukalokyydillä, 'jäniksenä' junassa - se sopisi Sinun mielikuvituksellesi!</span><br /><br /><span style="font-style: italic;">Lopetan nyt, sää on liian kaunis. Pidä oppilaasi kurissa!</span><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tervehtien</span><br /><span style="font-style: italic;">Duncan"</span><br /><br /><div style="text-align: justify;">Betty istui pöytänsä ääressä Omenamäen ullakkokamarissa ja tuijotti Duncanin pystyjä kirjaimia, kunnes ne tanssivat hänen silmissään. Kirje oli ollut päällimmäisenä pinossa, joka koostui hänelle pääsiäisloman aikana saapuneesta postista, ilkkunut kirjavine merkkeineen ja Amerikan postileimoineen. Niin, tietysti Duncan ansaitsi tuollaisen maailmankatseluvuoden, mutta... "Älä nyt ala itkeä"!<br /><br />Betty huokasi ja taitteli kirjeen takaisin kuoreen. Oli paras unohtaa se ja tarttua Rosien viestiin, joka tuntui huokuvan ystävällisyyttä.<br /><br />Viimeisenä pinossa oli ruskea kirjekuori, jonka kulmassa oli Skotlannin suurimman kustantamon nimi.<br /><br />Betty tuijotti sitä hetken. "Neiti Beatrice Stewart", oli kuoreen kirjoitettu koneella, ja se oli ohut - siellä ei ollut palautettavaa käsikirjoitusta - tyttö sieppasi paperiveitsensä ja raastoi kuoren auki. Hänen helmaansa putosi kolme valkoista paperia ja maksumääräys.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Parahin neiti Stewart,<br />Suuri ilomme on ilmoittaa, että käsikirjoituksenne "Liljalaakson Joanna" on päätetty ottaa osaksi ensi kesän kustannusohjelmaamme. Ohessa seuraa maksumääräys tekijänpalkkion ennakosta. Kirjanne myynnistä maksetaan teille palkkiota oheisen kustannussopimuksen mukaan. Toivomme, että allekirjoitatte molemmat kappaleet ja palautatte toisen meille mahdollisimman pian. Iloitsemme alkavasta yhteistyöstämme.<br /><br /></span>Betty haukkoi henkeään ja tuijotti vuoroin kirjettä ja kustannussopimuksia ja maksumääräystä. Osaksi kustannusohjelmaa! Alkava yhteistyömme! Ei, tämän täytyi olla unta. Eihän mitenkään voinut olla mahdollista, että hänen ensimmäinen kirjansa menisi ensimmäisellä kustantajalla läpi! Mahtoiko maksumääräys olla aito?<br /><br />Bettyn ensimmäinen ajatus oli tarttua kynään ja kirjoittaa heti Duncanille, mutta jokin pidätti hänen kättään. Duncan lähtisi kierrokselleen, tuskin kirja häntä edes kiinnostaisi - ja sitäpaitsi, Bettyhän voisi lähettää Joannansa Duncanille yllätyksenä kirjan ilmestyttyä.<br /><br />Eikä hän kirjoittaisi asiasta kotiinsa, ei edes Rosielle. Se olisi salaisuus ja yllätys kaikille. Mutta lauantai-iltapäivänä hän matkustaisi Invernessiin lunastamaan maksumääräyksen.<br /><br />Kevät kului. Betty lähetti hakemuksensa neiti Jamesonille ja koetti hoitaa työnsä Claymuirissa mahdollisimman hyvin siltä varalta, että joutuisikin palaamaan. Pikku Ruth Weilson oli muuttunut yhä iloisemmaksi ja avoimemmaksi. Hän oli herttainen puhtaassa pumpulipuvussaan, ja kun Betty toukokuussa järjesti koululla historiallisen kuvaelman, kaikki tahtoivat Ruthin esittävän Maria Stuartia.<br /><br />-Minä melkein uskon, että näen vain unta, Ruth sanoi Bettylle eräänä päivän, kun he kulkivat yhdessä koulusta siihen tienristeykseen, josta erkani polku Ruthin kotiin. -Eiväthän kaikki <span style="font-style: italic;">voi</span> olla minulle ystävällisiä!<br /><br />Betty nauroi.<br /><br />-Miksi ei? hän kysyi.<br /><br />Ruth hypähti vesilammikon yli.<br /><br />-Entinen opettajaneiti ei pitänyt minusta. Hän torui minua sellaisestakin, mitä en ollut tehnyt, ja joskus hän käski minut luokan eteen ja sanoi toisille, että olen likainen pikku tyttö, jonka kanssa kenenkään ei pidä olla.<br /><br />-Hyvä Jumala!<br /><br />-Ja isää hän moitti aina, Ruth jatkoi hiljaisemmalla äänellä. Mutta sitten hymy taas pulpahti esiin. Se oli hauska hymy, joka salamannopeasti valaisi kasvot ja sammui hitaasti kuin iltarusko. -Isä on niin muuttunut, neiti, kun hänellä on töitä! Eikä äiti enää itke öisin. Voi neiti, te olette ollut meille niin hyvä. Tulettehan te ensi syksynä takaisin?<br /><br />-Niin, kultaseni, en tiedä - jos saan töitä Edinburghista, lähden sinne.<br /><br />-Voi... Ruth pysähtyi tienristeykseen. -Kuinka ikävää!<br /><br />-Eroaminen kuuluu elämään. Mutta minä voin kirjoittaa sinulle.<br /><br />-Kirjoittaa? Ihanko oikeita kirjeitä?<br /><br />-Ihan oikeita.<br /><br />Ruth sulki hetkeksi silmänsä.<br /><br />-Oikeita kirjeitä... hän kuiskasi.<br /><br />Hämmästyksekseen Betty huomasi, että hänestä alkoi tuntua haikealta lähteä Claymuirista. Rouva MacVurichia hänen ei tosin tulisi ikävä, mutta lapset, MacConachiet, Catriona ja Tom - olihan hän nyt sentään elänyt heidän kanssaa melkein vuoden. Mutta ehkä häntä ei valittaisikaan Tiedon kunnaille.<br /><br />Kesäkuussa Edinburghin Naisopistosta kuitenkin saapui kirje, jossa neiti Stewart toivotettiin tervetulleeksi uskonnonopettajan virkaan. Bettyä hymyilytti neiti Jamesonin muodollisuus: varmasti tämä vielä muisti Beatricen, joka oli joutunut puhutteluun istuttuaan kahvilassa nuoren miehen seurassa.<br /><br />Se oli muutenkin hyvin kummallinen kesäkuu. Eräänä hämyisenä iltana Catriona pujahti ullakkohuoneeseen kertomaan, että Tom oli kosinut ja hän vastannut myöntävästi. Ja kun Omenamäellä oltiin vielä juhlatunnelmissa kihlauksen vuoksi, saapui Bettylle paketti, jossa olivat<span style="font-style: italic;"> Liljalaakson Joannan<span style="font-style: italic;"> </span></span>tekijänkappaleet. Seuraavana iltana Bettyllä riitti puuhaa, kun hän kirjoitti omistuskirjoituksia ja pakkasi kirjojaan lähtemään kotiin, Rosielle, Duncanille ja Sarahille. Catriona ja Tom sekä MacConachiet saivat luonnollisesti omansa.<br /><br />Kirja oli kaunis. Kannet olivat pehmeän siniharmaat, sivut kermanväriset, ja lukujen alussa oli ihastuttavat vinjetit. Ja sitä mainostettiin sanomalehdissä - tästä tosiseikasta Betty oli salaa hyvin ylpeä.<br /><br />Kesäkuun viimeisenä päivänä hän piti elämänsä ensimmäisen tutkinnon, jota jännitti vähintään yhtä paljon kuin oppilaansa. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja Ruth Weilson valloitti kaikki kuvaelmassa, jota oli harjoiteltu koko kesäkuu.<br /><br />"Niin minä suljin Claymuirin koulun oven viimeisen kerran", Betty kirjoitti päiväkirjaansa. "Vein avaimen MacVurichille (rouva yritti <span style="font-style: italic;">hymyillä</span> minulle!) ja poljin Omenamäelle mukanani ne pienet muistolahjat, joita lapset antoivat. Allan MacTaggart sai koulunsa loppuun, sitä pidän saavutuksena sekä häneltä että itseltäni!<br /><br />Jaoin oppilaille makeisia, kun ohjelman jälkeen olimme siivoamassa luokkaa, ja pisti salaa Ruthin taskuun Shakespearen <span style="font-style: italic;">Kesäyön unelman</span>. Uskon, että tytöllä olisi lahjoja näyttelijättäreksi.<br /><br />Marjorie Bethune itki haikeasti sanoessani lapsille hyvästejä, ja vähän surumieliseksi tunnen itsenikin. Mutta huomenna lähden kotiin, kotiin kuudeksikymmeneksi päiväksi! Lähden vähän viisaampana, vähän ymmärtäväisempänä. Lady Amelia Melville on kuulemma sanonut, että olen harvinaisen hieno nuori neiti ollakseni aateliton, ja sitä pidän kunniana."<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-6974087815989442938?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-59324663622969921682008-08-26T10:00:00.007+03:002008-08-26T16:27:12.443+03:00<div style="text-align: justify;">Betty avasi silmänsä hitaasti, nautinnollisen raukeasti. Nyt ei kuulunut alakerrasta rouva MacConachien kimakkaa ääntä hänen komentaessaan Catrionaa; seinän takana ei rapissut hiirten juostessa ullakon poikki; taitekatto ei tullut niin lähelle, että siihen löi päänsä, jos nousi varomattomasti istumaan vuoteessa. Hän oli kotona!<br /><br />Tyttö heräsi lopullisesti. Ikkuna oli auki, sisään tulvi viileänsuloista kevätilmaa, ja ikkunan edessä teki Annie yöpaitasillaan voimisteluliikkeitä.<br /><br />-Huomenta, hän sanoi iloisesti. -Luulin jo, että aiot nukkua koko loman.<br /><br />Betty nauroi. Annie oli valloittanut Rosen tyhjiksi jättämät kaapit ja laatikot ja vuoteen, ja heillä oli ollut pitkä ja hauska juttuhetki illalla.<br /><br />-Kuinka minä voisin nukkua. Kiirastorstai! Eikö se ole suloista? Hän työnsi jalkansa lattialle. -Aurinko paistaa - kesä tulee!<br /><br />-Sitä ennen on vielä yksi lukukausi, Annie ilmoitti proosallisesti ja meni pesukaapin luo. -Ala muuten valmistella hakemustasi neiti Lobanin paikalle, hänen häänsä lähestyvät.<br /><br />-Hakemukseni odottaa allekirjoitettuna Omenamäen pöydänlaatikossani, vain päiväys puuttuu. Betty oli polvillaan ikkunapenkillä. -Miten kauniita <span style="font-style: italic;">puut</span> ovat! Olen kaivannut niitä Claymuirissa.<br /><br />Sinä päivänä pikku Rosemary tuotiin tätinsä nähtäväksi. Vauva katseli Bettyä epäluuloisesti säteilevän Annan sylistä ja alkoi sitten varmuuden vuoksi itkeä.<br /><br />-Kyllä hän vielä tottuu sinuun, Anna lohdutti. -Hän on hyvin ymmärtäväinen tyttö.<br /><br />-Niinhän opettajan tyttären kuuluukin, Rob ilmoitti hilpeästi. -Entä sinun opettajanurasi, Bet? Jatkatko Claymuirissa?<br /><br />-Toivottavasti en. Aion hakea paikkaa Tiedon kunnailta. Betty oli päättänyt vaieta juorusta, jonka vuoksi hän nyt entistä innokkaammin pyrki pois Claymuirista.<br /><br />-Älä kiirehdi sitä hakemusta, Anna sanoi, ja hänen äänessään oli merkitsevä vivahde. -Herra Fleminghän palaa kesäkuussa, eikö niin?<br /><br />-Jos luulet minun ryntäävän satamassa hänen kaulaansa ja kosivan, niin erehdyt, Betty tokaisi.<br /><br />-Tuo ei ollut kohteliasta, äiti sanoi nuhdellen.<br /><br />-Opettajattarenhan pitäisi olla esimerkillinen, Rob nauroi ja iski silmää, vaikka Anna näytti pahastuneelta.<br /><br />Pitkänäperjantaina satoi. Koko perhe vaelsi kirkkoon yhtenä sateenvarjorivinä, ja sitten Betty vetäytyi kirjaston takan ääreen juttelemaan pitkään ja hauskasti Johnin kanssa. Tämä tapasi Lillian Constablea säännöllisesti ja aivan säteili.<br /><br />Äkkiä Mhairi tuli ilmoittamaan, että Bettylle oli puhelu.<br /><br />Ottaessaan torven Betty kuuli kaukopuhelusta kielivää rahinaa. Soittaja olikin Chrissy, joka ensi töikseen nuhteli Bettyä siitä, ettei tämä ollut lähettänyt Omenamäen puhelinnumeroa.<br /><br />-Linjat ovat sinne vielä huonommat kuin tänne, Betty huusi torveen, sillä välillä rahina ja pauke kasvoi sietämättömäksi. -Ja vuokraemäntäni katsoo asiakseen kuunnella jokaisen puheluni, vaikka ei joutuisi edes maksamaan niistä!<br /><br />Chrissyn nauru kuului kaukaa kaameana rahinana, mutta sitten yhteys parani ja he pystyivät vaihtamaan kuulumisia.<br /><br />-Voi kuinka ihanaa, jos tulet Edinburghiin! Chrissy riemuitsi kuullessaan Bettyn suunnitelmista. -Täällä on ollut niin ikävää, ja nyt, kun Duncankaan ei palaa vielä vuoteen, minä homehdun pystyyn.<br /><br />-Duncan? Ei palaa? Betty vavahti.<br /><br />-Eikö hän ole kirjoittanut? Voi hyvänen aika, anteeksi, luulin hänen ilmoittaneen sinulle. Hän aikoo jäädä Valtoihin vielä vuodeksi ja katsella vähän ympärilleen. Haloo, Bet? Oletko sinä siellä?<br /><br />Betty laski kuulotorven paikalleen ja väänsi kammesta loppusoiton. Luulkoon Chrissy yhteyden katkenneen itsellään, Betty ei voinut puhua enää sanaakaan. Vielä toinen vuosi! Mitä iloa olisi päästä Edinburghiin, jos Duncan ei olisi siellä!<br /><br />Taivas, mitä hän oikein ajatteli. Betty avasi oven kuistille ja antoi viileän, sateentuoksuisen ilman tulvia kasvoilleen. Miksei Duncan ollut kirjoittanut hänelle asiasta? Tai no, eihän tämä ollut hänelle tilivelvollinen.<br /><br />Seuraavat päivät Betty oli kuin horteessa. Tuntui omituiselta, kun pääsiäisaamuna oli lämmintä ja aurinkoista heidän matkustaessaan Ballachulishiin Mooreille. Eliza ja Mary kertoivat kilvan koulutarinoitaan, ja Jennie istui vaunuissa Bettyn vieressä tyytyväinen ilme isoissa miettiväisissä silmissään. Betty hymyili koneellisesti, perillä hän syleili Rosea, nauroi Davidin vitseille - mutta lounaan jälkeen Rose pyysi sisartaan auttamaan tiskeissä.<br /><br />-Sinulla on huolia, hän ilmoitti heti kun Betty oli saanut esiliinan eteensä. -Ikävyyksiä koulussa?<br /><br />-Niitäkin, Betty huokasi. -Mutta vaikka nyt oletkin tohtorinna, ei sinun tarvitse murehtia minun terveydentilaani.<br /><br />-Tarvitseepas. Mitä se on? Rose otti Bettyä olkapäistä ja katsoi tätä suoraan silmiin. Ja niin Betty huomasi kertovansa Chrissyn puhelusta.<br /><br />-Olen vain niin pettynyt, ei se muuta ole, hän mumisi lopuksi. -Ei se muuta ole...<br /><br />Rose oli hetkisen vaiti pesten viisi lautasta ja kahdeksan veistä.<br /><br />-On se muutakin, hän lopulta ilmoitti. -Mutta se sinun on itse tajuttava.<br /><br />Tämän omituisen lausunnon jälkeen Rose alkoi jutella muusta, ja hetken kuluttua keittiöstä kantautui iloinen nauru.<br /><br />-Kuule, Annie sanoi illalla, kun Betty oli käpertynyt peittonsa alle lukemaan. -Älä nyt naura minulle?<br /><br />-Tietysti en. Betty sulki kirjan. -Miksi minä nauraisin?<br /><br />-Sano, olenko - olenko minä aikuistunut yhtään?<br /><br />Betty katsoi sievää, hoikkaa, sinisilmäistä sisartaan. Lokakuussa Annie täyttäisi kahdeksantoista vuotta - ja Davy tietysti myös.<br /><br />-Kyllä kultaseni, kyllä vain sinä olet. Miksi kysyt?<br /><br />-Minähän olin Joen kanssa kävelemässä eilen.<br /><br />-Niin, Effie kertoi. Betty hymyili, sillä vanha Effie ei vieläkään sietänyt "lasten kuhertelua".<br /><br />-Minä pidin Joesta kauheasti viime kesänä. Mutta - nyt hän tuntuu niin lapselliselta! Annien ääni oli melkein hätäinen. -Hän puhuu vain urheilusta ja hevosista, ei mistään <span style="font-style: italic;">oikeasta</span>!<br /><br />-Niin, sinä <span style="font-style: italic;">olet</span> aikuistunut, Betty sanoi. -Olet saanut uusia kokemuksia ja ajatuksia, muuttunut, mutta Joe on ollut koko tämän ajan entisessä asuinpiirissään ja pysynyt enemmän samanlaisena. Sinä olet kasvanut hänen ohitseen.<br /><br />-Se tuntuu melkein väärältä. Kesällä Joe oli niin viisas.<br /><br />-Tietysti se koskee, mutta ehkä näin on parempi. Sinä löydät vielä jonkun, joka on maailman viisain.<br /><br />Annien vuoteesta kuului huokaus.<br /><br />-On kamalaa tulla aikuiseksi. Miksi ihminen ei voi ikuisesti olla viidentoista?<br /><br />-Koska paratiisiin me pääsemme vasta kuoltuamme. Ja nyt äiti koputtaa seinään, paras ruveta nukkumaan. Betty sammutti lamppunsa ja kietoutui peittoon hämyisen kevätyön valossa. -Kauniita unia!<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-5932466362296992168?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-44642898233605570672008-08-25T10:00:00.007+03:002008-08-25T17:26:24.691+03:00<div style="text-align: justify;">-Voi, ihanaa, ihanaa! Betty tanssi Omenamäen synkän eteisen läpi. Hän oli tulossa koulusta ja oli hakenut kotimatkalla postin.<br /><br />-Mikä niin? rouva MacConachie kysyi uteliaana.<br /><br />-Veljeni tulee käymään! Voi rakas, hyvä rouva MacConachie, saahan hän yöpyä muutaman yön täällä? Betty pysähtyi emäntänsä eteen muistaessaan äkkiä, ettei ollutkaan kotona ja saanut kutsua vieraita mielensä mukaan.<br /><br />-No totta kai. Voimme laittaa telttavuoteen Tomin huoneeseen, ellei veljenne pidä sitä alentavana.<br /><br />-Ei, ei Rob ole nirso. Kiitos! Betty jatkoi tanssiaan ylös portaita, ja rouva MacConachie jäi katselemaan hymyillen hänen jälkeensä.<br /><br />"Olihan surkeaa, ettet päässyt jouluna Longiin", Rob kirjoitti. "Mietimme Annan kanssa, miten sinua lohduttaa. Lopulta rakastava vaimoni ehdotti, että tulisin kirkastamaan elämääsi oman viehättävän persoonani muodossa. Herra Macmillan, joka muuttuu sitä kiukkuisemmaksi mitä kauemmin joutuu olemaan eläkkeellä, tulee kolmeksi päiväksi sijaisekseni, mikäli rouva Xantippasi suo minulle olkikuvon keittiönsä lattialla."<br /><br />Betty huokasi onnellisena. Rob tulisi! Se oli äkkiä niin suloista, että hänen täytyi vähän pyyhkäistä silmiään. Perjantai-iltana hän tulisi, lauantaina olisi lyhyt koulupäivä, sunnuntain he voisivat olla kokonaan yhdessä!<br /><br />Se viikko oli ikuisuuden mittainen, mutta lopulta oli maaliskuisen kostea ja tuoksuva perjantai-ilta. Betty käveli edestakaisin kaupan edustalla, kunnes näki postivaunujen lähestyvän nummen yli. Miten hitaasti ne liikkuivat! Entä jos Rob ei tulisikaan? Jos Anna olisi sairastunut, tai Rosemary? Jos postissa olisikin sähke... Ei, nyt vaunut olivat kaupan luona ja pysähtyivät, siinä oli Robin tyylikäs harmaa hattu - ja Betty lensi itkien ja nauraen veljensä kaulaan.<br /><br />-Pikku sisko, Rob sanoi ja suuteli häntä otsalle. -Noinko ikävä sinulla on?<br /><br />Betty ei voinut edes vastata, hänen sydämensä oli liian täynnä. Oli kuin Robin mukana olisi tullut lämmin henkäys kotoa, henkäys, joka syntyi, kun Kuusikukkulan ovi avattiin kylmästä talvi-illasta ilmaantuneille vieraille.<br /><br />Tom odotti rattaineen kauempana. Rob nosti rattaisiin laukkunsa, joista toinen oli kuulemma täynnä tuliaisia, ja niin he ajoivat kylän halki Omenamäelle.<br /><br />Sinä iltana sisarukset istuivat melkein puoleen yöhön Bettyn ullakkokamarissa puhelemassa. Betty tahtoi tietää kaiken pienestä Rosemarystä ja muista kylän kuulumisista, ja Robia puolestaan kiinnosti koko Claymuir. Betty oli kuvannut sen kirjeissään niin seikkaperäisesti, että veli osasi kysellä ihmisistä kuin olisi tuntenut heidät.<br /><br />-Entä Duncan? Rob sitten kysyi kiusoitellen. -Kirjoittaako hän, vai onko New Yorkissa julkaistu hänen ja jonkun ampiaisvyötäröisen miljardööriperijättären kihlaus?<br /><br />-Hän kirjoittaa, Betty ilmoitti vähän kuivasti. -Äläkä viisastele.<br /><br />-Viisastelin tahtomattani, sen takaan. Mutta nyt on jo myöhä, opettajattaren on päästävä nukkumaan. Rob nousi.<br /><br />-Mitä aiot tehdä huomenna? Tuntini loppuvat jo yhdeltä, mutta...<br /><br />-Siihen asti laiskottelen sydämeni halusta. Tulen koululle yhdeksi, ja sitten saat esitellä minulle valtakuntaasi. Hyvää yötä!<br /><br />Lauantai-iltapäivänä Betty siis tutustutti Robia Claymuiriin. He kulkivat läpi kaikki pikkutiet, joilla tyttö toisinaan vaelteli haaveilemassa, ja palasivat lopulta maukkaalle illalliselle. Bettyn posket rusottivat ja silmät säihkuivät, niin onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan olla pitkästä aikaa rakkaan ihmisen seurassa.<br /><br />Sunnuntaina kirkon jälkeen he tekivät pitkän retken nummille, sillä sää oli mitä mainioin, söivät eväät kivellä, jolle Rob levitti takkinsa, ja palasivat hypellen lätäköiden yli kuin kaksi koululasta.<br /><br />Maanantaiaamuna Betty vilkutti nyyhkyttäen postivaunujen jälkeen.<br /><br />-Ei, hän sanoi itselleen. -En saa olla lapsellinen. Pääsiäiseen on enää kuukausi.<br /><br />Tämän ajatuksen virkistämänä tyttö kiiruhti koululle huomaamatta lainkaan vastaantulijoiden omituisia katseita.<br /><br />Lapset olivat kummallisen levottomia sinä päivänä. He kuiskuttelivat ja nauroivat, ja Betty sai monta kertaa korottaa äänensä. Vain Ruth Weilson tuijotti häntä vakavin, surullisin, melkein pettynein silmin.<br /><br />Postissa käydessään Betty lopulta huomasi, miten oudosti ihmiset käyttäytyivät häntä kohtaan. Postineiti ei hymyillyt imelään tapaansa, vaan ojensi kirjeet ja veti sitten kätensä pois kuin peläten, että se koskettaisi Bettyn sormia. Mutta Robert Melville, joka oli toimistossa samaan iakaan, tuijotti Bettyä hävyttömästi.<br /><br />Sinä maanantaina ei ollut hartauskokousta, sillä pastori oli matkustanut Invernessiin, eikä Betty siis enää nähnyt ketään kylästä. Mutta illalla Catriona ryntäsi kaupasta henki kurkussa.<br /><br />-Nyt ne ämmät ovat tulleet lopullisesti hulluiksi, hän parahti kumauttaessaan korinsa keittiön pöydälle. -Voi neiti parkaa!<br /><br />-Mitä? Betty nosti pelästyneenä katseensa sukasta, jota parsi.<br /><br />-Ette usko, millaisen jutun ne ovat sepittäneet teistä ja Rob-herrasta! Catriona paiskoi tavarat korista, ja rouva MacConachie ehti viime hetkessä pelastamaan suolapussin. -Sanoitteko te kenellekään, että hän on veljenne?<br /><br />-E-en, emme tavanneet ketään niin, että olisi tullut aihetta esittelyyn, Betty sanoi empien.<br /><br />-Kuulin vain rouva MacVurichin kertovan kaupassa, miten <span style="font-style: italic;">joku mies</span> oli asunut täällä koko viikonlopun - perjantai-iltanakin oli valo palanut ties miten myöhään huoneessanne, eikä hän voi ymmärtää, miten moisen siveettömän naisen annetaan opettaa viattomia lapsia. Catriona oli punainen vihasta.<br /><br />Betty painoi kasvot käsiinsä. Olivatko ihmiset tosiaan hulluja - hehän olivat käyneet kirkossakin Robin kanssa, eikö edes se ollut kertonut kenellekään mitään, tai heidän yhdennäköisyytensä!<br /><br />-Tuota nyt ei kannata surra, rouva MacConachie tokaisi. -Huomenna on Naisyhdistyksen kokous Kanervarinteen kartanossa, ja siellä tämä asia selvitetään. On se nyt kumma, ettei säädyllisten ihmisten anneta elää rauhassa!<br /><br />Tiistai-iltana vihmoi kevyttä, lämmintä kevätsadetta. Betty huokasi vähän laskeutuessaan rattailta kartanon piahssa. Ruth oli ollut edelleen niin kauhistuneen näköinen, että oli epäilemättä kuullut juorun.<br /><br />-Nyt mennään, rouva MacConachie ilmoitti reippaasti ja veti hansikkaat käteensä. Hän oli pitänyt ohjaksia paljain käsin, etteivät paremmat käsineet olisi kuluneet. -Ja antakaa minun hoitaa puhuminen. Nämä haaskalle räpistelevät varikset sietävät saada nokilleen.<br /><br />Lady Amelia Melville oli heitä vastassa ja tuskin nyökkäsi Bettylle. Sir Donald oli paennut ajoissa, mutta Robert nojaili suuren salin ovipieleen hymyillen inhottavasti.<br /><br />-Hyvää iltaa, rouva MacConachie kajautti salin kynnykseltä. -Teepä tilaa siihen sohvaan, Martha, että pääsemme istumaan.<br /><br />Naiset salissa vaikenivat, mutta vihdoin Martha Mackinlay nousi seisomaan.<br /><br />-<span style="font-style: italic;">Minä</span> en aio istua samalla sohvalla <span style="font-style: italic;">hänen</span> kanssaan.<br /><br />-Betty-neidinkö? No, mikäpä siinä. Mukavampi meillä on, kun siirrät leveän takamuksesi muualle.<br /><br />-Kuulehan, rouva MacMhuirich aloitti, mutta rouva MacConachie romahti istumaan ja veti Bettyn viereensä kuin perintöprinsessan.<br /><br />-Mitä te siinä mulkoilette? hän kysyi iloisesti. -Betty-neitiäkö? Niin, olihan se poika koreanlainen. Ei tällä iällä enää semmoisia saa.<br /><br />-Alice! huudahti rouva MacVurich.<br /><br />Mutta Betty oli selvinnyt järkytyksestään ja liittyi mukaan leikkiin.<br /><br />-Kihara tukka kieltämättä pukee häntä, tyttö sanoi hilpeästi.<br /><br />Rouvat haukkoivat henkeään.<br /><br />-Nätit kädet hänellä oli, oikein sirot ja viehättävät. Rouva MacConachie hymyili. -Ja niin iloiset siniset silmät.<br /><br />-Sellaiset on kaikilla meidän sukumme miehllä. Bettykin virnisti.<br /><br />Naisyhdistys tuijotti heitä. Ei kuulunut ääntäkäkän, sitten Robert Melville äkkiä räjähti nauruun.<br /><br />-Onpa täällä yksi täysjärkinen ihminen. Rouva MacConachie taputti käsiään kuin ihastunut lapsi. -Tajuatteko? Vai ette. No, tuo "salaperäinen miesvieras" oli Robert Stewart, Betty-neidin veli. Ja ken ei usko, voi tulla katsomaan neidin perhekuvaa.<br /><br />Salin vastapäiseltä seinältä helähti yhtä sydämellinen nauru kuin äsken ovelta, ja rouva Hendry kiiruhti lattian yli.<br /><br />-Rakas lapsi, voitteko te koskaan antaa anteeksi? hän kysyi syleillessään Bettyä. -Emilia kertoi Ruth Weilsonin käyneen välitunnilla jokaisen kimppuun, joka tohti ääneen sanoa uskovansa tuon typerän juorun, ja Ruthilla on tarkka vaisto.<br /><br />-Tietysti minä annan anteeksi. Bettyn silmät kimmelsivät naurusta. -Mutta ei puhuta siitä enää. Jos jotakuta kuitenkin kiinnostaa, niin veljelläni on vaimo ja puolivuotias tytär.<br /><br />Vihdoin kokous pääsi alkamaan, vaikka rouva MacVurich yhä mulkoili Bettyä ja lady Amelia oli kalpea järkytyksestä. Mutta virallisen osuuden loputtua ja teenjuonnin alettua Robert Melville tuli Bettyn luo, ojensi kätensä ja pyysi anteeksi.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4464289823360557067?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-92133218991154784242008-08-24T10:00:00.008+03:002008-08-24T12:11:12.909+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 20. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Uskomatonta, että vuosi on näin pitkällä! Koulu on jo hyvässä alussa, ja tuntuu olevan iäisyys siitä, kun itkin joutuessani viettämään joulun täällä. Mutta nyt pääsiäisloma on vielä riemullisempi.<br /><br />Ja oikeastaan tämä joulu teki minulle hyvää. Olen liian riippuvainen kodista, on hyödyllistä nähdä, että selviän muuallakin kuin Kuusikukkulalla.<br /><br />Kirjani täytyy olla jo Edinburghissa. Mitä ne mahtavat ajatella siitä? Makaako se jossakin hyllyllä pölyttymässä? Ja voi kauhua, en laittanut mukaan ollenkaan palautuspostimerkkejä enkä jättänyt puhtaaksikirjoitettua kopiota itselleni - molemmista Duncan varoitti viime kirjeessään. Mutta <span style="font-style: italic;">Jokamiehen Lukemisto</span> ei olekaan palautellut juttujani.<br /><br />Claymuirin koulu on nyt osoittanut todelliset kasvonsa. Kiviseinät huokuvat jäistä kylmyyttä, kamiina ei lämpene kunnolla, ja kylmyys tunkee sisään lautalattian raoista ja katkenneiden lankkujen muodostamista suoranaisista aukoista. Olen antanut lapsille luvan olla tunnilla päällysvaatteissa, mutta Timmie MacVurichilla on hirveä yskä, ja rouva MacVurich syyttää siitä kuulemma minua.<br /><br />-Teidän pitäisi puhua asiasta johtokunnalle, neuvoi rouva Hendry, joka ei ole ihminen, vaan maan päälle laskeutunut enkeli.<br /><br />Sitä neuvoa aion noudattaa."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 25. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Pikku Eliza kirjoitti minulle kiitoskirjeen syntymäpäivälahjastaan. 'Oli hirreää kun sinä et olut kotona joluna', hän on raapustanut. Kirje oli niin läpeensä suloinen, että melkein itkin sitä lukiessani.<br /><br />Duncan muisti myös minua. Hassua, mitä lähemmäs kevät tulee, sitä enemmän ilahdun hänen kirjeistään. Niin, minun on häntä ikävä. Mutta 'tästä vuodesta on ollut minulle enemmän hyötyä kuin kolmesta vuodesta yliopistossa', hän kirjoittaa. Ja pian on kesäkuu, vain neljän kuukauden kuluttua."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Helmikuun 3. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Haa, olen saavuttanut jonkinlaisen voiton näistä Claymuirin pönäköistä herroista ja rouvista! Tai herroista ainakin.<br /><br />Tänään menin koulun johtokunnan kokoukseen Mackinlaylle. Herra MacVurich on puheenjohtaja, hmm...<br /><br />Minua ei noteerattu kokouksen aikana lainkaan. Lopulta herra MacVurich kysyi, onko kenelläkään enää mitään esitettävää, ja aikoi samassa hengenvedossa julistaa kokouksen päättyneeksi. Silloin hyppäsin pystyyn sohvalta, jolla olin istunut, ja hihkaisin.<br /><br />-No, mitä te tahdotte, neiti Stewart? herra MacVurich kysyi. -Eikö palkka tyydytä teitä?<br /><br />-Niin itsekkäistä syistä en johtokuntaa häiritsisi, aloitin. Sitten käytin kaiken kaunopuheisuuteni selvittäessäni koulun surkeaa tilaa. Lopettaessani olin itse oikein liikuttunut, mutta herra MacMhuirich haukotteli.<br /><br />-Emme voi asialle mitään, varat eivät riitä. Herra MacVurich mulkaisi minua kuin epäillen, että olin kavaltanut niistä osan. -Eivätkä <span style="font-style: italic;">aikaisemmat</span> opettajattaret ole valittaneet.<br /><br />-Heidän on sitten täytynyt olla tavattoman kuumaverisiä, irvistin kooten kaiken harkintakykyni, sillä mieluimmin olisin kumauttanut puheenjohtajaa tämän nuijalla. -Olen kuullut, että minua syytetään lasten sairauksista, ja nyt yritän tehdä parhaani, etteivät he saisi keuhkotautia. Mitä vielä tahdotte?<br /><br />-On totta, etteivät varamme riitä, herra Mackinlay sanoi vakavasti. -Ja ammattimiehen palkkaaminen korjauksia suorittamaan nielisi omaisuuden.<br /><br />Silloin jokin siunattu ratas aivoissani alkoi raksuttaa.<br /><br />-Ei välttämättä, huudahdin. -Uskon, ettei herra Weilson vaadi kovin korkeaa palkkaa.<br /><br />-Herra Weilson? Mutta emme kai me nyt sentään juoppoa pestaa!<br /><br />Silloin suutuin kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta.<br /><br />-Ehkä hän ei olisi juoppo, jos hän saisi työtä! Jos hänellä olisi muutakin tekemistä kuiin oman kurjuutensa murehtiminen! huusin.<br /><br />-No mutta hyvänen aika, sanoi herra MacVurich. -Te olettekin yksi niistä armeliaista neidoista, joista ei ole koskaan ollut muuta kuin harmia. Mitä seuraavaksi puollatte? Naisten äänioikeutta?<br /><br />Kokous räjähti nauruun, mutta minä nykäisin niskaani ja rukoilin samalla.<br /><br />-Yhdellä naisella on enemmän järkeä kuin kolmella teidänkaltaisellanne<span style="font-style: italic;"> miehellä</span>, sanoin ivallisesti. -Minä pyydän herra Weilsonilta työtarjousta, ennen kuin teidän silmäteränne paleltuvat kirjojensa ääreen.<br /><br />Marssin ulos ja jatkoin saman tien matkaa Weilsonien mökille. Herra Weilson, ajeltuna ja siisteissä vaatteissa, hakkasi halkoja. Hän ei ole koskenut viinaan kuin kerran sen jälkeen, kun vein mökkiin joulupaketin, ja toivon niin hartaasti että kaikki kääntyisi hyväksi.<br /><br />-Mielelläni minä sen työn teen, herra Weilson sanoi kutsuttuaan minut tupaan, jossa Ruth teki läksyjään ja rouva Weilson sekoitti keittoa. -Menen vaikka huomispäivänä tekemään tarjouksen. Enkä minä laista siitä työstä, sen olen teille velkaa.<br /><br />Toivon, etten <span style="font-style: italic;">nyt</span> saa potkuja omavaltaisen menettelyni vuoksi!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Helmikuun 12. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"On omituista tulla koulurakennukseen, jossa on lämmin. Herra Weilson sai työnsä eilen loppuun, ja nyt meillä on melkein liian mukavat oltavat.<br /><br />Ruthilla oli tapana odottaa isäänsä, kun tämä tuntien jälkeen tuli työhön. Tyttö luki läksynsä ja juoksi pikku asioilla, ja toisinaan minäkin jäin ihailemaan, mitä kaikkea taitavat kädet saivat aikaan. Lopetin kuitenkin kuultuani, että kylän rouvat esittivät omat epäilyksensä Claymuirin opettajaneidin säädyllisyydestä. Jospa ihmiset vain jättäisivät toisensa rauhaan!<br /><br />Mutta tänään herra Weilson tuli Omenamäelle korjaamaan lampolan vuotavaa kattoa, ja 'minkä rouva MacConachie hyväksyy, se täytyy muidenkin hyväksyä' - monet kaipaavat äkkiä kirvesmiestä.<br /><br />Catriona ja Tom tulivat eilen hartauskokouksesta kävellen, kun me muut ajoimme rattailla.<br /><br />-Häät siitä tulee, sanoi rouva MacConachie tyytyväisenä. -Milloinkas te menette naimisiin, neiti? Vai odotatteko häntä, jolta saatte kirjeitä Amerikasta?<br /><br />-En minä mene naimisiin, ilmoitin.<br /><br />-Kyllä te menette, herra MacConachie sanoi, ja ensimmäisen kerran täälläoloni aikana rouva oli samaa mieltä."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Helmikuun 20. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Selailin tätä kirjaa ja huomasin häveten 'analysoineeni' useat Duncanin kirjeet, mutta vaienneeni täysin Jerrystä, joka on ahkerasti muistanut minua. Syy on kuitenkin siinä, että Jerryn kirjeet ovat jotenkin tavanomaisia, Duncanin paljon mielenkiintoisempia.<br /><br />Minua paheksutaan omapäisen menettelyni vuoksi koulun korjausjupakassa. Mutta Timmie MacVurichin yskä on parantunut, ja sen lasken voitoksi.<br /><br />Annie on rakastunut Ruususen linnaan ja saanut 'aivan ihania' ystävättäriä. Mutta viime kirjeessään hän kertoi neiti Lobanin sulhasen vihdoinkin saaneen tilansa tuottamaan sen verran, että heidät vihitään kesällä. 'Hae sitä paikkaa, kulta rakas!' Annie kirjoittaa. Ja olen tuuminut asiaa oikein vakavasti. Missään tapauksessa en halua tulla Claymuiriin enää toiseksi talveksi, oli se sitten raukkamaista tai ei, ja Edinburghissa on niin paljon ystäviä ja rakkaita muistoja.<br /><br />Annie lupaa ilmoittaa heti, kun paikka tulee auki, ja olen jo alkanut valmistella hakemusta. Voi olla hauska opettaa vain uskontoa - pääsen ainakin laskennosta!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Helmikuun 23. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Naisyhdistyksen kokous oli Omenamäellä tänä iltana. Olin auttanut rouva MacConachieta ja Catrionaa valmisteluissa, ja rouva Hendry kiitti 'kädentaitojani'. Olin oikein iloinen.<br /><br />Eilen meillä oli koulussa 'puolinaamiaiset'. Jokaisen oppilaan tuli valita jokin historian hahmo, yrittää haalia ylleen jotakin tämän aikaan viittaavaa, ja kertoa sitten esittämänsä henkilön elämäntarina.<br /><br />Miten hauskaa meillä oli! Timmie MacVurich oli pieni, paksu Napoleon iso sanomalehtihattu päässään, Marjorie Bethune esitti kuningatar Viktoriaa suunnattomassa myssyssä, Mark MacMhuirich oli kiinnittänyt ison hopeapaperitähden nuppineulalla rintaansa Charlie-prinssin roolissa.<br /><br />Mutta pikku Ruth jätti heidät kaikki varjoonsa. Hänellä oli äitinsä rikkinäinen, mutta yhä kiiltävä satiinialushame ja minun kaulanauhani, ja hän kertoi Marie Antoinetten onnettoman elämäntarinan niin vakavasti ja koruttomasti, että kuningattaren matkatessa mestauslavalle itki koko ensiluokka, ja kauniin pään vihdoin pudotessa Allan MacTaggart niisti nenäänsä niin että ikkunat helisivät.<br /><br />Palauttaessaan kaulanauhaa Ruth näytti niin onnelliselta, että suutelin häntä."<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-9213321899115478424?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-71347111803528799102008-08-23T10:00:00.014+03:002008-08-23T11:14:10.912+03:00<div style="text-align: justify;">Betty istui lattialla ja penkoi tarmokkaasti vuoteensa alta vetämäänsä pahvilaatikkoa. Ei, hän ei etsinyt tohveleitaan, kuten olisi voinut luulla; hän etsi innoitusta. Kuusikukkulan tarinan sisältävä vihko oli avoinna pöydällä ja helmiäisvartinen kynä huolimattomasti sen päällä.<br /><br />Tyttö huokasi työntäessään sivuun päiväkirjansa. Hän oli kerrassaan juuttunut - sankarittarelle pitäisi nyt tapahtua jotakin repäisevää, muuten jutusta tulisi tasapaksu, eikä Bettyn mieleen pälkähtänyt mitään.<br /><br />Laatikon pohjalla oli vielä yksi vihko. Hajamielisesti Betty avasi sen keskivaiheilta, mutta jäykistyi sitten. Hänen silmilleen hyppäsivät rivit, jotka hän oli kirjoittanut aiemmin - Duncanin hellittelynimet ja suudelma Flemingien eteisessä.<br /><br />-Hyvät ihmiset, täytyyhän minun saada kirjaan ihailija! tyttö puuskahti. -Ja mikä estää minua tekemästä ihailijasta vähän naurettavaa - silloin vältän turhan siirapin.<br /><br />Tyytyväisenä hän työnsi tavarat takaisin laatikkoon ja hypähti pöydän ääreen kirjoittamaan. Tarina juoksi taas.<br /><br />Se oli luminen, pimeä syksy. Betty kaipasi suunnattomasti kotiin, kirjoitti kirjaansa ja eli siten mukana oman perheen tapahtumissa. Samalla hän haaveili joululomasta ja näki jo unta mistelein ja rautatammin koristellusta Kuusikukkulasta, valaistusta kirkosta ja joulukutsuista.<br /><br />Koulu loppui pari päivää ennen joulua. Betty oli ilokseen saanut kirjoittaa hyviä todistuksia - Emilia Hendrykin osasi nyt kertotaulun - ja piti lapsille pienen juhlahetken. He kokoontuivat koulun kamiinan ympärille, jokainen sai suuren kuorrutetun piparkakun nakerrettavakseen, ja sitten leikittiin monenlaisia leikkejä. Lopuksi Betty luki jouluevankeliumin, luettiin rukous, ja niin lapset katosivat ulos aurinkoiseen iltapäivään.<br /><br />Kun Betty sulki koulun oven takanaan, hänen sydämensä lauloi. Vain yksi yö, ja hän pääsisi kotiin! Koti - eikö se ollut kaunein sana maailmassa. Betty lähti polkemaan pitkin aurattua tietä. Taivaanrannassa näkyi pilviä, illalla sataisi ehkä vähän lisää lunta.<br /><br />Illallisen aikaan alkoi tosiaan putoilla valkoisia, untuvaisia hiutaleita. Myöhemmin tuisku kiihtyi, ja kun Betty aamulla heräsi, ulvoi tuuli ulkona ja lumi seisoi ikkunan takana kuin seinä.<br /><br />Herra MacConachie myöhästyi aamiaiselta. Hän oli käynyt lähimmässä naapurissa ja saanut kuulla, että lumi oli jo tukkinut maantiet eivätkä postivaunut päässeet läpi. Etelämpänä junien kulku oli kuulemma myös katkennut.<br /><br />-Eikä kukaan täysjärkinen muutenkaan lähtisi nummille tällä ilmalla. Herra MacConachie puisteli lunta vaatteistaan. -Ja sääennusteen mukaan lumentulo jatkuu päiviä.<br /><br />-Niin, näyttää siltä, että te jäätte jouluksi tänne, neiti Stewart, rouva MacConachie sanoi iloisesti. -Ja Tom ja Catriona myös.<br /><br />Betty laski haarukkansa lautaselle. Jouluksi tänne - ei, hän tahtoi kotiin, Kuusikukkulalle!<br /><br />-Mutta... Vanhempani huolestuvat!<br /><br />-Pöytä. Soitatte kotiinne. Ja paras tehdä se heti, ennen kuin linja katkeaa.<br /><br />Betty nousi raskain sydämin. Mutta vielä onnettomammaksi hän tunsi itsensä todetessaan puhelimen mykäksi. Linja oli jo katkennut.<br /><br />Syömättä aamiaistaan loppuun Betty juoksi ullakkohuoneeseensa. Matkalaukku oli siellä pakattuna, käsilaukku odotti vuoteella. Tyttö nyyhkäisi epätoivoisesti ja polvistui vuoteen viereen. Ei sittenkään kotiin! Hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.<br /><br />Samassa ovi kävi ja käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Catriona.<br /><br />-Minustakin - tämä on - kamalaa, hän mumisi. -Olen päässyt - kotiin - joka joulu!<br /><br />-On lapsellista itkeä, Betty niiskutti. -Eihän täällä paha ole olla... Mutta kotona olisi vielä parempi - ja kaikki ne lahjat, jotka minulla on lapsia varten!<br /><br />-Minulla on pieni sisko, Catriona sanoi hiljaa. -Ei hänkään saa nyt nukkeaan.<br /><br />-Catriona! Astiat! Kuului huuto alakerrasta.<br /><br />-Minun pitää mennä. Catriona nousi. -Ei kai auta muu kuin koettaa kestää.<br /><br />-Jäähän Tomkin tänne, Betty hymähti.<br /><br />Catriona punastui ja juoksi tiehensä.<br /><br />Kaksi tuntia Betty istui vuoteellaan ja tuijotti synkkänä kattoikkunan takana raivoavaa myrskyä. Toivottavasti kotona ymmärrettäisiin, että hän oli turvassa, eikä kukaan pyrkisi postivaunuja vastaan!<br /><br />Lopulta hän nykäisi päänsä pystyyn. Joulusta tulisi erilainen, mutta ehkä se olisi vain hyvä - MacConachieilla olisi ollut kovin hiljaista kahdestaan, ja nyt hän ehkä saisi kirjansa valmiiksi. Tyttö nousi päättäväisesti ja alkoi purkaa matkatavaroitaan. Hänen täytyi piristyä.<br /><br />Sen päivän Betty tunsi itsensä kaikesta huolimatta alakuloiseksi, ja illalla hän itki vuoteessaan. Mutta jouluaattona valmistelut tempasivat hänet mukaansa. Tuuli huusi ja lumi lensi, mutta Omenamäen keittiössä leijui paistin ja leivonnaisten tuoksu. Betty oli sitonut liinan päähänsä ja esiliinan eteensä ja auttoi Catrionaa minkä ehti, sillä hän tiesi tämän toivovan pidempää vapaailtaa ehtiäkseen olla kauemmin Tomin kanssa.<br /><br />Niin tuli jouluaamu. Herätessään Betty ei voinut olla itkemättä pientä itkua, mutta sitten hän nousi reippaasti. Kotona ymmärrettiin varmasti, mitä oli tapahtunut, eivätkä pikkutytötkään varmaan käyttäytyneet näin pentumaisesti.<br /><br />Lumimyrsky jatkui yhä, mutta salissa jaettiin pienet paketit. Sitten luettiin jouluevankeliumi ja syötiin jouluateria. Sen jälkeen Tom piti Catrionalle seuraa keittiössä, ja niin Betty kiipesi yläkertaan lahjoineen. Rouva MacConachie oli kutonut lapaset, herra MacConachie tehnyt kaiverruksin koristellun korurasian ja Tom veistänyt pienen jakkaran. Mutta erityisesti Bettyn sydäntä lämmitti Catrionan lahja, sillä tämä oli liimannut pieneen vihkoon lehdistä leikkaamiaan runoja ja mietelauseita, jotka oli selvästi valittu saajaa ajatellen.<br /><br />Jouluiltana Betty sai kirjansa valmiiksi. Hän tahtoi unohtaa tulematta jääneet kirjeet, myrskyn ja pettymyksen, ja uppoutui työhön niin täydellisesti, että heräsi vasta kun silmistä alkoi vuotaa vesi öljylampun lepattavassa valossa ja viimeinen lause oli paperilla.<br /><br />Toisena joulupäivänä Betty luki tarinan läpi ja teki joitakin korjauksia. Sitten hän nosti Sihteerin kirjahyllystä pöydälle, veti laatikosta nipun kirjoituspaperia ja alkoi kirjoittaa tekstiään puhtaaksi.<br /><br />-Kuulkaas neiti Stewart, mitä te oikein hommaatte? rouva MacConachie sanoi aamiaispöydässä uudenvuodenaattona. Lumimyrsky oli vihdoin ohi, ja koko maailma oli valtavien, untuvaisten kinosten peitossa. -En minä aikonut valittaa teille, kun jouduitte jäämään jouluksikin tänne, mutta nyt saa kyllä riittää. Onko teidän <span style="font-style: italic;">pakko</span> kaadella yhtä mittaa huonekaluja?<br /><br />-Mutta rouva MacConachie... Betty aloitti ällistyneenä, sitten hän alkoi nauraa. -Ei, nyt te olette erehtynyt. En minä kaatele huonekaluja.<br /><br />-No siltä se ainakin kuulostaa, rouva sanoi huonotuulisesti, sillä hän ei pitänyt naurusta, jonka syytä ei ymmärtänyt. -Ainainen pauke ja mekkala.<br /><br />-Minä kirjoitan koneella, Betty selvensi. -Olen pahoillani että olen häirinnyt, yritän keksiä jotakin.<br /><br />-Eihän se toki ole häirinnyt, herra MacConachie aloitti, mutta rouva vaiensi hänet yhdellä katseella.<br /><br />Mennessään takaisin huoneeseensa Betty mietti mitä tekisi. Ensin hän koetti nostaa Sihteerin tyynylle, mutta se ei pysynyt tasapainossa. Sitten hän iski sormensa näppäimille hyvin kevyesti, mutta silloin paperiin ei tullut jälkeä. Lopulta tyttö otti koneen ja paperit ja siirtyi varsinaiselle ullakolle. Siellä oli kylmää ja pimeää, mutta huopa ja lamppu auttoivat asiaa.<br /><br />Betty vietti koko vuoden viimeisen iltapäivän nakuttamalla sankarittarensa edesottamuksia paperille. Tytön ihailija oli kyllä miellyttävä, mutta sanalla sanoen naurettava kiihkeine tunteenpurkauksineen, ja Betty naurahti muutaman kerran itsekseen.<br /><br />Uusi vuosi otettiin Omenamäellä vastaan pienen yöpalan, laulun ja maljojen kera. Betty lähetti rakastavan ajatuksen kotiin ja ystävilleen, ja näki mielihyväkseen, että Tomin Catrionaan luoma silmäys oli hyvin hellä.<br /><br />Tammikuun viidentenä oli kirja valmis, vain nimilehti puuttui, sillä nimeä Betty ei parhaalla tahdollaankaan keksinyt. Hän siivosi salin ja kattoi pöydän ja valmisti jo ensimmäisiä koulutunteja, korjasi pukuaan ja lähti Tomin kanssa reellä hakemaan Claymuirista lehtiä ja kirjeitä ja joulupaketteja, mutta nimi ei syntynyt.<br /><br />Lopulta hän uskoi salaisuutensa Catrionalle.<br /><br />-Niin, kirjan nimen keksiminen mahtaa olla vaikeaa, tämä myönsi. -Enkä minä osaa neuvoa. Mutta jos käyttäisitte sen paikan nimeä, jossa se tapahtuu?<br /><br />Betty tuijotti häntä hetkisen ja juoksi sitten portaat ylös. Paperi sujahti Sihteerin telaan, ja siihen ilmestyi nimi <span style="font-style: italic;">Liljalaakson Joanna</span>.<br /><br />Kustantajaa tyttö ei kuitenkaan pystynyt valitsemaan. Lopulta hän kirjoitti kaikkien kustantamoiden nimet lapuille ja nosti sitten suljetuin silmin karamellirasiasta yhden. Tytön kauhuksi se oli Skotlannin suurin.<br /><br />-No niin, korkealta ehkä putoan, Betty tuumi kääriessään käsikirjoitusta pakettiin. -Mutta ainahan voin yrittää pienempiä kustantajia, jollen tänne kelpaa.<br /><br />Hän kirjoitti osoitteen paketin päälle ja juoksi sitten alakertaan auttamaan loppiaisaterian valmistamisessa.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-7134711180352879910?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-60618210230628711762008-08-22T10:00:00.013+03:002008-08-22T16:54:36.169+03:00<div style="text-align: justify;">Marraskuun ensimmäisellä viikolla huomasi Betty eräänä aamuna pukeutuessaan, että kattoikkunasta näkyvä tuttu maisema oli valkoinen.<br /><br />-Ensilumi - kuinka hauskaa Elizalla ja Maryllä ja Jenniellä on tänään! hän ajatteli ja lämmitteli käsiään irtokamiinan luona, jonka Tom oli asentanut paikalleen edellisellä viikolla. -Ja pian Queensferryn ranta jäätyy, ja Annie menee luistelemaan ystävättäriensä kanssa. Ovatpa kurakelit ainakin ohi, eikä minun tarvitse pestä pukuni helmaa päivittäin.<br /><br />Sinä aamuna Allan MacTaggart myöhästyi jälleen kerran. Kun hän saapui, lukivat muut jo Raamattujaan.<br /><br />-Piti luoda tie auki, hän selitti viattomana Bettylle, joka nyrpisti suutaan.<br /><br />-Lunta ei ole niin paljon, opettajaneiti huomautti.<br /><br />-Eihän se minun syyni ole, Allan virnisti.<br /><br />-No, jos olet niin ahkera, voit saman tien mennä laskemaan kotilaskut taululle.<br /><br />Allanin naama venähti, mutta hänen ei auttanut muu kuin lampsia korokkeelle.<br /><br />-Missä Ruth on? Betty kysyi huomatessaan äkkiä, että tämän pulpetti oli tyhjä.<br /><br />Marjorie Bethune viittasi.<br /><br />-Ei Ruth voi käydä koulua talvella, kun ei hänellä ole kenkiä ollenkaan, tyttö selitti. -Hän lukee kotona ja tulee taas kun lämpenee.<br /><br />-Hyvä on, Marjorie, voit istua. Bettyn ääni oli rauhallinen, vaikka hän oli järkyttynyt. Eikö <span style="font-style: italic;">yksikään</span> näistä perheistä voinut lahjoittaa Ruthille yhtä kenkäparia?<br /><br />Tuntien päätyttyä Betty ei ajanutkaan suoraan Omenamäelle, vaan lähti nummen yli joen yläjuoksulle. Siellä ei lunta ollut paljon, sillä tuuli oli pyyhkinyt sen mennessään, mutta oli raskasta polkea. Betty talutti pyöräänsä mailin verran, kunnes näki pienen, harmaan, joen varrella kyyhöttävän mökin. Joen yli johti kahdesta lankusta valmistettu, laineiden kastelema ja kylmyyden jäädyttämä silta, joten Betty katsoi parhaaksi jättää pyöränsä rannalle ja kävellä sitten varovasti sillan yli kohti naista, joka huuhteli pyykkiä jäähileisessä vedessä.<br /><br />-Rouva Weilson?<br /><br />Nainen kohottautui. Hän oli silmiinpistävästi Ruthin näköinen: ei sievä, mutta suurisilmäinen ja kovan elämän jäntevöittämä.<br /><br />-Niin?<br /><br />-Olen Beatrice Stewart, Ruthin opettajatar. Betty ojensi kätensä, ja nainen tarttui siihen kovalla, karkealla kädellään. -Ruth ei ollut koulussa, ja - ajattelin - ehkä hän on sairas?<br /><br />-Voi ei, neiti, ei. Rouva Weilson kumartui ja väänsi paidan, jota oli juuri ollut huuhtomassa. -Katsokaas, kun ei tämä elämä niin hääviä ole. Kai te olette jo kuullut, ettei mieheni tee muuta kuin juo - vie kaikki rahat, jos ei niitä piilota. Minä yritän ansaita jotakin tällä pyykkäämisellä, mutta ei siitä paljon heru - ruokaan juuri riittää. Mielellään se Ruth-parka koulua kävisi koko vuoden, mutta kun kenkiä ei saa irti, ja paleltuuhan se lapsi muutenkin koulumatkalla vähissä vaatteissa. Kyllä se yrittää kotona lukea... Neiti oli niin hyvä kun tuli käymään, se edellinen neiti vain nuhteli kun tyttö oli luvatta poissa eikä tullut kouluun siisteissä vaatteissa...<br /><br />-Voinko minä tavata Ruthia? Betty kysyi ja auttoi rouva Weilsonin vastustuksesta huolimatta tätä kantamaan pyykkikorin ylös mökille.<br /><br />-Juu, mutta on kai paras, että käsken hänet ulos - ukko tuli taas eilen retkiltään, enkä tahtoisi hänen heräävän ennen kuin on vähän selvinnyt... Rouva Weilson otti pyykkikorin ja raahusti sisään.<br /><br />Hetken kuluttua Ruth ilmestyi kylmälle porraskivelle varpaitaan kipristellen. Hän niiasi arasti Bettylle ja odotti ilmeisesti nuhdesaarnaa.<br /><br />-Huolestuin, kun en nähnyt sinua koulussa tänään, Betty sanoi lempeästi.<br /><br />-Niin, neiti. Ruth vilkaisi jalkojaan.<br /><br />-Kaikki järjestyy kyllä. Betty silitti Ruthin nokista poskea - tyttö oli näköjään koettanut lämmitellä lieden luona. -Älä huolehdi, lue vain ahkerasti. Lupaan, että pian pääset taas kouluun. Näkemiin, ystäväiseni.<br /><br />-Näkemiin, neiti. Ujo hymy livahti Ruthin huulille.<br /><br />Mutta vieläkään ei Betty mennyt Omenamäelle vaan Claymuirin postiin, ja tilasi sieltä puhelun Kuusikukkulalle. Omenamäelläkin oli puhelin, mutta rouva MacConachiella oli ikävä tapa pysytellä kuuloetäisyydellä aina kun Betty puhui siihen. Oli jo kyllin hankalaa yrittää selittää asia äidille niin, että utelias postineiti ja asiakkaat eivät ymmärtäisi.<br /><br />Viikon kuluttua Bettyä odotti postissa suuri paketti. Ja lopulta marraskuun puolenvälin harmaana sunnuntai-iltana hän talutti taas pyöräänsä Weilsonien mökille.<br /><br />Kukaan ei vastannut koputukseen, mutta ovi oli auki. Astuessaan sisään Betty törmäsi kosteisiin ja seinistä huokuvan kylmyyden jäähdyttämiin vaatteisiin, jotka oli levitetty kuivumaan yli tuvan ainoan huoneen pingotetuille naruille. Puikkelehdittuaan muutamien rivistöjen välistä Betty lopulta löysi hienoa pitsipaitaa silittävän rouva Weilsonin ja Ruthin, joka luki historiaa sormet korvissa. Herra Weilsonia ei näkynyt.<br /><br />-Neiti Stewart! Rouva Weilson melkein pudotti silitysraudan. -Miten te...<br /><br />-Anteeksi, koputin kyllä, mutta ette kai kuullut. Tulin tuomaan aikaisen joululahjan. Betty laski pakettinsa pöydälle, jota Ruth koetti raivata esiin pyykkikasojen alta. -Se on etupäässä Ruthille, mutta uskon, että myös teille löytyy jotain, rouva Weilson.<br /><br />-Hyvänen aika...<br /><br />Betty avasi pakettia sitovan narun solmut ja nosti pois pahvilaatikon kannen. Sitten hän veti esiin koko joukon Jennielle pieneksi jääneitä vaatteita: lämpimän tummansinisen villamekon, kaksi ohuempaa pumpulipukua, musliinista tehdyn pyhäpuvun, kaksi tavallista ja kaksi flanellialushametta, viidet sukat - kolmet olivat uudet, ja Betty siunasi mielessään vanhan Effien hyvää sydäntä ja ahkeria käsiä - villaisen liivin, kolmet palmikkonauhat, ruskean turkiskauluksisen takin, myssyn, kahdet lapaset sekä lopulta varrelliset kengät, kalossit ja yhdet matalat valkeat juhlakengät. Viimeisenä oli paketin pohjalla Cathy-rouvan vanha siisti puku ja lämmin takki rouva Weilsonille.<br /><br />Ruth ja hänen äitinsä seisoivat mykistyneinä tämän tavarapaljouden edessä.<br /><br />-Lahja ystävältä ystävälle, Betty sanoi tajutessaan äkkiä toimineensa kovin omavaltaisesti - ehkä Weilsonit luulisivat tätä armopalaksi ja loukkaantuisivat. -Ruth on etevä koulussa ja ansaitsee kannustusta.<br /><br />Silloin Ruth liikahti. Hän näytti epäröivän, muta lensi sitten Bettyn kaulaan ja puristi kaikin voimin. Betty silitti hänen tukkaansa, joka oli vastapesty.<br /><br />-Huomenna sinä tulet taas kouluun, kultaseni, toverisi kaipaavat sinua. Älkääkä vain antako miehenne myydä näitä vaatteita, rouva Weilson.<br /><br />-En, tietysti en. Panemme ne piiloon ennen kuin hän tulee. Ja huomenna Ruth pääsee taas kouluun. Jumala siunatkoon teitä, rakas neiti! Rouva Weilson puristi lujasti Bettyn kättä, kun Ruth vihdoin irrotti otteensa.<br /><br />Samassa ovi kävi. Betty tunsi rouva Weilsonin käden jäykistyvän, ja Ruth näytti valmiilta heittäytymään vaatekasan päälle ja suojaamaan sitä omalla ruumiillaan.<br /><br />Herra Weilson oli lyhyt, partainen, likainen mies, jonka horjuva käynti ilmaisi, millaisesta seurasta hän palasi.<br /><br />-Mitä - kuka...<br /><br />-Ruthin opettajatar, rouva Weilson sanoi nopeasti. -Hän lähtee juuri.<br /><br />-Entäs - nuo? mies sammalsi.<br /><br />-Toin ne Ruthille ja vaimollenne. Betty astui herra Weilsonin eteen, vaikka häntä pelotti. -Kun mies kerran on niin raukkamainen ja laiska, että mieluummin juo kuin tekee työtä, vaikka Claymuirissa kyllä tarvitaan hyvää puuseppää - ja sellainen te olette - niin on jonkun pidettävä perheestä huolta. Tyttö nyökkäsi ja katosi lakanoiden sekaan miehen jäädessä seisomaan suu auki hölmistyksestä.<br /><br />Seuraavana aamuna Ruth istui pulpetissaan sinisessä villapuvussa, tukka palmikolla ja hyvät kengät jalassa. Ilman muuta jotkut koululaiset kiusasivat häntä kerjäläiseksi, mutta enää Ruth ei tapellut kuin villikissa. Hän vain loi halveksivan katseen kiusaajaansa ja juoksi leikkimään Emilia Hendryn kanssa.<br /><br />Illalla sekä Ruth että rouva Weilson saapuivat hartauskokoukseen. Seurakuntalaiset kuiskuttelivat, mutta Betty istui tyynesti omalla paikallaan. Hän tiesi tehneensä oikein.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-6061821023062871176?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-59564150185328699912008-08-21T10:00:00.013+03:002008-08-21T16:24:46.067+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 11. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Timmie MacVurich ei ole ollut koulussa syyskuun ensimmäisen päivän jälkeen. Mark MacMhuirich kertoi avuliaasti, ettei Timmie saa käydä koulua 'kerjäläistytön' kanssa. Mutta rouva MacConachiesta olen saanut ikuisen ystävän - hän ei voi sietää 'sitä MacVurichin ämmää'.<br /><br />Tänään saavutin voiton, jonka arvoa en osaa sanoin kuvata. Ruth Weilson hymyili minulle! Olen niin iloinen. Mutta tahtoisin tietää, millaista hänen kotielämänsä oikein on.<br /><br />Catriona ei pidä minusta vieläkään. Olen tehnyt kaikkeni: kuivannut astiat, kattanut pöydän, yrittänyt olla hauska ja tutustua, mutta hän vain murisee ja töksäyttää lopulta, että 'parempi kun neiti menee pois, ei näitä töitä ole neidille tarkoitettu'. Ilmeisesti hän kuvittelee, etten ole eläissäni edes niistänyt omaa nenääni. On kauheaa, ettei hän voi sietää minua.<br /><br />Herra MacConachie säälittää minua. Hän voisi olla oikein mukava, mutta rouva pitää liian kovan kurin. Olen aina miettinyt, miten tällaiset parit syntyvät. Eikö rouva MacConachie ollut tuollainen despootti silloin, kun herra kosi häntä? Tai jos rouva kosikin herraa - sitä en kyllä ihmettelisi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 15. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Tulin juuri illalliselta Kanervarinteen kartanosta. Olen jännittänyt asiaa siitä pitäen, kun lady Amelia Melville esitti minulle kutsun sunnuntaina kirkon jälkeen. Pukeuduin tavattoman huolellisesti, otin parhaat hansikkaani ja tärisin koko ajomatkan - ajuri tuli minua noutamaan.<br /><br />Vastaanotto oli hyvin kohtelias. Järin ystävälliseksi sitä ei voi sanoa, ennen kuin Sir Donald kysäisi, olenko jotakin sukua sille Beatrice Stewartille, joka 'kirjoittaa niin herkullisia kertomuksia'. Myönsin ja sain vähän liikaakin imarteluja.<br /><br />Ovatko kaikki Robert-nimiset luonteiltaan samanlaisia? Nuoriherra hakkaili pahemmin kuin meidän Rob.<br /><br />-Mehän olemme sitten oikeastaan sukua, hän sanoi imelästi hymyillen, kun minulta lipsahti, että omaan Robert-nimisen veljen.<br /><br />Mikään ei ollut luonnollista tuossa talossa. Kaikki näyttelivät: seurasin upeasti lavastettua, huolellisesti harjoitettua teatterikappaletta. Voi, olisin tahtonut ravistella lady Ameliaa, kunnes hänen naurettava valkkinsa olisi pudonnut, ja kysyä, onko hän milloinkaan sitonut Robertin polvea, kun tämä poikana kaatui portaissa, tai suudellut pois ryppyjä miehensä otsalta.<br /><br />Kerroin kaiken tämän äsken keittiössä rouva MacConachielle, joka odotti minua maitolasin kanssa.<br /><br />-Kun tulitte, luulin teidän olevan samanlainen hiljainen hissukka kuin edeltäjännekin. Mutta te uskallatte sanoa mitä ajattelette - siitä minä pidän, rouva sanoi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Syyskuun 29. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen saanut selville, miksei Catriona pidä minusta. Ah, tuo ikivanha syy: hän rakastaa Tomia ja pelkää pojan ihastuvan minuun!<br /><br />Sain asian selville hyvin dramaattisella tavalla.<br /><br />Invernessissä on syysmarkkinat, ja herra ja rouva MacConachie matkustivat sinne. Catrionan ja minun piti hoitaa taloa lauantai ja sunnuntai, Tom huolehtisi karjasta.<br /><br />Lauantai sujui mukavasti. Koulu loppui yhdeltä, ja tulin kotiin ajaen hyvin hitaasti ja imien itseeni nummien raskasta purppuraa ja kirpeää auringonpaistetta. Kirjoitin viisi kirjettä - Rosielle, Annielle, kotiin, Roselle ja Duncanille - ja menin sitten alas auttamaan päivällisen valmistamisessa. Syödessämme Tom laski leikkiä ja kiusoitteli minua, ja Catriona murjotti entistä pahemmin. Kun menimme yhdessä vetämään maasta porkkanoita, jotka ovat surkean pieniä ja kituliaita karulla kasvimaalla, yritin saada aikaan keskustelua, mutta turhaan. Niinpä annoin tyttöressun olla rauhassa ja aloin suunnitella uusimman kertomukseni loppuratkaisua.<br /><br />Illallinen oli jo hiljaisempi, ja sitten kylvimme kukin vuorollamme ja kävimme levolle. Tom nukkuu alakerran sivukamarissa ja Catriona toisessa kerroksessa alapuolellani. Luin vähän James Wardlaw'n uusinta, ja sitten nukahdin tyytyväisenä.<br /><br />Heräsin tasaiseen nakuttavaan ääneen. Syyskuun yö makasi mustana ja surullisena kattoikkunani ulkopuolella, ja kello oli kaksi. Kolkoin aika maailmassa!<br /><br />Nakutus jatkui. Makasin aivan hiljaa, puristin silmäni kiinni ja kuvittelin nakuttajan ystävälliseksi varpuseksi. Mutta varpunen ei saa aikaan moista ääntä, ei, vaikka se olisi varpussuvun vahvanokkaisin jäsen. Nousin siis ja kurkistin pimeisiin portaisiin. Kaikki oli mustaa ja rauhallista, ja loikkasin takaisin mukavaan sänkyyni.<br /><br />Nukahdin uudelleen, mutta heräsin taas uuteen, laahaavaan, rahisevaan ääneen. Makasin silmät ympyriäisinä kattoon tuijottaen ja luin Isä meidän -rukousta yhä uudelleen - niin Rose sanoo tekevänsä, kun Charlie joutuu yöllä lähtemään potilaan luo ja häntä pelottaa.<br /><br />Silloin se kuului! Kiljaisu, rääkäisy, olkoon mikä vain, mutta loikkasin sängystäni kuin vieteriukko ja lensin pää edellä alas ullakonrappuja Catrionan huoneen ovelle. Hän syöksyi juuri ulos, ja törmäismme toisiimme kauhusta kiljuen. Kauhea ääni kuului uudelleen, ja selvisimme alakertaan melkein kolmella harppauksella.<br /><br />Tyhjää, pimeää!<br /><br />-Tom! huusi Catriona. -Tom! Missä sinä olet?<br /><br />Juoksimme hakemaan turvaa yöpaitasillamme ja hiukset auki. Mutta Tomin huone oli tyhjä ja hänen vaatteensa poissa.<br /><br />Seisoimme mustassa, vihamielisessä eteisessä kädet toistemme ympärillä ja nikottelimme. Tämä oli kuin painajaista - musta iso talo ja kauheita ääniä.<br /><br />Silloin kuulimme keittiön oven avautuvan, ja kalpea kynttilänliekki lähestyi meitä.<br /><br />Luoja, miten huusimme!<br /><br />-Herätinkö teidät? kysyi Tom - sillä hän se oli. -Kattorima oli irronnut, se nakutti seinään enkä saanut nukutuksi, ja niin hain tikkaat ja vedin sen irti.<br /><br />-Voi - Tom! Catriona kiersi kätensä tämän kaulaan. -Me - niin - pelkäsimme!<br /><br />-Pikku ressukka, sanoi Tom.<br /><br />Silloin minä lähdin. Ei sillä, ettenkö olisi myös tuntenut itseäni pikku ressukaksi ja tarvinnut lohdutusta, mutta on aina kiusallista olla hempeiden kohtausten todistajana. Lisäksi muistin asuni, jota ei ole tarkoitettu vieraan nuoren miehen silmille.<br /><br />Mutta nyt olen koettanut kaikin tavoin osoittaa, etten ole kiinnostunut Tomista. Ja tänään Catriona sanoi hyvää huomenta, kun menin aamiaiselle!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Lokakuun 5. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen alkanut tottua työhöni. Se sujuu jo niin rutiininomaisesti, ettei minun tarvitse punnita joka ainoaa sanaani. Allan MacTaggart aiheuttaa ongelmia vieläkin, mutta olen huomannut, ettei häntä auta rangaista jälki-istunnoilla tai viivoittimella, vaan pistopuheilla. Ne kyllä kirvelevät, mutta vaikuttavat myös. Tätä nykyä olemme aselevossa, ja hän avasi minulle oven maanantaina kun osuimme yhtä aikaa kirkon portaille matkalla hartauskokoukseen.<br /><br />Timmie MacVurich on palannut kouluun. Enkä ole saanut potkuja. Ja Ruth Weilson toi minulle tänään hyvänmakuisen tuoreen pullan - tosin pyyhin sen nenäliinaani ennen kuin söin.<br /><br />Olen liittynyt paikalliseen Naisyhdistykseen, joka on pahempi juoruseura kuin mikään näkemäni. Tiedän, että minustakin puhutaan, mutta en välitä siitä. Minulla on niin hirveä koti-ikävä. Sillä täällä olen opettajatar, melkein papin veroinen - eihän minulla saa olla suruja eikä huolia!<br /><br />Kaipaan äidin syliä, Kuusikukkulan kodikkaita kastanjanpaistoiltoja, Glen Longin valoja, jotka tuikkivat hämyn läpi - kaipaan Duncanin tarinoita, Rosien kanssa viettämiäni keskustelutuokioita, Isoäidin ryppyjä. Kaipaan aikaa, jolloin vain haaveilin täysi-ikäisyydestä ja kuvittelin sen olevan vallan ihanaa. Nyt minulla on niin hirveästi vastuuta ja olen niin turvaton, ja maailma on niin suuri.<br /><br />Kun kysyin ensiluokkalaisilta, mihin he tahtoisivat ryhtyä täysikasvuisina, viittasi Marjorie Bethune innokkaana ja ilmoitti:<br /><br />-Minusta tulee aikuinen!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Lokakuun 10. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Ostin kaupasta paksun vahakantisen vihon ja aloin kirjoittaa, kirjoittaa lapsuuteni huolettomista päivistä, iloista, suruista ja skandaaleista vanhalla Kuusikukkulalla. Istuin eilen puoleen yöhön kirjoittamassa. Mukana on koko perhe, vaikka olen muuttanut nimet, samoin Glen Longin asukkaat, serkut ja ystävät, naiset ja miehet.<br /><br />Kirjoittaessani unohdan täysin rouva MacVurichin halveksivan ilmeen ja Ruth Weilsonin siniset varpaat ja sen, että kun Emilia Hendry oppi eilen neljän kertotaulun, ei hän enää tänään osannut sanoa, mitä on kaksi kertaa kuusi.<br /><br />Aloittaessani kuvittelin, että teen pienen hauskan jutun <span style="font-style: italic;">Jokamiehen Lukemistolle</span>. Mutta henkilöitä ja tapahtumia tulee koko ajan lisää, enkä voi lopettaa.<br /><br />Taidan kirjoittaa Duncanille ja kysyä, olisiko kovin uskallettua ajatella tarinan julkaisemista - kirjana.<br /><br />Eihän se ole kuin vasta alussa, ja ehken koskaan saa sitä loppuun, mutta olisi lohduttava kertoa siitä jollekulle, joka on vielä juuri kustannusalaa oppimassa, ja tietää, että ainakin hän uskoo ja luottaa kykyihini. Äidille en voi kirjoittaa, hän tahtoisi heti sensuroida sen, mitä kerrotaan rouva Brownista.<br /><br />Mutta tärkeän uutisen olen unohtanut kertoa - Annalla ja Robilla on tyttö! Se syntyi syyskuun viimeisenä päivänä ja on kastettu Rosemaryksi. Jouluna näen hänet!<br /><br />Ei, en saa ajatella joulua enkä puhua enempää kodista, tai alan itkeä."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Lokakuun 18. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Robert Melville saattoi minut eilen hartauskokouksesta Omenamäelle, ja kun kävin tänään postissa, postineiti ja muutama kylän rouvista hymyilivät minulle niin imelästi, että arvasin olevani juorujen kohde. Tom matki heitä illalla keittiössä, kun Catriona ja minä säilöimme kurkkuja, ja sai meidät molemmat nauramaan."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Lokakuun 24. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Joulu on kahden kuukauden kuluttua! Olen niin iloinen ja koti-ikäväinen. Paksu vihkoni on jo yli puolenvälin, ja Duncan kirjoitti viimeisimmän kirjeensä loppuun punaisella kynällä: <span style="font-style: italic;">'Lähetä se juttu kustantajalle, tyttö!!'</span><br /><br />Olen viettänyt iltapäivän kirjoittaen muistikirjaani eri kustantajien osoitteita. Suuria lontoolaisia en uskalla ajatellakaan, mutta Edinburghissakin niitä on - ehkä he eivät halveksisi osoitettani 'Claymuir, Inverness-shire'.<br /><br />Mutta mahdanko uskaltaa kuvata rouva Cameronin sellaisena kuin hän on? Anna voi loukkaantua."<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-5956415018532869991?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-54758261453997326102008-08-20T10:00:00.013+03:002008-08-20T22:34:17.694+03:00<div style="text-align: justify;">Syyskuun ensimmäinen aamu oli aurinkoinen, mutta kirpeän viileä. Betty tunsi nenässään syksyn tuoksun ajaessaan Omenamäkeä alas. Hän olisi mielellään katsellut samalla ympärilleen, mutta ei uskaltanut - polkupyöräily ja alamäki vaativat hänen kaiken keskittymiskykynsä.<br /><br />Talojen ikkunoissa näkyi uteliaita kasvoja, kun Betty saapui kylään. Joku mattimyöhäinen koululainen jouksi henki kurkussa sillan yli, ja siinä koulu jo olikin. Tyttö asetti pyöränsä nojaamaan seinää vasten, otti tavaransa, veti syvään henkeä ja avasi oven.<br /><br />Pientä eteistä seurasi pitkä, kapea huone, johon sopi vain yksi paripulpettirivi. Opettajanpöytä oli iso ja vakuuttava ja kolmella jalalla seisova musta taulu kiilsi. Pöydällä oli leveä, raskas viivoitin rangaistustoimenpiteitä varten. Betty värähti.<br /><br />Seitsemäntoista poikaa ja tyttöä oli noussut seisomaan kuiskaillen ja kolistellen. Bettyn viittauksesta he istuivat alas ja tuijottivat opettajatartaan peittelemättömän uteliaina.<br /><br />Betty nielaisi. Äkkiä hänen mielessään välähti syyspäivä kaksi vuotta sitten - silloin hän oli istunut ensimmäistä kertaa Miriam-tyttösen luona. Miten erilaista se oli ollut!<br /><br />-Nimeni on Bet... Beatrice Stewart, ja olen uusi opettajattarenne. Tulen Glen Long -nimisestä kylästä. Se sijaitsee Fort Williamin lähellä, on...<br /><br />Samassa ovi kolahti ja sisään saapasteli ainakin 18-vuotias nuorukainen. MacTaggart, ymmärsi Betty - tietysti se, joka kävi toista kertaa viimeistä luokkaa. Hänen sisaruksensa olivat jo selvinneet koulusta.<br /><br />-Se on Allan ja niistä pahin, oli Tom sanonut eilen. Hän oli kouluaikanaan ohittanut luokissa neljä itseään vanhempaa MacTaggartia.<br /><br />Nyt poika romahti pulpettiinsa ja risti käsivarret rinnalleen. Hänen kasvoillaan oli röyhkeä ilme - selvästi uusi opettajatar aiottiin panna koetukselle.<br /><br />-Toivoisin, että kaikki oppilaat olisivat luokassa tuntien alkaessa. Betty astui alas korokkeelta ja tajusi kauhukseen, että Allan MacTaggartin täytyi olla häntä ainakin päätä pidempi. -Oliko sinulla jokin pakottava syy myöhästyä?<br /><br />-Taatusti. Tietääkö neiti, kun satuin nukkumaan myöhään.<br /><br />Ylimmän luokan pojat räjähtivät nauruun.<br /><br />-Ikävää, ettet keksi parempaa sukkeluutta, Betty sanoi kuivasti. -Jospa menisit nurkkaan seisomaan hetkeksi, ehkä se saa unet karisemaan silmistäsi.<br /><br />Oli naurettavaa seisottaa isoa miestä nurkassa, mutta Bettyllä ei ollut sisua käyttää viivoitinta. Allan mulkaisi häntä ensin ällistyneenä, mutta otti sitten mukavamman asennon pulpetissaan.<br /><br />-Sittenhän olisi sama, jos olisin jäänyt kotiin nukkumaan, hän tokaisi.<br /><br />Betty puri huultaan. Koko koulu tuijotti häntä. Ellei uusi opettajatar selviäisi tästä kokeesta, olisi hänen turha yrittää pitää kuria myöhemminkään.<br /><br />-Suo anteeksi, erehdyin, hän sanoi kuuluvasti. -Luulin että olet jo täysikasvuinen, mutta ilmeisesti kuulutkin ensiluokkalaisten joukkoon. Älä sure, pian pääsette välitunnille pelaamaan palloa.<br /><br />Ilokseen Betty näki Allanin korvanlehtien alkavan punottaa. Poika oli arka kunniastaan - se oli hyvä tietää.<br /><br />-En nyt puhu tästä enempää, mutta kuten sanoin, on teidän jokaisen velvollisuus olla ajoissa oppitunnilla, kun kerran saatte käydä koulua. Betty käveli takaisin pöytänsä luo. -Ottakaa Raamattunne esiin ja lukekaa seuraava luku siitä, mihin olette keväällä jääneet.<br /><br />Oppilaiden lukiessa kappaleitaan Betty selasi vielä kerran läpi sille päivälle suunnittelemansa läksyt. Hän oli niin syventynyt kirjoihin että hätkähti, kun muistiinpanovihon sivusta tehty paperilennokki suhahti hänen korvansa ohi. Allan MacTaggartin ilme oli niin tyytyväinen, ettei lennokin lähettäjästä ollut epäilystäkään.<br /><br />Sanaakaan sanomatta Betty nousi, heitti lennokin suoraan Allanin pulpetille ja palasi taas istumaan ihailevan muminan saattamana. Hän ei ollut turhaan aikanaan heitellyt lennokkeja Johnin kanssa.<br /><br />Aamupäivä sujui rauhallisesti. Betty antoi sivut luettavaksi ja kuulusteli läksyn, kirjoitti taululle laskuesimerkkejä vinkuvalla liidulla ja huomasi ilokseen, että suurin osa oppilaista oli kilttejä ja tottelevaisia. Luultavasti yhdestäkään ei tulisi professoria eikä pääministeriä - ei ainakaan pienestä Mark MacMhuirichista, joka kirjoitti appelsiini-sanan <span style="font-style: italic;">apelssini</span> - mutta toivottavasti kuitenkin kunnon ihmisiä.<br /><br />Vain yksi heistä hämmensi Bettyä. Tämä oli noin 10-vuotias tyttö, neljäsluokkalainen, nimeltään Ruth Weilson. Hän istui toisessa pulpetissa, pieni, laiha, likainen tyttö liian pienessä puvussa ja paljain jaloin, ohut maantienvärinen tukka sidottuna villalangalla saparoksi niskaan. Hän ei milloinkaan viitannut, ja jos Betty siitä huolimatta kysyi tytöltä, tämä näytti pelästyvän. Mutta jos pojat yrittivät härnätä "hiirulaista", kuten he tätä kutsuivat, hiiri muuttui sähiseväksi ja raapivaksi kissaksi.<br /><br />Aamiaistunnilla suurin osa lapsista juoksi kotiin syömään, vain kauempana asuvat istuutuivat kiviaidalle syysauringon lämpöön, ja Betty teki heille seuraa. Hän kyseli lasten perheistä ja kotioloista, ja kaikki kertoivat kilvan vanhemmistaan, sisaruksistaan ja leluistaan.<br /><br />-Entä sinä, Ruth? Betty lopulta kysyi, sillä tämä oli istunut koko ajan vähän kauempana nakertamassa kovaa leivänpalaa.<br /><br />-Ei sillä mitään perhettä olekaan, ehätti Timmie MacVurich huutamaan. -Sen isä on juoppo ja äiti pyykkiakka, eikä sillä ole yhtään leikkikalua - sen isä juo mitä pyykkiakka ansaitsee ja lyö sitä!<br /><br />Betty avasi suunsa nuhdellakseen Timmietä, mutta Ruth ehti ensin. Hän loikkasi kuin laiha pantteri Timmien kimppuun, huusi ja ulvoi, puri ja raapi. Kuului repeävän kankaan rutinaa ja Timmien kirkunaa tytön raastaessa hänen hiuspörröään.<br /><br />Betty sai lopulta otteen Ruthin vyötäisiltä ja veti sätkivän tytön kauemmaksi. Ruth huusi kuin haavoitettu eläin, sitten hän äkkiä puri Bettyn kättä ja syöksyi aidan yli heti tämän hellitettyä otettaan.<br /><br />Koulun pihalle laskeutui syvä hiljaisuus. Timmie nyyhkytti ja paineli haljennutta huultaan, ja Betty haki hajamielisesti nenäliinaansa sitoakseen kätensä ja tuijotti kylän halki juoksevan tytön perään. Sitten hän terästäytyi.<br /><br />-Saisit hävetä, Timmie! Kuinka voit olla noin ilkeä Ruthille? Mene nyt kotiisi ja käske äitisi puhdistaa nuo haavat. Saat lupaa loppupäiväksi.<br /><br />Timmie ällistyi Bettyn tylystä äänestä niin, että lakkasi vikisemästä. Hän oli kuvitellut olevansa oikea marttyyri kaiken tapahtuneen jälkeen. Hitaasti poika nousi, otti kirjat, jotka joku toveri haki luokasta, ja tallusti tiehensä.<br /><br />Sen iltapäivän Betty oli kuin unessa. Hän kyllä opetti ja kuulusteli, mutta tuskin tiesi mitä teki. Ja kun tunnit lopulta olivat ohi ja Allan MacTaggartkin lampsinut tiehensä, tyttö tunsi itsensä hyvin väsyneeksi.<br /><br />Äkkiä ovi avautui ja pitkä, laiha nainen ilmestyi luokkaan.<br /><br />-Olen rouva MacVurich, hän ilmoitti kylmästi. -Poikani Timmien äiti.<br /><br />Ellei Betty olisi ollut niin masentunut, hän olisi tirskahtanut tälle esittelylle. Mutta nyt hän vain esittäytyi itsekin ja odotti jatkoa.<br /><br />-Timmie kertoi sen hirveän tytön käyneen hänen kimppuunsa, purreen ja raapineen, ja täysin ilman syytä, rouva MacVurich sanoi. -Ei, älkää yrittäkö puolustautua! Opettajan tehtävä on estää tuollaiset kohtaukset!<br /><br />-Kuulkaas nyt...<br /><br />-Minä vaadin, että tuo Weilsonin kakara erotetaan koulusta ja heti - kuuletteko, heti!<br /><br />-Kuulossani ei ole vikaa. Betty oli kalpea raivosta. -Teidän poikanne solvasi...<br /><br />-Tiedän täsmälleen, mitä Timmie-kulta sanoi, enkä näe siinä mitään väärää. Sehän on kaikki totta! Jos tenava on liian hieno kuullakseen totuuden itsestään ja porukastaan, niin sopii pysyä poissa kunnon ihmisten jaloista!<br /><br />Betty löi viivoittimella pöytään.<br /><br />-Te sydämetön eukko, hän huusi kyyneleisellä äänellä, -toivosin voivani lyödä <span style="font-style: italic;">teitä</span>!<br /><br />-Oh! Rouva MacVurich hypähti taaksepäin.<br /><br />-Tajuatteko te, että tuo lapsiraukka ehkä rakastaa vanhempiaan? Ettei hän mahdollisesti tahtonut näitä solvattavan! Että hän puolustautui - ja, Luojan tähden, siihen on hänelläkin sentään oikeus, vaikkei hänen äitinsä olekaan tuollainen pönäkkä, itserakas ämmä!<br /><br />-Oh, huudahti rouva MacVurich uudelleen. -Va-va-vai niin, nuori nainen!<br /><br />-Ju-ju-juuri niin, Betty matki. -Minä luulin meidän elävän kristityssä maassa, mutta näköjään täällä on muutamia, joilla ei ole aavistustakaan sanan "lähimmäisenrakkaus" merkityksestä!<br /><br />Rouva MacVurich, joka oli Claymuirin seurakunnan ensimmäisiä lähetysompeluseuran tarjoilujen komeudessa, kalpeni ja punastui vuorotellen. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi ovelle sinkauttaen olkansa yli:<br /><br />-Kuulette tästä vielä! Voin luvata, ettette ole kauan tämän kylän opettajatar!<br /><br />Kun rouva oli mennyt, Betty lysähti pöytää vasten. Oliko hän onnistunut hankkimaan potkut jo ensimmäisenä päivänä?<br /><br />-Mutta parempi sekin, kuin - kuin jäädä tänne, missä ihmisen arvo on suoraan verrannollinen hänen omaisuuteensa! tyttö mutisi hampaittensa raosta.<br /><br />Samassa ovelta kuului kevyitä askeleita. Kun Betty nosti päänsä, hän näki Ruthin, joka lähestyi pöytää hitaasti ja valmiina pakenemaan. Lopulta hän laski kimpun kukkia Bettyn eteen, kääntyi ja juoksi tiehensä paljaat ruskeat jalat vilkkuen.<br /><br />Hämmentyneenä Betty tuijotti kukkia. Orvokkeja - vähän hallanpanemia, mutta yhä tummia ja lempeitä kuin äidin silmät. Mistä Ruth-parka oli mahtanut moisia löytää?<br /><br />-Antakoot vain potkut, kyllä minä jotenkin selviän, tyttö sanoi äkkiä reippaasti, nousi ja kokosi tavaransa. -Ja huomenna on uusi päivä.<br /><br />Mennessään pyöränsä luo Betty huomasi, että takarenkaasta oli päästetty ilma ulos - ja pumppu oli tietysti Omenamäellä.<br /><br />-Allan MacTaggart, sitäkö se sinun virnistyksesi tarkoitti! tyttö mutisi. -No, huomenna kadut - saat kirjoittaa aineen syksyisestä luonnosta.<br /><br />Itsekseen hymyillen Betty lähti taluttamaan pyöräänsä orvokkikimppu toisessa kädessään.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-5475826145399732610?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-845186562258431832008-08-19T10:00:00.004+03:002008-08-19T10:00:04.249+03:00<div style="text-align: justify;">Postivaunut pysähtyivät kaupan eteen. Betty astui alas - hän oli ollut ainoa matkustaja. Eikö kukaan muu halunnut tänne kauas?<br /><br />-Neiti Stewart?<br /><br />Hintelä, ehkä Johnin ikäinen nuori mies seisoi hänen edessään. Pellavanvaalea tukka kehysti ruskettuneita, pisamaisia kasvoja, ja virnistys oli uskomattoman hilpeä.<br /><br />-Minä olen Tom Raeburn, MacConachien renki. Rouva käski tulla teitä vastaan. Tässäkö teidän tavaranne ovat?<br /><br />-Kyllä - myös pyörä. Betty pelasti ajopelinsä viime hetkellä, kun postivaunujen kuljettaja oli pudottamaisillaan sen huolettomasti alas vaunujen katolta. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi. Ensimmäinen tuttava Claymuirissa ei sentään mulkoillut häntä nenänvarttaan pitkin.<br /><br />-Ajatteko te kanssa?<br /><br />-Tietysti.<br /><br />-No se on hyvä. Omenamäeltä on aika matka koululle.<br /><br />-Omenamäeltä?<br /><br />-Niin, MacConachien tilalta. Siellä ovat kylän ainoat omenapuut. Se onkin kylän varakkain, siksi opettajat aina asuvat siellä. Tässä ovat kärryt. Hypätkää istumaan vain, neiti, minä nostan tavarat kyytiin.<br /><br />Hetken kuluttua Tom heilautti itsensä Bettyn viereen ja tarttui ohjiin.<br /><br />-Onkos tämä teidän ensimmäinen paikkanne? No, älkää sitten pelästykö rouva MacConachieta. Sillä on tapana sanoa ääneen kaikki mitä se ajattelee, mutta ei se sillä pahaa tarkoita.<br /><br />-Onko olemassa herra MacConachieta?<br /><br />-On, mutta ei sillä ole talossa mitään valtaa, rouva siellä määrää. Tuossa on koulu.<br /><br />Betty näki valkoiseksi rapatun kivirakennuksen jonkin matkan päässä avoimella nummella. Ei puita missään - ei ainoatakaan ystävällismielistä koivua toivottamassa häntä tervetulleeksi! Häntä vilutti.<br /><br />-Teidän edeltäjänne otti ja meni naimisiin keväällä, Tom jatkoi rupatteluaan. -Eikä siitä muutenkaan oikein pidetty. Tuossa on MacTaggartin talo - sieltä tulee kouluun isoja poikia. Ne ovat perusteellista väkeä, nuo MacTaggartit. Käyvät luokatkin kahteen kertaan. Tom nauroi. -No, nyt käännytään Omenamäkeä kohti.<br /><br />-Tuoko se on?<br /><br />Rakennus oli valkoiseksi rapattu kuten koulukin. Siinä ei ollut kuistia, ei ikkunaluukkuja, ei kukkalaatikoita - ei mitään, mikä olisi pehmentänyt kylmää kalkinvalkeaa kiveä.<br /><br />Kun Betty kapusi alas rattailta, touhusi ovesta ulos pyöreä nainen.<br /><br />-Tekö se olette - no mutta varjelkoon, ihanhan te olette lapsi! Onko omakaan koulunne vielä lopussa? nainen huudahti tullessaan tervehtimään. -Tuommoinen pieni - toivottavasti ette saa keuhkotautia. Polkupyörä? Teidän? No, mikäs siinä - vaikka en minä ole koskaan hyväksynyt tuota pyöräilyhullutusta. En naisilla ainakaan. Jos Jumala olisi tahtonut meidän liikkuvan moisilla kapineilla, olisi Hän luonut meille pyörät jalkojen sijaan. Tulkaa sisään nyt - Tom, vie matka-arkku neidin huoneeseen. Stewart, sehän oli nimi?<br /><br />Betty seurasi rouva MacConachieta kerrassaan nujerrettuna. Eteinen oli tumma ja synkkä, ja keittiössä sekoitti kattilaa nyrpeäilmeinen palvelustyttö.<br /><br />-Käskin Catrionaa kattamaan tänne, opettajat oppivat niin helposti liian hyvälle. Juokaa nyt teetä, vaikka kohta on päivällisaika.<br /><br />Betty istuutui tottelevaisesti. Rouva MacConachie kellahti istumaan häntä vastapäätä kädet vatsan päällä.<br /><br />-Kaksi kakkuviipaletta - opettajien ei kyllä kuuluisi ahnehtia, hän sanoi, kun Betty oli juonut teensä. -Mutta olkoon nyt tämän kerran. Catriona, näytä neiti Stewartille hänen huoneensa.<br /><br />Betty seurasi tyttöä talon toiseen kerrokseen ja vielä kapeita portaita ylös pieneen ullakkohuoneeseen. Vinosti laskeutuva katto pienensi sitä ikävästi, mutta vuode oli leveä ja mukava, pöytä monilaatikkoinen ja kirjahyllyssä tilaa. Ja lisäksi kattoikkunasta näki yli koko Claymuirin - kirkon ja koulun ja koko joukon taloja keskellä nummea, tuulten pyyhittävinä. Kylä läpi solisi kirkasvetinen joki.<br /><br />Catriona oli kadonnut sanaakaan sanomatta, ja Betty alkoi purkaa matkatavaroitaan. Samalla hän hyräili iloisesti. Vaikka rouva MacConachie ei ollut liialla hienotunteisuudella pilattu, vaikutti Claymuir kauniilta paikalta puuttomuudesta huolimatta. Ja tästä huoneesta saisi vielä oikein kodikkaan.<br /><br />Sellainen se olikin jo puolen tunnin kuluttua, kun Betty oli asettanut kirjansa hyllyyn ja valokuvat sekä kirjoituskoneensa Sihteerin pöydälle. Heti kun hänellä olisi aikaa, hän etsisi vähän kukkia maljakkoon, jonka Rosie oli lähettänyt onnentuojaksi.<br /><br />Samassa kello kilisi alakerrassa, ja Betty kiiruhti päivälliselle. Tom, Catriona ja rouva MacConachie istuivat jo keittiön pöydän ääressä, ja sitten sisään astui pieni kalju mies, jonka Betty arvasi herra MacConachieksi.<br /><br />-Päivää, neiti Stewart, herra MacConachie sanoi ystävällisesti ja ojensi kätensä. -Tervetuloa Claymuiriin.<br /><br />-Lakkaa lörpöttelemästä, Fergus, rouva MacConachie kivahti.<br /><br />Hänen aviomiehensä romahti ilmeisen nolona istumaan ja aloitti ruokarukouksen. Sitten syötiin hyvin hiljainen ateria, vaikka Tom yrittikin huvittaa Bettyä virnistämällä tälle silloin tällöin. Kerran Catriona näki sen ja mulkaisi Bettyä niin rumasti, että tämä kauhistui.<br /><br />-Kai te tulette mukaamme hartauskokoukseen? rouva MacConachie kysyi, kun Catriona oli räiskäyttänyt astiat pesusoikkoon.<br /><br />-Toki. Täälläkö se pidetään näin maanantaisin?<br /><br />-Se on <span style="font-style: italic;">aina</span> pidetty täällä maanantaisin, rouva MacConachie ilmoitti, aivan kuin Betty olisi kysynyt, kiersikö maa täällä aurinkoa.<br /><br />Claymuirin pappi oli hyvä puhuja, totesi Betty kirkossa tyytyväisenä. Olisi ollut harmillista kuunnella koko vuosi jotakuta, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Sitäpaitsi rouva MacConachie innostui kotimatkalla kertoilemaan kirkossa olleista ihmisistä.<br /><br />-Se joukko etupenkissä tuli Kanervarinteen kartanosta, hän selvitti. -Sir Donald Melville, lady Amelia Melville ja heidän poikansa Robert. Teidät kutsutaan pian Kanervarinteelle, neiti - ne kutsuvat aina uudet opettajattaret tentattaviksi. Ja katsokaa sitten, ettei Robert-herra pääse liian lähelle - se pitää tuommoisista nättisilmäisistä kuin te.<br /><br />Betty nauroi itsekseen istuessaan myöhemmin illalla peilinsä ääressä harjaamassa tukkaansa.<br /><br />-Minun pitäis ilmeisesti ottaa tuo "nättisilmäinen" kohteliaisuutena, hän tuumi. -Mutta nyt nukkumaan, huomenna on tulikokeeni.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-84518656225843183?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-22256533180352279802008-08-18T10:00:00.005+03:002008-08-18T16:54:37.341+03:00<div style="text-align: justify;">-Onhan kakku hyvää? Rose kysyi huolestuneena. -Se paloi vähän.<br /><br />-Parasta maistamaani, vakuutti Betty ja laski teekuppinsa lautaselle. -Ei, en ota enää, kiitos vain. Minun pitää vähitellen lähteä, Silviaa ei nykyään voi odotuttaa kauan.<br /><br />-Oli niin hauskaa, kun tulit käymään. Voi rakas sisko, on kauheaa erota!<br /><br />-Olemmehan me jo tottuneet. Betty nousi hymyillen ja meni katselemaan lipaston päälle asetettuja valokuvia pienessä olohuoneessa. -Eliza olisi tahtonut mukaan, mutta halusin tulla yksin. Harmi vain, ettei Charlie ole kotona.<br /><br />-Niin, hänellä on kovasti työtä. Kuule, eikö sinua pelota? Rose näytti avoimen uteliaalta.<br /><br />-Pelottaa niin hirveästi, etten tahtoisi ajatella koko asiaa. Toivottavasti ylimmän luokan pojat eivät ole kovin paljon minua pidempiä. Äiti ei suostunut hankkimaan kenkiini valekantoja.<br /><br />Rose nauroi.<br /><br />-Kerro heille tarinoita, kuten <span style="font-style: italic;">Tuhannen ja yhden yön saduissa</span> tehtiin. Ja muista kirjoittaa paljon lehtiin. Minusta tuntuu aina niin hyvältä lukea kertomuksiasi - on kuin istuisit vieressäni. Mitä matkakertomuksellesi muuten kuuluu?<br /><br />-Herra Gregory kehui sen taivaisiin. Ensimmäinen osa julkaistaan ensi numerossa. Mutta nyt minun pitää tosiaan lähteä, juna lähtee varhain huomenna ja on vielä paljon tehtävää.<br /><br />Rose syleili lujasti sisartaan.<br /><br />-Jumala olkoon kanssasi, hän mutisi. -Kai muistat meidän kouluaikamme kepposet? Tuskin koululaiset ovat tässä ajassa ehtineet paljon muuttua.<br /><br />Betty erosi Rosesta kyyneleet silmissä. Muutenkin olo oli haikea. Ensi kerran hän nyt lähti kotoaan ansiotyöhön. Kouluelämä oli kuitenkin ollut niin huoletonta ja helppoa - nyt hänen pitäisi itse elättää itsensä.<br /><br />Illalla tuomari kutsui Bettyn luokseen.<br /><br />-Tämää on suuri muutos sinulle, tyttöseni, hän sanoi. -Mutta muista - jos tuntuu kovin raskaalta, voit aina tulla takaisin kotiin.<br /><br />Betty puisti päätään.<br /><br />-Kestän kyllä. En ole käynyt seminaaria juostakseni pakoon ensimmäistä vastoinkäymistä.<br /><br />Tuomari nauroi.<br /><br />-Noin puhuu kunnon ylämaalainen. Hän veti lompakkonsa esiin. -Kas tässä, vähän käyttörahaa - paperia ja kynänteriä varmaan tarvitset, vaikka sinulla tuo kirjoitusmasiina onkin.<br /><br />-Mutta isä...<br /><br />-Vaiti nyt! Kas noin. Ja luulen, että äitikin tahtoisi keskustella kanssasi.<br /><br />Betty nyökkäsi, suuteli isäänsä ja lähti huvimajaan, jonne tiesi äidin menneen. Talo oli hiljainen; Eliza ja Mary olivat Keijulehdossa, Jennie ja Annie ystävättäriensä luona ja David ongella. John istui pihakoivun oksanhaarukassa lukemassa. Monien mutkien jälkeen hän oli palaamassa taas Will-enon palvelukseen.<br /><br />-Kultaseni. Äiti laski ompeluksen syliinsä Bettyn astuessa sisään. -Istu. Joko olit isän luona?<br /><br />-Jo. Eikä hänen olisi pitänyt...<br /><br />-Höpsis. Katsohan, isäsi ei oikein osaa puhua - tarkoitan, että hänen on kovin vaikea ilmaista tunteitaan.Siksi sovimme, että hän antaa vähän rahaa ja minä pidän lähtiäissaarnan.<br /><br />Betty nauroi, ja äiti kääri ompeluksensa kokoon.<br /><br />-En tiedä, oletko ajatellut työsi hirvittävää vastuuta, hän jatkoi. -Sinun käsissäsi on osa kokonaisesta sukupolvesta. Varsinkin alaluokkalaiset ovat alttiita monenlaisille vaikutuksille. Muista antaa heille ihanteita!<br /><br />Betty nyökkäsi, nyt vakavana.<br /><br />-Ole heidän ystävänsä ja tukijansa, mutta myös ihminen, jota he voivat kunnioittaa. Ällä milloinkaan tee tai sano mitään, mitä et tahtoisi noiden lasten tekevän. Opeta heitä rakastamaan luontoa ja jokaista sen osasta, niin kasveja kuin eläimiäkin, Jumalan luomina.<br /><br />-Nyt minä alan itkeä, äiti.<br /><br />-Itke vain, jos siltä tuntuu. Ole oikeudenmukainen, äläkä hätiköi rangaistessasi sen enempää kuin kiittäessäsikään. Vaadi heiltä paljon, ja hekin oppivat settamaan päämääriä itselleen.<br /><br />Betty syleili äitiään.<br /><br />-Luulin lähettäväni sinut suureen maailmaan kolme vuotta sitten, kun Rob ja sinä seisoitte asemalaiturilla Edinburghissa vilkuttamassa junan perään, Cathy-rouva mumisi, -mutta se oli kuitenkin vielä niin turvallista - ja sinä olit lapsi. Nyt olet nuori nainen, ja sinun on selviydyttävä yksin.<br /><br />-Minä selviydyn kyllä.<br /><br />Äiti hymyili kyyneltensä läpi.<br /><br />-Tiedän sen, hän sanoi.<br /><br />Kun Betty myöhemmin astui omaan huoneeseensa, hän löysi Annien ikkunapenkiltä yöpaitasillaan.<br /><br />-Miksi et ole nukkumassa? hän kysyi.<br /><br />-Ei väsytä. Annie katseli alas puutarhaan. -Kuule, enkö voisi jäädä tänne yöksi?<br /><br />-Miksei. Hae huopasi ja tyynysi Rosen vuoteeseen. Betty vaihtoi yöpuvun ylleen. -Oliko Murraylla hauskaa?<br /><br />-Ei. Annie huokasi syvään. -Katie ja minä riitelimme.<br /><br />-Hyvänen aika - parhaat ystävät!<br /><br />-Anna minä harjaan tukkasi, kerron samalla.<br /><br />-Ole hyvä. Betty istuutui peilin eteen ja avasi nutturansa. -No, mistä te riitelitte?<br /><br />-Kai sinä tiedät, että - että Joe Bell ja minä - me...<br /><br />-...kuljette ympäri käsi kädessä, kaksi mokomaa pentua, Betty matki Effietä ja huomasi peilin kautta tyytyväisenä sisarensa sentään hymyilevän. -No, pitääkö Katiekin Joesta?<br /><br />-Ei! Hän inhoaa tätä. Ja nty hän... Alkoi moittia Joeta... enkä minä kestänyt... vaan aloin sanoa kauheita asioita... Voi! Annie pyyhkäisi silmänsä yöpaidan hihaan. -Ja sitten minä lähdin ovet paukkuen.<br /><br />-Voi sentään. Mitä aiot tehdä nyt?<br /><br />-Lähden Kiinaan.<br /><br />-Älä viitsi, ethän osaa edes heidän kieltään. Kiitos, nyt tukkani on hyvä. Hae huopasi ja tyynysi, jutellaan sitten.<br /><br />Hetken kuluttua tytöt makasivat vuoteissaan. Huone oli autio, Bettyn matka-arkku oli jo aamulla viety polkupyörän kanssa Fort Williamiin aseman säilytykseen, ja vain matkapuku ja käsilaukku olivat tuolilla. Betty huokasi itsekseen.<br /><br />-No, hän sitten sanoi. -Mitä kauheita asioita sinä Katielle sanoit?<br /><br />-Kaikkea - että hän on juoruileva akka ja että Andrew nai Megin vain, koska ei parempaakaan löytänyt...<br /><br />-Aijai!<br /><br />-Ja sitten sanoin, että rouva Murraylla ei ole lainkaan makua vaatteiden suhteen... ja että Keith on rumin poika koko kylässä...<br /><br />-Etkö voinut <span style="font-style: italic;">yhtään</span> hillitä kieltäsi? Vaikka mikä minä olen sanomaan, Betty huokasi.<br /><br />-Lopuksi minä sanoin, ettei hänen pitäisi arvostella muiden ystäviä niin kauan kuin pojat kiertävät hänet kaukaa. Ja sitten minä lähdin ja itkin koko kotimatkan.<br /><br />Betty muisti, miten oli Tiedon kunnaiden syksynä riidellyt Rosien kanssa ja sitten törmännyt Duncaniin.<br /><br />-Huomenna menet Murraylle ja pyydät anteeksi, hän sanoi päättäväisesti.<br /><br />-Katie aloitti!<br /><br />-Kuulehan. Te olette olleet Katien kanssa ystävät jo ensiluokalta lähtien. Ja nyt Joe saattaa sinut hartauskokouksista ja lähtee kävelemään kanssasi - etkö ymmärrä, että Katie pelkää menettävänsä parhaan ystävnsä, varsinkin nyt, kun lähdet Edinburghiin. Siksi hän moittii Joeta.<br /><br />Annie makasi hetkisen hiljaa katsellen kattoon. Sitten hän kääntyi taas Bettyyn päin.<br /><br />-Olet oikeassa. Menen heti huomenna sopimaan asian - ehdimme viettää vielä kolme päivää yhdessä, ennen kuin äiti vie minut Edinburghiin.<br /><br />-Hyvä tyttö. Ja kuule, muista sitten mennä tapaamaan Isoäitiä usein. Hän on kovin yksinäinen nyt, kun Rosiekin jää Aberdeeniin opettamaan. Hän olisi varmasti ottanut sinut mielellään Charlotte Squarelle asumaan, jos äiti vain olisi kysynyt.<br /><br />-Äiti sanoi, ettei halua jäädä niin suureen kiitollisuudenvelkaan, Annie sanoi. -Mutta minä käyn siellä usein. Ja toisaalta on hauska päästä asumaan Ruususen linnaan, kun sinä olet puhunut siitä niin paljon - rouva Cochrane oli luvannut äidille, että saan sinun entisen huoneesi.<br /><br />-Lähetän sitten mukaasi myös muutamia unelmiani. Betty hymyili.<br /><br />He puhelivat hetkisen, kunnes äiti lopulta koputti oveen tullessaan peittelemästä Elizaa, jolla oli tapana potkia peitto päältään. Hän oli arvannut, miksi Annien vuode oli ollut tyhjä. Vielä senkin jälkeen kuului huoneessa Annien suhahdus:<br /><br />-Sinä olet ihana sisko!<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-2225653318035227980?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-60577028183571070572008-08-17T10:00:00.002+03:002008-08-18T16:51:00.114+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 25. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Herra Duchetti vei minut tänään retkelle vuoristoon. Tietystikään en olisi suostunut, ellei <span style="font-style: italic;">bambina</span> olisi 'luonnollisesti' tullut mukaan.<br /><br />Miriam-tyttönen oli niin ihastunut kantotuoliin, jossa hän matkasi rinnettä ylös kuin prinsessa, että sitoi mukisematta aurinkohattunsa nauhat leuan alle. Minun hattuni roikkui niskassa, ja rusketuin aika tavalla - rouva Somerville oli suorastaan järkyttynyt nähdessään kasvoni.<br /><br />Vietimme vuorilla koko päivän. Lounaaksi söimme voileipiä, jotka rouva Schmidt oli laittanut mukaan. Miriam ja minä istuimme huovalla, minä kerroin tarinoita ja herra Duchetti piirsi. Illalla hän näytti minulle kuvan, jossa istun auringossa kirja sylissäni. Täytyy myöntää, että se oli hyvin tehty.<br /><br />'Ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen' käsitykseni italialaisista (Rosie ilmaisi asian näin kirjeessään) vahvistui, ikävä kyllä; herra Duchetti koetti hakkailla minua, kunnes melkein suutuin. Yleensäkin koetan välttää sellaista, ja kun miehen silmissä on jo valmiiksi voitonvarma kiilto, itsekunnioitukseni vaati minua olemaan loppupäivästä hyvin kylmä.<br /><br />-Minä pidän herra Duchettista, sanoi Miriam illalla, kun menin hetkeksi istumaan hänen vuoteensa laidalle.<br /><br />Herttainen lapsi, muta täysin vailla arvostelukykyä."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Heinäkuun 31. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Tämän päivän me vietimme uimalassa. En tosin osaa uida - Keijulehdon lampi on liian matala siihen tarkoitukseen - mutta vietimme Miriamin kanssa aikaa altaan matalassa päässä. Rouva Somerville ui altaan kolmesti päästä päähän ja asettui sitten rantakojuun lukemaan.<br /><br />Meillä oli hyvin hauskaa Miriamin kanssa. Pidin häntä käsistä ja hän polski jaloillaan pysyen sillä tavoin pinnalla - kylpylän lääkärin mukaan se on parhainta harjoitusta. Hän pystyi myös kävelemään pienen matkan altaan pohjalla veden kannattamana.<br /><br />Seuraamme liittyi kaksi saksalaisneitiä, Grünerin sisarukset, joista Ada pelkää kaikkea ja kaikkia ja Martha on utelias kaikille elämänilmiöille. Kun Miriam väsyi veteen, autoimme hänet omaan kojuunsa pyyhkeeseen kiedottuna ja aloimme pelata palloa - Miriam sai hyvin koppeja tuolistaankin. Tosin Ada poelkäsi saavansa pallon päähänsä ja pysytteli sivummalla. Pukeuduttuamme Martha ehdotti kahvihetkeä. Myös rouva Somerville tuli mukaan, ja vietimme ravintolassa hauskan puolituntisen.<br /><br />-Kahvi ei tee hyvää vatsalle, huokasi Ada. Hänellä on tapana huoata, sanoipa hän mitä tahansa - hän osaa huoata iloisesti ja surullisesti, haikeasti ja hämmästyneesti. Kadehdin moista kykyä.<br /><br />Iltapäivällä koimme oikean vuoristomyrskyn. Ukkonen pauhasi taivaalla kertautuen vuorenseinämistä tuhatkertaisena. Miriam-tyttönen piti koko ajan äitiään kädestä, Ada vapisi ja uikutti - ja huokaili - ja Martha ja minä istuimme palmuhuoneen suuren maisemaikkunan molemmin puolin katselemassa mustanharmaata taivasta ja veitsinä välähteleviä salamoita ja herra Duchettia, joka seisoi kalliolla sadeviitassaan piirtämässä tätä kaikkea.<br /><br />-Hullu mies, tapattaa itsensä turhan vuoksi, puuskahti rouva Schmidt.<br /><br />Kirjoitin vinon pinon kuvapostikortteja Skotlantiin ja podin kauheaa koti-ikävää. Ajatella, että he kaikki ovat siellä, istuvat huvimajassa viilenevässä iltahämyssä - Effie kutoo sukkaa Johnille tai villaliiviä Elizalle, joka vihaa sitä, ja äiti korjaa vaatteita ja hymyilee lempeästi, kun isä kertoo viime käräjistä - ehkä Anna ja Rob ovat tulleet, ja Charlie ja Rose - miksi minä hullu lähdin minnekään kotoa!<br /><br />Eikä yksikään koulu ole vielä vastannut hakemukseeni."<br /><br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;">Elokuun 2. päivänä<br /></span></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;"></span></span>"Herra Duchetti lähti tänään. Häpeä sanoa, mutta olen siitä iloinen.<br /><br />Hän antoi minulle sen piirroksen, jonka teki vuoristoretkellämme. Miriam-tyttönen murjottaa, koska en pääsekään palatsin valtiattareksi Roomaan ja koska on osoittautunut, ettei venäläisellä ruhtinaallakaan ole poikaa, vain kaksi tytärtä. Ada Grüner huokasi tietäväisenä ja sanoi, ettei etelämaalaisia voi milloinkaan varoa tarpeeksi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Elokuun 9. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen pakannut tavaroitani. Miten on mahdollista, että kun tullessa selvisin matka-arkulla ja laukulla, tarvitsen nyt matka-arkun, laukun, kassin ja korin? Minun pitää kysyä Johnilta, voivatko vaatteet turvota, vai ovatko syynä sittenkin Lausannen-retkellä tekemämme ostokset.<br /><br />Miriam-tyttönen voihkii jo valmiiksi ajatellessaan laivaa. Minä koetan hymyillä ja puhella hauskasta junamatkasta. Oijoi, rukoilen hartaasti, etten taas vain makaisi sängynpohjalla valittamassa!<br /><br />-Serkkuni antoi ylen koko matkan Lyypekistä Hulliin, sanoi Ada Grüner ja huokasi osaaottavasti.<br /><br />Miksi me emme voineet mennä vaikka Bathiin!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Merenneidolla elokuun 12. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olemme olleet matkalla jo viisi tuntia, ja joimme juuri teetä. Oi, jospa meri olisi parantanut tapansa!<br /><br />Koska emme kerran voi pahoin, olemme Miriamin kanssa tutkineet laivaa. Hänestä on tullut jo laivan lemmikki, ja mikäli edessä on portaat tai niin kapea ovi, ettei pyörätuoli siitä mahdu, on jostakin aina ilmestynyt avulias merimies valmiina kantamaan Miriamia. Kannella hän seiosi hetkisen kaiteeseen nojaten, ja pystyin tuskin hillitsemään kyyneleitäni. Jospa, jospa - ei, en kirjoita sitä tähän, sisällytän toiveen vain rukouksiini.<br /><br />Alkaa tuntua siltä, että voisin jopa syödä illallista. Luojan kiitos!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Kuusikukkulalla elokuun 16. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Kotona jälleen! Tulin eilen yöjunalla, ja olen nukkunut luvattoman myöhään.<br /><br />Täytin matkan aikana kaksikymmentä vuotta, käsittämätöntä. Istuimme junassa juuri 11. päivänä, ja rouva Somerville ja Miriam-tyttönen kyllä onnittelivat minua ja antoivat lahjoja, mutta en ajatellut asiaa sen kummemmin.<br /><br />Vasta kun nyt heräsin siihen, että Mhairi toi aamiaistarjottimen huoneeseeni ja Mary ja Eliza hyppäsivät vatsalleni - he olivat odottaneet kolme tuntia korva kiinni ovessa kuullakseen minun heräävän, sillä äiti oli kieltänyt häiritsemästä minua - vasta sitten käsitin, että olen taas vanhentunut. Vuoden kuluttua olen tosiaan täysi-ikäinen ja 'naimaiässä', kuten isä sanoo. Kamalaa!<br /><br />Iltapäivällä talo oli täynnä vieraita yhtistä syntymäpäivä- ja kotiintulojuhlaa viettämässä. Ken ja Amy kuhertelivat oikein suloisesti. Myra näytti tyytyväiseltä - Amy on pehmeä ja tottelevainen, minun 'kasvattamisessani' neiti Knoxilla olisi ollut suurempi työ.<br /><br />Una ja Alex ovat salakihloissa, se julkistetaan ehkä parin viikon kuluttua. Voi kamalaa, me kaikki olemme tulossa vanhoiksi."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Elokuun 20. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olen niin, niin iloinen! Tanssin juuri ylös portaita kuin 10-vuotias.<br /><br />Olen saanut työpaikan! En tosin Glasgow'sta enkä Invernessistäkään, vaan pienestä Claymuirin kylästä. Pääsen ainoaksi opettajattareksi kylän kansakouluun. Oppilaita on hiukan alle kaksikymmentä, siis vähemmän kuin Glen Longissa.<br /><br />Palkka ei ole hirmuinen, mutta siihen kuuluu täysi ylöspito erään rouva MacConachien luona. Johtokunnan kirje ei kerro, onko hän leski, vai onko hänen aviomiehensä liian mitätön mainittavaksi; liioin en saa tietää, onko hän nuori vai vanha, lapseton vai äiti, tai millainen hänen kotinsa on. En tiedä siis mitään ihmisestä, jonka kanssa tulen asumaan ainakin seuraavan vuoden. Kotiin tulen seuraavan kerran vasta jouluksi! Miten mahdan jaksaa ilman ystäviäni?<br /><br />Mutta kulkeehan posti, ja otan mukaan päiväkirjani ja kertomusvihkoni.<br /><br />Tämä on suurenmoista!"<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"><span style="font-style: italic;"></span></span></div></div></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-6057702818357107057?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-60437348093174892052008-08-16T10:00:00.005+03:002008-08-18T16:50:29.571+03:00<div style="text-align: justify;">Betty seisoi ovella kasvot aurinkoon päin, silmät suljettuina ja onnellinen hymy huulillaan. Miten lämmintä oli! Sitä ei olisi voinut aavistaa, kun näki korkeat lumipeitteiset vuorenhuiput.<br /><br />-Eikö ole suloista, että sittenkin selvisimme meritaudista? kysyi Miriam-tyttönen tyytyväisenä. Hän istui pyörätuolissa huopaan käärittynä ja ilmeisesti nautti olemassaolostaan.<br /><br />Betty avasi silmänsä ja nauroi. Hän oli odottanut innolla elämänsä ensimmäistä ulkomaanmatkaa, mutta he kaikki kolme olivat olleet niin merisairaita, että olivat joutuneet viettämään kaksi päivää Hampurissa vain toipuakseen.<br /><br />-En koskaan olisi kuvitellut toivovani, että olisin <span style="font-style: italic;">englantilainen</span> enkä skotti, mutta kun vain ajattelenkin miten lyhyt matka Doverista olisi Manner-Eurooppaan Edinburghiin verrattuna... Hän puisti päätään.<br /><br />Miriam tyrskähti. Samassa Alison Somerville astui kylpylän suurelle kuistille.<br /><br />-Aiotteko lähteä jonnekin? hän kysyi suudellessaan tytärtään.<br /><br />-Ajattelimme nousta ylemmäksi. Rouva Schmidt sanoi, että siellä on hyvin kaunista.<br /><br />-Hyvä on. Minä taidan pysytellä vielä tämän päivän lepohuoneessa, se merenkäynti... Rouva Somerville huokasi. -Onneksi rouva Schmidt puhuu ranskaa, en tunne oloani aivan orvoksi. Mutta tulkaa takaisin lounasaikaan mennessä, Miriamilla on hieronta sen jälkeen. Ja lapsi kulta, laita toki hattu päähäsi. Ethän tahdo päivettyä!<br /><br />-Kaikki kylän lapset ovat aivan ruskeita, vastusti Miriam, joka inhosi leveälieristä aurinkohattuaan.<br /><br />-He ovatkin talonpoikaisväkeä. Kas noin, pitäkää hauskaa! Rouva Somerville asetti hatun tyttärensä kiharoille ja palasi sisään.<br /><br />Betty työnsi pyörätuolin alas kuistin luiskaa ja kivetylle tielle, joka johti loivasti ylös kohti vuorenrinnettä. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat, kaukaa toi tuuli havumetsien tuoksua.<br /><br />-Maailma on suuri ihme, kuiskasi Miriam-tyttönen.<br /><br />He päättivät jäädä kohtaan, jossa rinne muodosti tasaisen luonnonterassin. Betty levitti huovan nurmikolle ja auttoi sitten Miriam-tyttösen sen päälle. Pitkään jatkuneiden voimisteluharjoitusten jälkeen tämä pystyi tuettuna ottamaan pari-kolme askelta, ja Alison Somervillen usko parantavaan alppi-ilmastoon oli herättänyt Bettyssäkin toiveita.<br /><br />Rouva Schmidt, kylpylän emäntä, oli ollut oikeassa. Nurmikko oli kirjavanaan erilaisia kukkia, ja Betty poimi niitä Miriam-tyttöselle suuren kimpun. Sitten hän otti esiin hauskan romaanin, jota oli alkanut lukea ääneen junamatkalla.<br /><br />Kun oli päästy tarinan ensimmäiseen rakkauskohtaukseen, Miriam-tyttönen äkkiä keskeytti.<br /><br />-Onko teidän ikävä herra Flemingiä? hän kysyi.<br /><br />-Ystäviä on aina ikävä, kun he ovat poissa.<br /><br />-Niin mutta <span style="font-style: italic;">oikein</span> ikävä. Kun - kun minä kuulin isoäidin sanovan äidille, että te menette varmaankin vielä naimisiin herra Flemingin kanssa.<br /><br />-Isoäitisi erehtyy, Betty sanoi lempeästi, vaikka häntä raivostutti.<br /><br />-Minä vain ajattelin... Kun se italialainen herra ruokasalissa katseli teitä.<br /><br />-Minuako? Älä ole hupsu.<br /><br />-Äiti sanoi, että hän on taidemaalari. Ehkä hän maalaa teidät ja rakastuu teihin ja vie teidät palatsiinsa Roomaan.<br /><br />-Eivät kaikki italialaiset asu palatseissa - eivät taiteilijat varsinkaan.<br /><br />-Mutta jos hän onkin ruhtinas, joka vain esiintyy taiteilijana?<br /><br />-Se olisi satu, pieni Miriam, ja elämä on todellisuutta - ikävä kyllä.<br /><br />-Ottaisitteko te sitten mieluumin sen venäläisen ruhtinaan, joka söi toisessa pöydässä? Kylpylän kansainvälinen ilmapiiri oli laittanut Miriamin romanttisen pään aivan pyörälle niiden pitkien, ikävien vuosien jälkeen, jotka tämä oli viettänyt suljettuna omaan huoneeseensa.<br /><br />Betty nauroi ääneen.<br /><br />-Kultaseni, mikäli oikein näin, niin ruhtinas Seremetjev on seitsemänkymmenen ja naimisissa!<br /><br />-Niin mutta jos hänellä on poika...<br /><br />-Haluatko sinä, että minä luen vai en?<br /><br />-Voi, lukekaa! Miriam asettui makuulle huovalle ja sulki silmänsä. Aurinkohattu oli pudonnut jonnekin pyörätuolin luo.<br /><br />He viettivät iloisen aamupäivän ja palasivat lounaalle punaposkisina ja virkeinä. Ruuan jälkeen Miriam-tyttönen meni hierottavaksi, ja Betty istuutui suureen palmuhuoneeseen lukemaan saksankielistä lehteä. Hänen vaatimaton kielitaitonsa oli osoittautunut varsin puutteelliseksi, ja hän yritti kehittää sitä aina kun voi.<br /><br />Huone oli näyttänyt tyhjältä, ja siksi Betty säpsähtikin kuullessaan jonkun sanovan:<br /><br />-Hyvää päivää, <span style="font-style: italic;">signorina</span> Stewart.<br /><br />Tytön edessä seisoi pitkä, tumma mies - italialainen taidemaalari, josta Miriam oli puhunut.<br /><br />-Herra Duchetti, pelästytitte minut! Betty huudahti ranskaksi, sillä italialainen ei osannut saksaa eikä englantia. -Luulin, ettei täällä ole ketään.<br /><br />-Istuin tuolla nurkassa, kun näin teidän tulevan. Entä <span style="font-style: italic;">signora</span> ja <span style="font-style: italic;">bambina</span>? Lepäämässä?<br /><br />-Rouva on, neidillä on hoitoja, ja minä päätin kohentaa saksantaitoani. Betty laski <span style="font-style: italic;">Neue Zürcher Zeitungin</span> pöydälle.<br /><br />-Opinhalu on miellyttävä piirre naisessa. Herra Duchetti istuutui viereiseen korituoliin. -Viihdyttekö täällä?<br /><br />-Voi, kyllä! Maisema muistuttaa hiukan skotlantilaista, vaikka on rehevämpi. Ja ilma tekee hyvää lapselle.<br /><br />-Onko totta, että olette neidin kotiopettajatar? Minusta vaikutatte pikemminkin perhetytöltä.<br /><br />-Olen molempia, Betty sanoi vähän pidättyvästi, sillä hänen mielestään herra Duchetti oli liian tuttavallinen. -Enkä lopultakaan tiedä, kumpi meistä on opettanut toiselle enemmän.<br /><br />-Niin, <span style="font-style: italic;">bambina</span> taitaa olla hyvin urhea. Mutta miksi piileskelette sisällä? Emmekö voisi mennä ulos kävelemään? Tahtoisin nähdä, miten tukkanne kimaltaa auringossa.<br /><br />-En taida viitsiä, Betty sanoi nyt selvän torjuvasti. -Istun mieluummin täällä ja lepään.<br /><br />-Ah, tuo kuuluisa englantilainen kasvatus!<br /><br />-Olen skotti.<br /><br />-Suokaa anteeksi.<br /><br />Betty aikoi juuri nousta lähteäkseen omaan huoneeseensa, sillä hän ei pitänyt yhtään herra Duchettin puhetavasta ja katseesta, kun Alison Somerville liittyi heidän seuraansa. Tämä ihailli suuresti kaikkia taiteilijoita yleensä ja ulkomaalaisia erikseen, ja oli kohta vilkkaassa keskustelussa herra Duchettin kanssa. Betty saattoi kätkeytyä uudelleen sanomalehden taakse.<br /><br />Päiväposti toi kirjeen Duncanilta. Se oli hauska epistola "hölmön eurooppalaisen" aikaansaannoksista "Amerikan ihmevalloissa". "Tunnen itseni hyvin pieneksi", Duncan kirjoitti. "Kaikki on täällä kymmenen kertaa suurempaa kuin kotona. Ja kiusaantuneeksikin - vaikka minä ja uudet tuttavani puhumme molemmat englantia, emme monesti ymmärrä toisiamme."<br /><br />-Minäkin tunnen itseni pieneksi ja kiusaantuneeksi, Betty sanoi itselleen. Hän istui kiviaidalla ja katseli rouva Somervilleä ja Miriam-tyttöstä, jotka olivat menneet ankkalammikolle. -Eikä se johdu vain vieraasta kielestä, vaan kaikesta muustakin... Tuntuu, kuin olisin maailmassa aivan yksin. Eikä yhteenkään hakemukseeni ole toistaiseksi vastattu.<br /><br />Illalla kylpylän salissa tanssittiin. Betty oli pukeutunut sifonkipukuunsa, joka oli muodikas ja puki häntä. Tosin herra Duchettin katse olisi muutenkin ollut ihaileva.<br /><br />-Minä tahdon maalata teidät, hän sanoi päättäväisesti heidän tanssiessaan yhdessä. -Kuutamossa - ja juuri tuossa puvussa.<br /><br />-Tyhmyyksiä!<br /><br />-Ei ollenkaan. Te kuulutte kuutamoon... Mitä nyt?<br /><br />Betty oli huudahtanut ja vetäytynyt kauemmaksi.<br /><br />-Medaljonkini putosi, tyttö sanoi ja poimi korun lattialta. -Huomasinkin, että sen lukko on vääntynyt.<br /><br />-Miten kaunis. He istuutuivat salin seinustalle, ja herra Duchetti otti medaljongin kämmenelleen. Se olikin soma: kantta kehysti hopeaan kaiverrettu laakerinlehväseppel, ja sen keskellä olivat koristeelliset kirjaimet B.S. -Saanhan avata sen?<br /><br />Betty aikoi estää, mutta herra Duchetti oli jo napsauttanut kannen auki.<br /><br />-Sulhasenne?<br /><br />-Ei - ystäväni. Ikävä nipisti yhtäkkiä Bettyn sydäntä. Kuvan oli ottanut joku juutalainen pikakuvaaja heidän sunnuntaikävelyllään; Duncan hymyili siinä suoraan kameraan hattu vinossa ja kasvot niin elävinä, että Betty melkein näki tuikkeen tämän silmissä. Se oli ollut kuulas lokakuun sunnuntai, Pyhä Marian kirkon kellot olivat lyöneet kolmea ja Duncan oli ollut tavallista hurjemmalla tuulella. Betty huokasi itsekseen.<br /><br />-Kovin hyvä ystävä kuitenkin, sanoi herra Duchetti pehmeästi, sulki medaljongin ja laski sen Bettyn kädelle.<br /><br />Betty tunsi harmikseen punastuvansa.<br /><br />-Antakaa sen olla, hän mutisi ja kiinnitti korun taas kaulaansa. -Olen väsynyt, taidan mennä nukkumaan. Suokaa anteeksi.<br /><br />Makuuhuoneensa ikkunasta Betty näki alppijonon lumiset huiput. Ne loistivat ruusunpunaisina laskevan auringon loisteessa, ja taivas oli korkea ja melkein liian kirkas. Tyttö selaili hajamielisesti vihkoa, johon oli kirjoittanut matkakertomusta <span style="font-style: italic;">Jokamiehen Lukemiston</span> tilauksesta. Samaan vihkoon hän merkitsi myös matkalla keksimiään tarinoiden aiheita. Nyt hän lisäsi listaan sanat: "Nuori ruhtinas esiintyy taidemalaarina, pyytää tyttöä mallikseen ja rakastuu tähän".<br /><br />-Ostan tekijänpalkkiolla Miriamille jotakin mukavaa, Betty mutisi puhaltaessaan kynttilän sammuksiin.<br /><br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-6043734809317489205?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-53655120584728517442008-08-15T10:00:00.005+03:002008-08-15T16:41:52.404+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Kuusikukkulalla heinäkuun 12. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Duncan hyvä!<br /><br />Paljon kiitoksia kirjeestäsi, jonka olit lähettänyt niin nopeasti. Törmäilysi satamaterminaalissa huvittivat ja säälittivät minua niin, että siirryin mielikuvituksen siivin Atlantin yli ihan vain taputtamaan sinua päälaelle. Toivottavasti päässäsi ei enää surise. Joko puhut kuin jenkit?<br /><br />Minä olen nyt sitten opettajatar. Kolme viimeistä viikkoa luin niin, että aivoni kuumenivat ja Rosie kysyi, onko minun aivan pakko olla paras <span style="font-style: italic;">kaikissa</span> aineissa ja luulinko lasten välittävän siitä, millainen todistus heidän opettajattarellaan on. Mutta nyt olen saanut levätä ja tunnen olevani loistokunnossa. Ja koska kysyit arvosanoistani, voin kertoa, että <span style="font-style: italic;">olin</span> paras kaikissa aineissa - paitsi laskennossa, tietysti. Lisäksi sain kaksi stipendiä. Olen nolo ja tyytyväinen.<br /><br />Juhla oli hyvin kaunis. Rosiella ja minulla oli samanlaiset puvut, hänellä vain vaaleanpunainen ja minulla vaaleansininen (anteeksi, eihän miehille saa puhua vaatteista!) ja ruususi sopivat asuuni täydellisesti. Kyllä, kukkakauppa toimitti ne perille, kiitos! Mutta et olisi saanut tuhlata niin kauheasti, kun vielä annoit minulle sen medaljonginkin lähtiäislahjaksi. Eikä ollut ollenkaan itserakasta, kun panit siihen oman kuvasi! Pidän sitä amulettinani.<br /><br />Meidän molempien vanhemmat olivat paikalla, ja Rosien isä vei lopuksi meidät kaikki ja Isoäidin syömään hotelliin ennen kotiinlähtöä. Ja nyt tunnen itseni jotenkin kauhean pelokkaaksi. Olen lähettänyt hakemuksen kolmeen eri kouluun, Glasgow'hun (se olisi paras paikka, sillä voisin asua Jamien luona), Invernessiin (pelkään, että minun olisi pakko asua Marian-tädin luona!) ja erääseen pieneen kylään hyvin kauas pohjoiseen. Nyt istuskelen kotona pyörittelemässä peukaloitani ja hyppään ilmaan aina kun posti tuodaan.<br /><br />Mutta on minulla kuitenkin jotain tekemistä. Isä ja äiti olivat näet miettineet, miten onnitella minua, ja lopulta John oli antanut heille 'viisaan' neuvon: he ostivat minulle <span style="font-style: italic;">polkupyörän<span style="font-style: italic;">!<br /><br /></span></span>Voin kuvitella ilmeesi, mutta se on totta. Itse asiassa pyörä on oikein soma, mutta koulutettuun opettajattarenpäähäni ei ole vielä mahtunut, miten kahdella kapealla renkaalla voisi pysyä pystyssä. John ja Rob ovat auttaneet minua uskollisesti, saan jopa lainata Johnin housuja, jotta hameenhelmani eivät olisi tiellä harjoitellessa, mutta näkisitpä minut! Olen sininen mustelmista.<br /><br />-Mutta täytyyhän sinun osata ajaa, sanoo äiti. -Jos saat paikan maaseudulta, voi asunnostasi olla pitkä matka koululle.<br /><br />Ja niin minä poljen ja kaadun ja poljen ja revin ne Johnin housut. Ruumiini joka ainoata lihasta särkee, ja David katselee minua kummeksuen. Hän ajaa kuin hevonen, eikä voi käsittää sisarensa kömpelyyttä.<br /><br />Tämä ei ole ainoa järkyttävä uutinen, joka minulla on Sinulle kerrottavana. Kun olin viimeistä päivää Edinburghissa ennen päättäjäisiä, kutsui rouva Somerville minut Lime Houseen. Mary Somervillen ehdotuksesta hän aikoo lähteä Miriam-tyttösen kanssa kuukaudeksi Alpeille, koska sikäläinen ilma kuulemma tekee Miriam-tyttöselle hyvää. (En epäile sitä, mutta vähän pelkään, että Alison-rouva on ottanut <span style="font-style: italic;">Pikku Heidin</span> hieman liian tosissaan, ja uskoo Miriamin alkavat kävellä vuohenmaidon voimalla kuin Clara - tai mistäpä minä tiedän vaikka alkaisi!)<br /><br />Tästä kuullessaan Miriam-tyttönen oli ilmoittanut, ettei lähde minnekään ilman minua. (Tiedäthän, etten ole pääsiäisen jälkeen opettanut häntä, ja hän on surkea.) Nyt rouva Somerville ilmoitti kustantavansa kaikki matkakuluni. Vastustelin aikani, enhän voinut ajatellakaan ottavani vastaan moista lahjaa. Mutta rouva Somerville käänsi sen ovelasti niin, että hän tarvitsee ehdottomasti apua matkalla. Ja niin minä pakkaan parhaillaan. Ylihuomenna matkustan Edinburghiin, sieltä menemme laivalla Saksaan ja lopulta junalla erääseen kylpylään Sveitsiin.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Huomionarvoista:</span> rouva Somerville ei puhu sanaakaan saksaa, joten hän luottaa <span style="font-style: italic;">erään</span> toimivan tulkkina. Olen kuullut sveitsinsaksan olevan mahdotonta ymmärtää.<br /><br />Palaamme siis elokuun puolenvälin jälkeen, lähetän sinulle kylpylän osoitteen heti kun sen tiedän. Minulle jää puoli kuukautta aikaa harjoitella polkupyörällä ajoa - mikäli sitten saan työpaikan. Ellen saa, istun keskelle salin lattiaa ja huudan suoraa huutoa.<br /><br />Koko perhe lähettää Sinulle paljon terveisiä, ja Effie toivoo, ettet pilaa vatsaasi amerikkalaisilla ruuilla ja kahvilla.<br /><br />Ahkeroi ja voi hyvin!<br /><div style="text-align: right;">Betty"<br /><br /></div></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-5365512058472851744?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-48960092691246834672008-08-14T10:00:00.005+03:002008-08-14T16:25:07.786+03:00<div style="text-align: justify;">Maailma tuoksui märältä ja raikkaalta, kun Betty astui ulos lainakirjastosta. Hän oli juossut sinne suojaan, kun ukkossade oli syöksynyt pilvistä parin kuuman toukokuun lopun päivän jälkeen, ja kuluttanut aikansa tutkimalla suurta tietosanakirjaa.<br /><br />Kuukausi vielä! Tyttö huokasi puristaessaan kirjojaan rintaansa vasten. Lukukauden ensimmäisissä kokeissa hän oli kyllä onnistunut, mutta lopputentit olivat vielä jäljellä. Ja laskento hiersi edelleen niin, että hänen oli ollut pakko lakata opettamasta Miriam-tyttöstä ja käyttää nuo muutamat lisätunnit harjoitteluun.<br /><br />-Mutta minä selviän, tyttö mutisi hampaidensa raosta. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan oli olla kurssin paras.<br /><br />-Saanko häiritä yksinpuheluasi? Duncan harppasi Bettyn rinnalle ja tervehti. Hatun reunan alla kosteina taipuvat hiukset kertoivat, ettei hän ollut päässyt ajoissa suojaan sateelta.<br /><br />-Ole hyvä vain. Betty hymyili. -Onko sinulla asiaa? Yleensä Duncanilla ei ollut.<br /><br />-Itse asiassa olin tulossa tapaamaan sinua. En muistanut, että tuntisi kestävät näin myöhään. Minun pitää puhua kanssasi.<br /><br />-Sinähän teet minut uteliaaksi! Mennään Brodielle.<br /><br />-Mennään mieluummin tänne. He olivat sen saman kahvilan luona, jossa olivat istuneet Bettyn ensimmäisenä Edinburghin-syksynä.<br /><br />-On niin myöhä, Betty vastusteli, -minua odotetaan päivälliselle.<br /><br />-Kello on vasta puoli seitsemän. Tule nyt. Duncan avasi oven, eikä Bettyn auttanut muu kuin astua sisään.<br /><br />-Mikä nyt on niin tärkeää? hän kysyi, kun tarjoilijatar oli tuonut pöytään teetä ja leivoksia.<br /><br />-Niin, katsohan... Duncan sekoitti teetään. -Eräs isän nuoruudenystävä muutti Amerikkaan kaksikymmentä vuotta sitten, ja nykyään hän on menestyvä kirjankustantaja New Yorkissa. Hän vieraili meillä viime kesänä, ja - ja - nyt hän kutsuu minua luokseen.<br /><br />Betty oli vähällä murentaa leivoksen syliinsä.<br /><br />-New Yorkiin? hän läähätti.<br /><br />-Niin - vuodeksi, opiskelemaan kirjojen kustantamista ja myyntiä. Isä sanoo, että voin lähteä, mutta - itse en tiedä.<br /><br />-Minunko pitäisi tietää? Betty kysyi järkyttyneenä.<br /><br />Duncan huokasi.<br /><br />-Olen kysynyt kaikilta, ja kaikki kehottavat menemään. Jos sinä olet samaa mieltä, lähden.<br /><br />-Mutta... Vuodeksi? Sehän on hirveä aika!<br /><br />-12 kuukautta, 365 päivää. Duncan hymyili.<br /><br />Betty tuijotti leivostarjotinta. Duncan lähtisi pois - Duncan tahtoi lähteä pois - New Yorkiin. Se oli ollut tähän asti vain piste kartalla, nyt se oli oikea kaupunki, jonne saattoi matkustaa.<br /><br />-En minä osaa sanoa mitään, hän mutisi. -Tietysti se on sinulle suuri tilaisuus...<br /><br />-Sitä se juuri on.<br /><br />Betty veti syvään henkeä.<br /><br />-Mene sitten, hän sanoi.<br /><br />-Oletko todella sitä mieltä?<br /><br />-Olethan aina sanonut, että tahtoisit opiskella alaasi. Tyttö koetti hymyillä urhoollisesti.<br /><br />-Niin, kun en aikanaan laiskuuttani jatkanut lukujani. Ajattele - suuri kustantamo, suuuria kirjastoja, kirjakauppoja, jotka ovat yhtä isoja kuin Edinburghin asemahalli! Duncanin harmaat silmät välkkyivät. -Olet oikeassa, Sappho, minä lähden.<br /><br />Kun he neljännestuntia myöhemmin kävelivät kohti Brodieta, tunsi Betty itsensä hyvin surulliseksi. Tietysti hän lähtisi kesäksi kotiin ja saisi toivottavasti ensi talveksi työpaikan - oli vain aivan eri asia olla erossa ystävästä samassa maassa, kuin eri puolilla niin isoa sinistä läiskää, että se huimasi kartallakin. Mutta häne ei saanut olla itsekäs.<br /><br />-Oli hyvä olla kanssasi, Duncan sanoi hiljaa Brodien portailla. -Alan nyt valmistautua matkaan - en ehkä pääse valmistujaisjuhlaasi.<br /><br />-Voi, älä nyt ajattele sitä. Mutta lupaathan kirjoittaa!<br /><br />-Lupaan, Sappho. Duncan puristi lujasti hänen kättään. -En pyydä sinua odottamaan tai olemaan uskollinen - mutta älä sentään unohda minua.<br /><br />-En. Bettyn kurkkua kuristi. -Kirjoitan lihavia kirjeitä. Äläkä sinä jenkkiinny!<br /><br />-Kuinka voisin, kun ajattelen Ylämaan tyttöäni.<br /><br />-Älä ole tyhmä! Betty veti kätensä irti. -Hyvää yötä! Hän kiiruhti ovelle moittien itseään siitä, että oli antanut Duncanin ruveta hempeämieliseksi.<br /><br />Kolme viikkoa myöhemmin Betty seisoi satamassa Flemingien kanssa heiluttamassa nenäliinaansa suurelle laivalle, joka lipui hitaasti satama-altaasta avomerelle. Chrissy itki ja rouva Flemingin nenä oli punainen ja turvonnut kuin tomaatti, mutta Betty tunsi olonsa turraksi. Hän ei aavistanut, miten kauan itse asiassa menisi, ennen kuin Duncan palaisi, ja mitä kaikkea ennen sitä ehtisi tapahtua, mutta oli silti kuin lyöty. Tämä oli tapahtunut kovin äkkiä - ja New York oli niin kaukana, niin suuri ja niin täynnä ihmisiä.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4896009269124683467?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-84850530609710537462008-08-13T10:00:00.004+03:002008-08-13T16:19:11.641+03:00<div style="text-align: justify;">-Olkaa hyvä ja odottakaa hetki, sanoi sihteeri valoisassa odotushuoneessa. -Herra Constable on vapaa aivan pian.<br /><br />Betty kiitti ja istuutui mukavalle sohvalle. Suuren huoneen seinällä oli surunauhoitettu muotokuva kuningatar Viktoriasta sekä uudempi kuva kuningas Edvardista.<br /><br />Kun Jamie perheineen oli palannut Glasgow'hun, Betty oli tarjoutunut lähtemään heidän mukaansa auttaakseen lastenhoidossa matkan aikana. Hän voisi matkustaa Edinburghiin sitten seuraavana päivänä. Flora oli ollut avusta iloinen, eikä kenellekään perheessä tullut mieleen, että Bettyllä olisi ollut mitään muita asioita kaupungissa.<br /><br />Hänen tavaransa oli jätetty asemalle säilytykseen yön ajaksi, joten hän oli aamulla vakuuttanut kävelevänsä junalle. Jamien piti mennä töihin, ja Flora ei mitenkään voinut lähteä saattamaan kahden pikkulapsen kanssa. Niinpä Betty oli saanut rauhassa kävellä aseman sijasta Walter Constablen toimistolle. Hän ehtisi kuitenkin seuraavaan Edinburghin-junaan.<br /><br />Tärkeän näköinen herra tuli huoneesta, ja sihteeri kävi ilmoittamassa Bettyn.<br /><br />Walter Constable oli muhkea ilmestys pöytänsä takana. Hän oli suunnattoman lihava, minkä lisäksi puolet pöydästä valloitti iso laivan pienoismalli. Betty kokosi kaiken rohkeutensa. Johnin onni riippui nyt hänestä.<br /><br />-Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Stewart, sanoi herra Constable. -On mukavaa saada välillä noin viehättävä nuori nainen tähän synkkään huoneeseen. Mikä on asianne?<br /><br />-Se on luonteeltaan yksityinen, ja olen pahoillani, että joudun kuluttamaan siihen kallista aikaanne, Betty sanoi kohteliaasti. -Muistanette John Stewart -nimisen nuorukaisen, joka oli palveluksessa William Stewartin kauppaliikkeessä?<br /><br />Ilme herra Constablen kasvoilla kiristyi.<br /><br />-Ettenkö muistaisi! Se lurjus yritti narrata minulta tyttäreni.<br /><br />Betty puri huultaan.<br /><br />-Olen hänen sisarensa, hän sanoi hiukan tuimemmin.<br /><br />-Vai olette. Mitä tahdotte? Rahaa tietysti, sitä kaikki tahtovat. Lunnaat siitä hyvästä, ettette kerro jutusta lehdille.<br /><br />-Miksi minä pyytäisin rahaa? Ei, tahdon muuta.<br /><br />-Mitä sitten? Osakkeita?<br /><br />-Jos lakkaisitte hetkeksi ajattelemasta mammonaa, sujuisi keskustelumme paljon paremmin. Betty tunsi alkavansa suuttua, ja sitä ei nyt saanut tapahtua. -Tahtoisin vain kysyä teiltä, rakastatteko vaimoanne.<br /><br />-Miten se tähän liittyy?<br /><br />-Enemmän kuin arvaattekaan.<br /><br />-Tietysti minä rakastan! Herra Constable nousi ähkyen ja alkoi kävellä kiukkuisesti ympäri huonetta.<br /><br />-Uskotte siis, että ihmiset voivat rakastaa muutakin kuin rahaa?<br /><br />-Kuulkaas nyt, nuori neiti! Walter Constable toi lihavat kasvonsa lähelle Bettyn omia. -Mitä te oikein ajatte takaa?<br /><br />Betty ei perääntynyt, vaikka miehen hengitys haisi valkosipulilta.<br /><br />-Teillä on ilmeisesti sellainen harhakuvitelma, että veljeni John oli tyttärenne Lillianin ihailija vain myötäjäisten toivossa.<br /><br />-Tietysti - mokoma puotipoika!<br /><br />-Hän rakastaa Lilliania.<br /><br />-Tyhmyyksiä.<br /><br />-Ja Lillian rakastaa häntä.<br /><br />-Mahdotonta!<br /><br />-Onko mahdotonta, että rikas tyttö rakastuu puotipoikaan? Miksi?<br /><br />-Koska hän <span style="font-style: italic;">on</span> vain puotipoika! Herra Constable pyyhki hikeä otsaltaan.<br /><br />-Mutta eikö rikkaallakin tytöllä ole sydän? On täysin mahdollista, että sekä John että Lillian osaavat rakastaa muutakin kuin rahaa, vaikkette te siihen pystyisikään.<br /><br />-Ulos! karjui herra Constable. -Ulos tästä huoneesta, te senkin röyhkeä letukka!<br /><br />Betty nousi rauhallisesti ja otti käsilaukkunsa ja käsineensä.<br /><br />-Te olette säälittävä, hän sanoi jokaista sanaa painottaen, kääntyi ja poistui ylväänä kuin nuori kuningatar.<br /><br />Kun hän oli mennyt, Walter Constable putosi istumaan. Tuon kirkassilmäisen tytön sanat olivat tuoneet hänen mieleensä nuoren ja köyhän matruusi Constablen, joka oli kosiskellut lordi Strathfordin tytärtä. Tuo tytär oli nyt Lillianin äiti, mutta koskaan ei herra Constable ollut antanut lordille anteeksi sitä, että aatelissuku oli katkaissut kaikki yhteydet hänen vaimoonsa. Entä jos tuo nuori Stewart... Voi, tänä aikana oli kovin vaikeata tietää, kun niin monet ajattelivat vain rahaa!<br /><br />Kaksi viikkoa myöhemmin odotti Isoäiti hallissa Bettyä tämän palatessa tunneiltaan.<br /><br />-Veljesi John soitti, hän sanoi. -Ja toivon, että hän oli täysissä järjissään.<br /><br />-Miten niin? kysyi Betty jännittyneenä.<br /><br />Isoäiti, joka tiesi koko tarinan, hymyili.<br /><br />-Hän käski sanoa sinulle, että rakastunut ääliö on nyt maailman onnellisin ääliö.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-8485053060971053746?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-17838778908119734372008-08-12T10:00:00.004+03:002008-08-12T16:25:33.989+03:00<div style="text-align: justify;">-Eikö hän ole ihana, mumisi Annie haltioituneena.<br /><br />Betty nyökkäsi. Kurkkua kuristi niin, ettei hän voinut puhua. Oliko tuo todella hänen oma rakas siskonsa, tuo ylväs nuori nainen, jonka tukka kimalsi hunnun alla kuin kulta? Oliko tuo se Rose, jonka kanssa hän oli leikkinyt ja riidellyt, joka luki salaa ranskalaisia romaaneja ja piirsi niin hyvin?<br /><br />-Jumala siunatkoon sinua, kultaseni. Äiti kohotti huntua ja suuteli Rosea.<br /><br />Rose nyökkäsi kyyneleet silmissä. Sitten hän laski kätensä isän käsivarrelle, ja Betty lähti heidän edellään alakertaan sinisessä silkissään.<br /><br />Charlie näytti liikuttavalta korkeine kauluksineen ja hämmentyneine ilmeineen. Ja Marian-tädin puku oli niin myrkynvihreä, että hänen oli täytynyt etsiä kauan tuon väristä kangasta. Betty hymyili itsekseen.<br /><br />Pastori MacPherson näytti iloisemmalta kuin joulun aikaan. Se oli hyvä, häissä ei pappi koskaan saanut näyttää synkältä.<br /><br />Ja niin vihittiin Rose Stewart ja Charles Moore Kuusikukkulan suuressa salissa. Suku katseli heitä ihaillen, ja - kuka tietää - ehkä muutama esi-isäkin.<br /><br />Se oli hyvin iloinen pääsiäispäivä. Isä piti puheen morsiusparille, ja sitten Charlie vastasi siihen. Annie soitti, ja pikku Geordie makasi Betty-tätinsä sylissä katsellen maailmaa suurin, ihmettelevin silmin. Ja lopulta juna vihelsi ja Rose ja Charlie lähtivät uuteen kotiinsa Ballachulishiin, josta Charlie oli saanut lääkärin viran.<br /><br />-Häämatkasta ei ole mitään hyötyä, Rose oli sanonut. -Sitäpaitsi haluan saada talon järjestykseen niin pian kuin suinkin.<br /><br />Huhtikuun ilta tummeni nopeasti. Bettyn ja Rosen huoneeseen, joka jäisi nyt kokonaan tyhjäksi ja loma-aikoina Bettyn huostaan, kokoontui kylän nuoriso. Oli hauska olla yhdessä ja rupatella, vaikka yhtä aikaa haikeana ja jännittävänä leijui taustalla tietoisuus siitä, että he olivat kaikki tulossa aikuisiksi ja lähdössä omille teilleen.<br /><br />Häiden jälkeen loma jatkui vielä, vaikka Betty kaipasikin puhetoveria maatessaan illalla vuoteessa. Rose ja Charlie tulivat käymään muutaman päivän kuluttua, ja Rosesta näki heti, ett hän oli muuttunut. Hän oli nyt rouva.<br /><br />Niin kuluivat kirkkaat kevätpäivät, kunnes oli taas aika pakata matkalaukkuja. Betty oli juuri vienyt kuivumaan läjän pestyjä sukkia ja alusvaatteita, kun hän tapasi Johnin lojumassa huvimajan portailla.<br /><br />-Mene laiska muurahaisen tykö, katso sen menoa ja viisastu, tyttö sanoi nauraen ja istuutui portaille hänkin. -En ole nähnyt sinun vielä edes kokoilevan tavaroitasi.<br /><br />John vavahti.<br /><br />-Eipä tarvitse, hän mumisi.<br /><br />-Ei tarvitse?<br /><br />-En mene enää Glasgow'hun, etkö sinä käsitä! poika huusi. -Äiti sanoi, ettei Rosen häitä pilata tällä, ja minä olen vaiennut, mutta... Johnin kasvot vääntyivät.<br /><br />-Mitä sitten on tapahtunut?<br /><br />-Olen saanut potkut.<br /><br />-Sinä! Et kai...<br /><br />-Omaa tyhmyyttäni. En totellut sinua, Lillian ja minä tapailimme salaa... No, hänen isänsä sai tietää, ja enon oli pakko heittää minut pellolle. Jos Walter Constable vaihtaisi kauppaa, olisi vararikko edessä.<br /><br />-Eikö isä ollut kauhean vihainen? Betty kysyi arasti.<br /><br />-Hän olisi tahtonut nylkeä minut. "Lemmenkipeä ääliö" oli kauneimpia nimityksiä, mitä hän minusta käytti.<br /><br />-Ja nyt sinulla ei sitten ole työtä eikä oppipaikkaa.<br /><br />-Viis työstä, mutta Lillian! Ja äkkiä John alkoi itkeä ja heittäytyi sisarensa syliin.<br /><br />Betty silitti varovasti veljensä vaaleaa päätä. Vai näin tässä oli kuitenkin käynyt. Mikä oikeus tuolla Constablen ukolla oli päättää ihmisten elämästä!<br /><br />-Minä olen raukka, John samassa mumisi hämillään ja nousi silmiään pyyhkien. -Minun pitäisi tehdä jotakin - ryöstää Lillian - mutta mitä minä voin! Ja kaksi viikkoa on vain täytynyt hymyillä ja näyttää tyytyväiseltä. Tämän vuoksi eivät Will-eno ja Carrie-täti tulleet edes häihin, eno ei uskalla näyttää olevansa hyvää pataa meidän kanssamme.<br /><br />-Mutta sehän on kauheaa! huusi Betty. -Ja me muka elämme vapaassa maassa!<br /><br />-Niin, vapaan kilpailun yhteiskunnassa. John hymyili vinosti. -Mutta älä pelkää, Bet; en minä hukuttaudu lampeen tai ammu itseäni. Keksin kyllä jotakin.<br /><br />Betty nyökkäsi hajamielisesti. Hän kehitti jo omaa suunnitelmaansa.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-1783877890811973437?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-89041174875322516812008-08-11T10:00:00.003+03:002008-08-11T16:37:23.066+03:00<div style="text-align: justify;">Betty nosti katseensa koepaperista ja silmäili ympärilleen salissa. Heitä oli vähän - vain puoli tusinaa nuorta miestä ja niasta, jotka aikoivat selvitä kahden vuoden kurssista vuodessa. Tuossa oli Tom MacGregorin tumma niska, ja Emily Burns pureskeli kynänsä päätä ja tuijotti onnettomana viimeistä kysymystä.<br /><br />Kaksi kuukautta Betty oli vain lukenut, käynyt ylimääräisillä tunneilla ja istunut lainakirjastossa tekemässä muistiinpanoja. Nämä kokeet olisivat tämän lukukauden viimeiset - kohta olisi pääisäinen, ja hän matkustaisi kotiin valmistamaan Rosen häitä! Kesälukukautta tyttö ei tahtonut edes ajatella, se tulisi olemaan toivottoman raskas. Mutta sitten - toivottavasti - hänen ei tarvitsisi enää milloinkaan astua oppilaana yhteenkään kouluun.<br /><br />Bettyn vierestä kuului kevyt rykäisy. Herra Kennedy, joka oli valvomassa historiankoetta, tahtoi herättää tytön unelmista. Betty hätkähti ja jatkoi vastauksensa lukemista. Onneksi hän oli pitänyt edellisenä sunnuntaina Isoäidille ristikuulustelun Charles Edward Stuartista, ainakin tästä vastauksesta hän saisi täydet pisteet.<br /><br />Kun Betty neljännestuntia myöhemmin astui ulos kosteaan huhtikuun alun iltaan, tuntui koko savuinen Edinburgh säteilevän. Nyt kotiin, kotiin kahdeksi ihanaksi viikoksi! Hän hypähteli portaat alas. Kello lähestyi seitsemää, sillä nämä ylimääräiset kokeet pidettiin aina varsinaisten tuntien jälkeen.<br /><br />-Hyvää iltaa. Jerry astui esiin portin takaa. -Saanko saattaa sinut kotiin?<br /><br />-Miksei, Betty vastasi, vaikka itse asiassa hän olisi mieluummin kävellyt yksin. -Oletko odottanut kauan?<br /><br />-Puolisen tuntia, enkä luullut sinun tulevan näinkään aikaisin. Jerry tarjosi käsivartensa. -Milloin lähdet?<br /><br />-Ylihuomenna. Voi, on niin suloista päästä kotiin!<br /><br />Jerry nyökkäsi. Toisnaan hän ei voinut olla kadehtimatta Kuusikukkulaa - se omisti ainakin puolet Bettyn sydämestä, ja toinen puoli oli kovin vaikeasti valloitettavissa.<br /><br />-Hyvää pääsiäistä sitten, sanoi Betty Brodien ovella.<br /><br />-Kiitos samoin. Jerry näytti siltä, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin muutakin, mutta vaikeni.<br /><br />Päivä oli loistavan aurinkoinen, kun Betty kapusi junasta Fort Williamin asemalla. Miten mahtavia vuoret olivat, ja miten tuoksuva oli tuuli! Kuinka hän oli kestänyt nämä kuukaudet kaukana poissa?<br /><br />-Rakas lapsi! Äiti syleili häntä. -Tervetuloa kotiin!<br /><br />-Äiti, äiti kulta! Betty puristi tätä lujasti. -Missä kaikki muut ovat?<br /><br />-Isäsi lähti käymään Glasgow'ssa ja Rose viimeistelee hääpukuaan. Tässäkö ovat kaikki matkatavarasi? Jätin vaunut tuonne.<br /><br />-Hakeeko isä Johnin? Betty kysyi, kun he istuivat vaunusisa ja äiti maiskautti Silvialle.<br /><br />-Kyllä. Saitko hyvän todistuksen?<br /><br />-Kohtalaisen. Betty hymyili. -Englanti, historia ja uskonto 100, laskento 92 ja ranska ja latina 95.<br /><br />-Varjelkoon! No, kyllä sinusta opettaja sitten tulee.<br /><br />-Miten John on mahtanut pärjätä? Betty kysyi. -Hän on kirjoittanut kovin harvoin.<br /><br />-Onhan hän pärjännyt. Odotapas kun näet Sellorin talon, Rob on maalannut sen.<br /><br />-Mutta eikö se ollut hyväkuntoinen?<br /><br />-Oli kyllä, mutta Rob ja Anna toivovat ihmisten alkavan kutsua sitä joksikin muuksi kuin "Sellorin taloksi". Mieluiten Rob kai olisi kirjoittanut päätyyn "Stewart"!<br /><br />-Kylä on täynnä Stewarteja, se olisi aiheuttanut vain sekaannusta, Betty nauroi. He ajoivat hetken vaieten eteenpäin, ja tyttö nautti maaseudun rauhasta ympärillään. -Mitä muuta täällä on tapahtunut?<br /><br />-No... Äiti hymyili. -Amy on kihloissa.<br /><br />-Mitä ihmettä - kenen kanssa?<br /><br />-Ken Knoxin.<br /><br />-Hyvänen aika! Betty purskahti nauruun. -Milloin se on tapahtunut?<br /><br />-Kuukausi sitten. Niin, ja Jamie, Flora, Meggie ja pikku George tulevat huomenna.<br /><br />-Maltan tuskin odottaa Geordien näkemistä. Ajatella, että hän on jo kahden kuukauden! Meggien olen tuntenut muutaman päivän ikäisestä... Mutta miksi isä hakee Johnin, jos kerran Jamie on tulossa Glasgow'sta?<br /><br />-Lapset ovat niin odottaneet sinua, äiti sanoi. -No niin, tuolla Mary ja Eliza jo juoksevat vastaan, vaikka käskin heidän auttaa Effietä!<br /><br />-Betty! Bet! Eliza hyppäsi melkein vaunujen alle Kuusikukkulan tiellä. -Vihdoinkin sinä tulet!<br /><br />-Meidän on ollut kauhea ikävä, jatkoi Mary ja juoksi vaunujen rinnalla. -Toitko sinä tuliaisia?<br /><br />-Vai niitä teidän on ollutkin ikävä! Karamelleja toin. Betty nauroi.<br /><br />-Mitä karamelleja? tahtoi Eliza tietää, kun äiti pysäytti Silvian pihassa ja sisar kapusi vaunuista.<br /><br />-Suklaata ja marmeladia.<br /><br />Samassa koko sisarusparvi pelmahti kuistille, ja sen jälkeen ei rauhallista hetkeä ollutkaan. Rob ja Anna tulivat, ja Bettylle kerrottiin, että hänestä tulisi täti kolmannen kerran syyskuussa.<br /><br />-Tule katsomaan Mhairia, Jennie sitten vaati ja veti Bettyä keittiöön. -Ja mennään katsomaan Jennyä ja Patia lomalla, eikö mennäkin?<br /><br />-Jos vain jää aikaa. Älä kaada minua, ystävä rakas! Betty huusi kauhuisaan, kun Jennie unohti matot ja tuolit ja muut elämän vähäpätöisyydet heidän matkallaan.<br /><br />-Mhairi, tässä on Betty!<br /><br />Mhairi, uusi sisäkkö, osoittautui keski-ikäiseksi mustatukkaiseksi naiseksi, jolla oli kuivat kasvonpiirteet. Hän katsoi maahan tervehtiessään ja vastaili vain yksisanaisesti Bettyn rupatteluun. Mutta Effie puhui senkin edestä.<br /><br />-Varjelkoon, miten hauska nähdä Bettyä taas - ja Rosen morsiusneidoksi, se tulee olemaan niin kaunista - millainen todistus? Totisesti, saisi se MacDonaldin nainen jo lakata pröystäilemästä Andrew'llaan - entä Duncan-herra? Lähetti terveisiä? Kaiken hän muistaakin... Ja Effie hihitti ujona kuin nuori tyttö.<br /><br />Illalla Betty auttoi Rosea hääpuvun viimeisessä sovituksessa.<br /><br />-Tämä on oikeastaan kauheaa, Rose huokasi, kun puku todettiin täydellisen istuvaksi ja sisarukset ompelivat viimeiset saumat. -Mennä nyt naimisiin!<br /><br />-Monet ihmiset ovat selvinneet siitä hengissä, Betty vakuutti. -Joko neiti Pepdie on korjannut sinisen silkkipukuni?<br /><br />-Hän tuo sen huomenna. Mitä Duncanille kuuluu?<br /><br />-Hän käski onnitella sinua, Betty sanoi lyhyesti.<br /><br />Rose vilkaisi häntä, mutta päätti viisaasti vaihtaa puheenaihetta.<br /><br />-Onko kello jo kahdeksan? Isä ja John tulevat tunnin kuluttua.<br /><br />-Miksi isä hakee hänet, olisihan hän voinut tulla Jamien ja Floran kanssa, Betty kysyi ja puri langan poikki.<br /><br />-En tiedä. Äiti vastaa niin vältellen, kun kysyn. Toivottavasti poika ei ole saanut harmia aikaan.<br /><br />Lillian välähti Bettyn mielessä. Mutta ei, John oli järkevä, ei hän tekisi mitään hullua.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-8904117487532251681?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-47192283125542678262008-08-10T10:00:00.005+03:002008-08-10T10:14:26.513+03:00<div style="text-align: justify;">-Meidän sisäkkömme, Emma Wood sanoi vinosti hymyillen seuraavana aamuna seminaarin aulassa. -Eikö sinua hävetä?<br /><br />-Ei, vastasi Betty, joka pystyi jo nauramaan asialle. -Ei ole häpeä palvella muita. Hän nousi portaita ylös, mutta kuuli vielä Emman mutisevan jotakin "tekopyhyydestä".<br /><br />Sinä iltana Ian vei Rosien katsomaan <span style="font-style: italic;">Suuri junaryöstö</span> -nimistä elävää kuvaa. Kumpikin pyysi Bettyä mukaan, mutta tämä kieltäytyi ryhtymästä kolmanneksi pyöräksi - ja sitäpaitsi Duncan oli luvannut viedä hänet seuraavan illan esitykseen. Niin Rosie lähti tapaamaan Iania, Isoäiti murahteli asian vuoksi ja Betty kirjoitti aineensa, joka oli edellisenä päivänä jäänyt väliin. Sitten hän haki Isoäidin kirjalaatikosta <span style="font-style: italic;">Rob Royn</span> ja käpristyi lukemaan sitä.<br /><br />Päästyään kirjassa hyvään alkuun huomasi Betty romaanin välissä kirjeen. Se oli kellastunut, vanhanaikaiseen tapaan sinetöity paperi, osoitettu neiti Margaret Beggille - siis Isoäidille.<br /><br />-Kuinka herttaisen muinaista, Betty sanoi puoliääneen. -Kukahan tämän on kirjoittanut?<br /><br />Hän käänsi kirjeen ja luki murretun sinetin yläpuolelta nimen <span style="font-style: italic;">A. Vernon, Aberdeen</span>.<br /><br />-Vernon? Taivaan vallat, ei kai... <span style="font-style: italic;">Rob Roy </span>jäi rauhaan, kun tyttö juoksi kirjastoon. -Katsokaa, mitä minä löysin!<br /><br />-Mikä se on? Isoäiti nosti katseensa sanomalehdestä.<br /><br />-Teille osoitettu kirje.<br /><br />-Varjelkoon, tällä on jo ikää. Isoäiti hymyili ottaessaan kirjeen, mutta vakavoitui äkkiä jua rutisti paperin nyrkkiinsä.<br /><br />-Mitä nyt? Keneltä se on? Bettyn kasvoilta paistoi avoin uteliaisuus.<br /><br />-Se ei kuulu sinulle. Vanhus nojasi kasvoja käsiinsä.<br /><br />-Isoäiti!<br /><br />-Anteeksi, kultaseni. Mutta älä kysy mitään - ole hyvä äläkä kysy. Luitko sen?<br /><br />-En tietenkään!<br /><br />Isoäiti kohotti päänsä.<br /><br />-Ehkä sinun pitäisi, hän mumisi, -voisit ymmärtää... Ei, ei sittenkään. Olet liian nuori ja liian onnellinen.<br /><br />-Mitä minä ymmärtäisin?<br /><br />Isoäiti taputti Bettyn kättä.<br /><br />-Ei sinun tarvitse vaivata sillä kiharaista päätäsi. Ovikello soi - menetkö avaamaan, ennen kuin Peggy ehtii kömpiä vuoteesta ja hankkia keuhkokuumeen.<br /><br />Betty totteli. Hänen mentyään Isoäiti repi kirjeen suikaleiksi ja heitti ne takkaan. Sitten hän nousi vaivalloisesti, meni ikkunaan ja huokasi. Miten pitkä aika olikaan siitä, kun tuo kirje oli kirjoitettu! Hänen ei tarvinnut lukea sitä, hän muisti kyllä muutenkin kaiken, mitä Alanin kaunis, hoikkasorminen käsi oli piirtänyt paperille - ainoaan kirjeeseen, jonka hän oli saanut sen jälkeen, kun...<br /><br />Mikä kohtalon iva olikaan pannut pikku Bettyn löytämään tuon kirjeen juuri tänä iltana! Ei, oli paras koettaa rauhoittua. Nanny Welsh oli tullut, koska Bettyn huoneen ovi oli käynyt. Se oli hyvä, nyt lapsi ei muistaisi kysellä... Isoäiti tassutti takaisin nojatuoliin ja jatkoi lehden lukemista.<br /><br />Mutta Betty ei suinkaan unohtanut salaperäistä A. Vernonia. Hän olisi mielellään kysynyt asiasta Ianilta, mutta pelkäsi sen olevan tunkeilevaa.<br /><br />-Eikö ole jotenkin hullunkurista ajatella, että vanhoillakin ihmisillä on ollut ihailijoita, Betty sanoi Duncanille, kun he seuraavana iltana palasivat elävistä kuvista.<br /><br />-Mikäli isoäitini puheisiin on luottamista, puoli Edinburghia juoksi aikanaan hänen perässään, Duncan vastasi nauraen. -Varo, tässä on liukasta.<br /><br />Betty tukeutui paremmin nuoren miehen käsivarteen.<br /><br />-Mekin olemme vanhoja joskus - kuudenkymmenen vuoden kuluttua minulla on jo varmasti aivan harmaa tukka, hän jatkoi.<br /><br />-Tulet näyttämään herttaiselta kaikkine ryppyinesi, kun kompastelet kakkujen päälle.<br /><br />-Duncan Fleming!<br /><br />-Sinun olisi piätnyt nähdä, miten isoäiti hytkyi kertoessaan siitä. Ja sitten hän sanoi, ettei ole eläissään tavannut sinun kaltaistasi tyttöä.<br /><br />-Uskon sen, Betty sanoi hivenen happamasti.<br /><br />-Älä suutu, Sappho. He olivat tulleet Brodien talon luo, mutta Duncan ei päästänyt Bettyn käsivartta. -Ajattelen itse samoin.<br /><br />-Älä viitsi.<br /><br />-Viitsinpäs. On puoli vuotta siitä, kun kysyin sinulta - etkö nyt vastaisi toisin?<br /><br />-Vastaisi... Voi, anna olla nyt! En minä tahdo!<br /><br />-Oletko sinä pelkuri, Bet?<br /><br />-Olen. Ja sinä olet jästipää. Tiedät jo vastaukseni.<br /><br />-Eikö se siis ole muuttunut? Ennen joulua... tarkoitan, silloin kun me...<br /><br />-Se, etten tuolloin läimäyttänyt sinua, oli ohimenevä mielenhäiriö, jolla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.<br /><br />-Entä tulevaisuuden? Minusta me sopisimme niin hyvin köpittämään käsikynkkää ylös ja alas näitä katuja puolen vuosisadan kuluttua.<br /><br />-Minusta tulee opettajatar, ja sinä tiedät sen. Betty veti kätensä irti ja Duncan hellitti tällä kertaa otteensa nopeasti - varmuuden vuoksi.<br /><br />-Luuletko pitäväsi siitä? nuori mies kuitenkin jatkoi sinnikkäästi. -Vuosi vuoden jälkeen istut luokassa, näet lasten kasvavan ja rakastuvan ja menevän naimisiin, ja itse vanhenet ja...<br /><br />-Lakkaa ennustamasta minun tulevaisuuttani.<br /><br />-Rakastan sinua, Betty! Tule vaimokseni! Duncan astui lähemmäs. -Olisin hyvä sinulle. Hänen harmaat silmänsä katsoivat niin syvälle Bettyn omiin, että tämä haukkoi henkeään. Ellei hän nyt lähtisi, hän voisi luvata jotakin - ja sitä ei saanut tapahtua.<br /><br />-Hyvää yötä, tyttö mumisi tukahtuneesti ja juoksi portaat ylös.<br /><br />Kun ulko-ovi oli kolahtanut kiinni, seisoi Duncan vielä hetken kadulla katsoen, miten kaasuvalo syttyi Bettyn huoneeseen.<br /><br />-Hän oppii vielä, Duncan mutisi. -Mutta hän ei käsitä, että tarvitsee myös opettajan. Kuka se sitten onkin.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4719228312554267826?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-7812378846752772462008-08-09T10:00:00.006+03:002008-08-09T11:45:52.290+03:00<div style="text-align: justify;">Sen joulun Margaret Brodie oli viettänyt Aberdeenissä tyttärensä luona. Copperfield House oli ollut täynnä Brodien ja Wardlaw'n sukua, ja Isoäiti oli ehtinyt tottua vieraisiin niin hyvin, että päätti nyt järjestää itse suuret päivälliskutsut.<br /><br />Koska Bettyllä ja Rosiella ei näin lukukauden alussa ollut vielä paljon läksyjä - tosin Bettyllä lukemista riitti tavallista enemmän hänen valmistumishaaveensa vuoksi - ja heistä oli apua Peggylle, kutsuttiin joukko Isoäidin ystäviä Charlotte Squaren taloon tammikuun viimeiseksi päiväksi.<br /><br />-Ainakin ruokalista on komea, Peggy sanoi ylpeänä. -Ei tarvitse hävetä niiden hienojen ihmisten edessä.<br /><br />Betty ja Rosie olivat samaa mieltä. Innoissaan he kirjoittivat kutsu- ja paikkakortteja, silittivät ruokaliinoja ja tomuttivat huoneita. Isoäiti itse kiillotti hopeita. Kaikki oli suunniteltu tarkasti, ja niin ei pitäisi tehdä - silloin tapahtuu varmasti jotakin odottamatonta.<br /><br />Tammikuun viimeisenä aamuna Betty ei herännytkään oman sinisen kellonsa kilinään tai seinän läpi kuuluvaan Rosien kopautukseen, vaan siihen, että Rosie lennätti hänen huoneensa oven selälleen ja syöksyi ravistelemaan ystävätärtään.<br /><br />-Bet, voi, tämä on kauheaa!<br /><br />-M-mikä? Betty nousi istumaan ja katsoi kelloa. -Puoli kuusi - oletko sinä järjiltäsi, Rosie Wardlaw?<br /><br />Rosie istui vuoteen laidalle.<br /><br />-Peggy on sairas, hän ilmoitti synkästi. -Hänellä on kuumetta ja kauhea yskä, vilustui kai eilen, kun puistelimme ulkona salin mattoa.<br /><br />-Voi hyvänen aika! Betty heräsi lopullisesti. -Mitä me nyt teemme?<br /><br />-En tosiaankaan tiedä. Isoäiti-parka vain istuu ja pyörittelee peukaloitaan.<br /><br />Betty mietti.<br /><br />-Mitä tunteja sinulla olisi tänään? hän lopulta kysyi.<br /><br />-Ranskaa, englantia, luonnontiedettä ja historiaa.<br /><br />-Kaikki aineita, joissa olet hyvä. Ja minulla olisi vain aine - sen voin kirjoittaa kotona ylihuomiseksi - ja uskontoa. Me voimme siis vallan mainiosti jäädä kotiin.<br /><br />-Ei mutta...<br /><br />-Ei mitään muttia. Puetaan nyt päällemme ja laitetaan aamiaista, tänään on vielä paljon tekemistä.<br /><br />Rosie totteli. Oli helpottavaa, kun joku sanoi, mitä piti tehdä.<br /><br />Isoäiti vastusti ankarasti sitä, että tytöt olisivat poissa koulusta, ja Peggy uhkasi nousta vuoteesta ja hankkia keuhkotaudin, elleivät neidit unohtaisi moista hupsutusta.<br /><br />-Mutta mitä kaikki vieraat sanovat, jos saavatkin yht'äkkiä tietää, ettei mitään kutsuja olekaan? Betty kysyi ovelasti. -Ja niin paljon valmisteluja on jo tehty...<br /><br />Se tepsi. Peggy veti peiton leukaans aja huokasi, ja Isoäiti antoi Rosielle luvan soittaa seminaariin ja ilmoittaa, että he olisivat poissa sairaustapauksen vuoksi.<br /><br />Peggy oli järjestänyt komeroon ne ruuat, jotka oli voitu valmistaa etukäteen. Vain salaatti piti tehdä ja paisti ja vihannekset työntää uuniin. Niin Rosie lähti ostamaan vihanneksia ja kukkia Bettyn jäädessä hoitamaan kotitöitä.<br /><br />-Kaikki sujuu hienosti, hän vakuutti Peggylle hakiessaan tämän aamiaistarjottimen pois. -Ehdin tehdä salaatinkastikkeen Rosieta odottaessani, ja sitten on enää katettava pöytä ja työnnettävä paisti uuniin ja tehtävä viimeiset siivoukset.<br /><br />Kun Rosie palasi ostoksineen, Betty oli sekoittanut kastikkeen ja vatkasi kermaa kakkuun, joka tarjottaisiin kahvin kanssa. Rosie kietoi suuren esiliinan pukunsa suojaksi ja ryhtyi tekemään salaattia.<br /><br />-Missä isoäiti on? hän kysyi.<br /><br />-Lepäämässä. Se on parasta, sillä hän ei luultavasti luota meidän taloudenhoitokykyihimme vähääkään.<br /><br />Rupatellen tytöt jatkoivat työtään. Lounaaksi syötiin vain voileipiä, sillä vieraat oli kutsuttu puoli viideksi ja viideltä saataisiin hyvä päivällinen.<br /><br />-Mutta kuka tarjoilee? huudahti Isoäiti, joka näytti hiukan surkuhupaisalta nakertaessaan voileipää hiukset paperirulliin kiedottuina. -Onhan meillä oltava palvelijatar!<br /><br />-Se olen minä, Betty sanoi.<br /><br />-Sinä? Rosie ja Isoäiti tuijottivat häntä.<br /><br />-Minä. Rosien kaikki tuntevat joten hänen on seurusteltava vieraiden kanssa. Minua kaikki vieraat eivät ole koskaan edes nähneet, joten voitte sanoa että olen saanut hammassärkyä taii matkustanut johonkin.<br /><br />-Mutta hyvä lapsi, pyydätkö sinä minua valehtelemaan? kysyi Isoäiti moittivasti.<br /><br />-Tuskin te totuutta tahdotte kertoa. Betty virnisti.<br /><br />-Tuleehan tänne sinunkin tuttujasi - professori Haig ja vanha rouva Fleming ja rouva Wood - ja hyvät ihmiset, seminaarin johtaja! huusi Rosie.<br /><br />-Professori Haig ei ole sitä tyyppiä, joka kiinnittäisi huomiota palvelustyttöön, Duncanin isoäiti vain nauraa itsekseen jos sattuu minut tuntemaan, Emma Woodin täti on nähnyt minut viimeksi Emman kutsuissa puolitoista vuotta sitten, ja seminaarin johtaja ei varmaankaan muista kasvojani.<br /><br />-Mary Somervillekin tulee, huomautti Isoäiti.<br /><br />-Yrittäkää saada häne käsittämään, ettei minun tunnistamisestani ole mitään hyötyä.<br /><br />-Sinä olet niin odottanut tätä iltaa, Rosie yritti vielä. -Ja nyt se on osaltasi pilalla. Emmekö me voisi lainata apua jostakin?<br /><br />-Höpsis, kaikki sujuu hyvin näin. Jos sinä asettelet kukat, Rosie, niin minä huolehdin paistista.<br /><br />Rosie huokasi ja nyökkäsi.<br /><br />Kolmelta Betty laittoi paistin uuniin. Hän oli kysynyt neuvoa Peggyltä lieden käytössä, sillä paitsi että se oli aivan uusi, ei Betty ollut tottunut kaasuliesiin. Nyt hän kuitenkin toivoi laittaneensa säädöt oikein. Sitten hän haki Peggyn mustan puvun ja valkoisen esiliinan ja hilkan ja vei ne jo valmiiksi omaan huoneeseensa.<br /><br />Kun ensimmäiset vieraat sapuivat puoli viideltä, herttainen palvelustyttö otti hallissa vastaan heidän vaatteensa. Betty oli kammannut jakauksen keskelle päätä, tehnyt nutturan niskaan ja katseli alaspäin. Hyvällä onnella kukaan ei tuntisi häntä.<br /><br />Rosie oli suloinen vaaleassa puvussaan ja sai monia kohteliaisuuksia. Betty oli pelännyt kadehtivansa tältä prinsessan osaa, mutta tosiasiassa hänellä oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt. Lisäksi tyttöä huvittivat suunnattomasti ne ristiriitaiset tiedot, joita hänen terveydentilastaan annettiin. Vanha rouva Somerville olisi tahtonut käydä tervehtimässä "sairasta lapsiparkaa" ja rouva Fleming hämmästeli näin äkkinäistä taudinaiheuttajaa, sillä hän oli tavannut Bettyn kadulla edellisenä päivänä.<br /><br />-Niin... hmm... nämä vilustumistapaukset... Tule saliin, rakas ystävä! Isoäiti mutisi.<br /><br />Kun kaikki vieraat olivat saapuneet, Betty valmistautui keittiössä tarjoilemaan illallista. Kaikki sujui hyvin, kunnes hän nosti paistin uunista. Upottaessaan veitsen paistin reunaan näkyviin ilmestyi kaistale verenpunaista lihaa.<br /><br />Betty romahti keittiön tuolille. Eihän paisti <span style="font-style: italic;">voinut</span> olla raaka - se oli ollut uunissa ainakin yhtä kauan kuin Effiellä, ja Effien paistit olivat aina erinomaisia! Hän syöksähti uunille ja avasi luukun uudestaan. Sieltä ei tulvahtanut kuumaa ilmaa, kuten Kuusikukkulan puu-uunista paistamisen jälkeen - uuni oli vain haalea. Hän oli sittenkin kääntänyt nappuloita väärin. Miksi, miksi hän ei ollut antanut Peggyn tulla laittamaan uunia kuntoon, vaikka tämä oli tarjoutunut!<br /><br />-Joko saan pyytää heidät pöytään? Isoäiti pisti päänsä keittiöön. -Mikä sinun on, lapsi?<br /><br />Betty irvisti ja osoitti paistia. Isoäiti sipsutti tutkimaan sitä, huokasi ja nauroi.<br /><br />-Ei se kaada maailmaa, hän sanoi. -Olen kuullut puoliraa'an lihan olevan muotia maailmalla, joten mehän olemme vain ajan tasalla!<br /><br />-Mutta mitä ihmiset sanovat!<br /><br />-Kuule nyt, sinähän olet vain joku väliaikainen palvelijatar, joka ei osaa laittaa ruokaa ja siksi katoaakin talosta hyvin pian. Kukaan ei joudu häpeään yhden paistin tähden. Valmistaudu nyt tarjoamaan alkusalaatti, minä menen sanomaan, että illallinen on katettu.<br /><br />Betty totteli huokaisten.<br /><br />Hetken kuluttua vieraat jo istuivat pöydän ympärillä ja Betty ilmestyi salaattivadin kanssa. Ensimmäisenä istui seminaarin johtaja, ja Betty tunsi polviensa vapisevan. Mutta onneksi tämä oli niin kiinnostunut keskustelustaan vierustoverinsa kanssa, ettei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, kuka tarjoili. Ja suurin osa vieraista <span style="font-style: italic;">oli</span> todella vieraita - kunhan hän selviäisi niistä muutamasta tutusta, kaikki olisi hyvin.<br /><br />Vanha rouva Somerville tuijotti hetken Bettyä, ja tämä keskittyi sekoittamaan salaattia paremmin.<br /><br />-Sinulla näkyy olevan uusi palvelustyttö, hän sanoi Isoäidille.<br /><br />-Oh, Peggy sairastui ja sain - Marthan tilalle. Ota toki kasviksia! Isoäiti hymyili hermostuneesti.<br /><br />Rouva Wood ei nähnyt palvelijattaressa mitään outoa, mutta äkkiä Betty kohtasi rouva Flemingin katseen. Tämän harmaat silmät suorastaan säkenöivät naurua - hän oli tuntenut Bettyn. No, se ei haitannut, Moira-rouva osaisi kyllä vaieta.<br /><br />-Mistä te olette kotoisin? tämä äkkiä kysyi ottaessaan lautaselleen tomaatinviipaleita. -Edinburghistako?<br /><br />Betty oli heti mukana leikissä.<br /><br />-Ei, frouva, Enklannista - tuolta Alnvikkin puolesta, hän vastasi möreällä äänellä ja leveällä murteella.<br /><br />Rouva Fleming nyökkäsi yskähdellen eikä uskaltanut kysyä enempää. Rosie tuijotti lautastaan huulet värähdellen ja Isoäiti pyyhki otsaansa.<br /><br />-Hänessä on jotakin tuttua, kuuli Betty rouva Somervillen sanovan sulkiessaan oven. -Missähän...<br /><br />-Ota toki lisää kastiketta, Isoäiti huuudahti. Ilmeisesti hänen hermonsa eivät kestäisi enää kauan.<br /><br />Bettyltä vaati melkoisesti sisua tuoda tarjolle puoliraaka paisti. Mutta vieraat olivat hyvinkasvatettuja eikä kukaan sanonut mitään, vaikka Rosien silmät laajenivatkin kuin teevadit hänen nähdessään punaisen lihan ja rouva Wood nyrpisti hiukan nenäänsä. Pääruuan jälkeen vieraat siirtyivät kirjastoon, jonne Bettyn piti tuoda jälkiruokakakku sekä kahvi.<br /><br />Isoäidin hopeinen kahvikannu oli painava, mutta Betty teki silti kaikkensa kaataakseen kahvia kuppeihin hyvin hienosti ja pirskottamatta. Niinpä hän ei ehtinyt katsoa jalkoihinsa. Äkkiä hänen kengänkärkensä osui professori Haigin jalkaan - tällä oli paha tapa istua sääret ojollaan - Betty huojui hetkisen edestakaisin ja romahti lopulta epätoivoisen räpistelyn jälkeen pienelle pöydälle, jolle olin täytekakkuvadin asettanut.<br /><br />Millainen meteli!<br /><br />-Betty, sattuiko sinuun? huudahti Rosie unohtaen täysin, ettei saanut paljastaa ystäväänsä.<br /><br />-Hyvänen aika! Rouva Somerville tuijotti kermaista tyttöä lornjettinsa läpi kuin aavetta.<br /><br />-Ennenkuulumatonta! puuskahti seminaarin johtaja.<br /><br />-Uusi pukuni! kiljui rouva Wood, jonka päälle oli roiskunut kahvia.<br /><br />Professori Haig, jonka syytä onnettomuus perimmiltään oli, ehti ensimmäisenä auttamaan Bettyn pystyyn. Saman tien tyttö syöksyi ulos huoneesta Peggyn puku yltä päältä kermavaahdossa ja silmät kyynelissä.<br /><br />Omassa huoneessaan tyttö istui vuoteelleen itkemään. Olisihan tämä pitänyt arvata - hän oli paljastanut itsensä, pialnnut kakun ja rouva Woodin puvun sekä - mikä pahinta - häpäissyt Isoäidin ja pilannut tämän kutsut. Mitä kannatti elää tällaisesa maailmassa! Hän painoi kasvonsa kermaiseen esiliinaansa ja uikutti sydäntäsärkevästi.<br /><br />Äkkiä ovi kävi ja kaksi lempeää käsivartta kiertyi Bettyn ympärille.<br /><br />-Rakas ystävä, rouva Fleming sanoi. -Ei se ole tuollaisen itkun arvoista.<br /><br />-Kakku - rouva Wood - ja mitä kaikki sanovat! Betty nosti päänsä. Hänellä oli kermaa poskissaan ja suklaakuorrutetta nenässään.<br /><br />-Margaret tilaa konditoriasta juuri uutta kakkua, Woodin eukolle teki vain hyvää saada nenälleen - se oli hänen neljäs pariisilaispukunsa tänä talvena - ja ihmiset ihailevat sinua. Eikä joka tyttö olisi tehnyt noin.<br /><br />-Kaatunut kakun päälle? Hymykuopat pilkahtivat näkyviin.<br /><br />-Luopunut hyvästä illallisesta palvellakseen muita. Rouva Fleming hymyili hellästi. -Olet suloinen tyttö, Bet. Pese nyt kasvosi ja vaihda pukua, niin mennään kirjastoon. Rosie lupasi viedä päivällistä Peggylle, niin että sinä saat olla nyt vieraiden seurassa.<br /><br />-Enhän minä voi tulla sinne!<br /><br />-Kuka niin on sanonut? Ehkä professori oppii tämän jälkeen pitämään kinttunsa kasassa eikä kampittamaan ihmisiä. Ja kuule - se paisti oli herkullista. En ole koskaan maistanut parempaa.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-781237884675277246?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-91986310926174235812008-08-08T10:00:00.007+03:002008-08-08T20:04:22.579+03:00<div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 1. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Hyvää uutta vuotta! Omani on alkanut kivuliaasti: jalkojani särkee, koska olen tanssinut koko päivän kihlajaisissa. Frank ja Bess näyttivät niin herttaisilta yhdessä, enkä välittänyt, vaikka Bess kohtelikin meitä kihlaamattomia hieman - vain hieman - ylimielisesti.<br /><br />Sää on lämmennyt niin, että kaikki tiet ovat jäätiköllä. John hiekoitti Longiin johtavan tien aamulla ja kertoi kaatuneensa toistakymmentä kertaa. Tohtoreillamme mahtaa riittää työtä!<br /><br />Olen kirjoittanut runon loppiaiskonserttiin ja koelausunut sen serkuille. He olivat ihastuksissaan, mikä tietysti teki minulle hyvää. Onko mikään hauskempaa kuin saada kehuja!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 3. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"En milloinkaan totu järkytyksiin. Ja vaikka tämänpäiväinen olikin laadultaan hyvin romanttinen, en oikein vieläkään käsitä sitä.<br /><br />Niin kauan kuin muistan, on Patrick Dennieston saattanut Jennyn hartauskokouksista ja he ovat tapailleet aina vapaapäivinä huolimatta Effiestä, joka on murahdellut jotakin 'typeryyksistä'.<br /><br />Tänään sataa (kaikki lumi on poissa, mutta toisaalta jää myös) ja istuimme koko perhe salissa. Effie neuloi sukkia Johnille, joka kuluttaa niitä kuukaudessa enemmän kuin äiti ehtii neuloa vuodessa, ja isä luki meille ääneen <span style="font-style: italic;">The Scotsmanin</span> jatkokertomusta. Kaikki olivat vähän raukeita ja oikein hyvällä tuulella, mikä olikin mainio asia tulevia tapahtumia ajatellen.<br /><br />Äkkiä näet Jenny ja Pat tulivat sisään. Se oli uutta, sillä Pat ei ole koskaan tahtonut astua jalallaan 'herrasväen puolelle'. Niinpä isä lakkasi lukemasta ja äidin neula pysähtyi kesken parsimuksen.<br /><br />-Me... tuota... me... Pat änkytti, vetäisi syvään henkeä ja paukautti: -Me olemme Jennyn kanssa kihloissa ja aiomme naimisiin vielä tänä keväänä.<br /><br />Tiedän tarkalleen, miltä ihmisestä tuntuu, kun hänet heitetään avantoon pakkasella. Koko perhe istui suu auki ja Eliza väänsi jo kasvojaan siltä varalta, että parkuminen lohduttaisi.<br /><br />-Niin, Jenny sanoi kiusaantuneena, kun hiljaisuus vain jatkui. -Minä sitten jättäisin paikkani helmikuun alusta, jos sopii.<br /><br />-Mutta Jenny! sai isä sanotuksi.<br /><br />-Oletko sinä tosissasi? Rose kysyi.<br /><br />-Et sinä voi jättää meitä, ilmoitti Mary.<br /><br />Mutta äiti nousi ja sanoi, hymyillen lempeää hymyään:<br /><br />-Meidän tulee ikävä sinua, Jenny, kuten varmasti tiedätkin. Mutta tahdomme silti onnitella sinua sydämellisesti ja toivoa, että tulette molemmat hyvin onnellisiksi.<br /><br />Silloin me tajusimme, että tämähän olikin romanttista ja hauskaa, ja kiiruhdimme kaikki onnittelemaan kyynelehtivää Jennyä ja punastelevaa Patia.<br /><br />Mutta mistä me saamme sisäkön, joka on yhtä herttainen kuin Jenny? Täytynee tyytyä johonkin onnettomaan korvikkeeseen."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 8. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Olimme juuri koristelemassa seurakuntasalia konserttia varten, kun Marian Bell äkkiä laukkasi sisään kasvot kauhistuneina ja hameenhelma ruskeana mudasta, sillä hänelle ei ollut aikaa väistellä lätäköitä.<br /><br />-Neiti Beatonin äiti soitti, hän läähätti, kun pelästyneinä kokoonnuimme kuulemaan oliko maailmanloppu tulossa. -Neiti Beatonilla on angiina eikä hän voi laulaa!<br /><br />Tuijotimme järkyttyneinä toisiamme. Koko ohjelma oli rakennettu neiti Beatonin kymmenen laulun varaan, Annie ja minä olimme vain 'paikallista täytettä'.<br /><br />-Meidän täytyy tietysti peruuttaa konsertti, Myra Knox totesi kuivasti.<br /><br />-Emme me voi! May Brown voihki. -Ballachulishista on tulossa ihmisiä kolmella <span style="font-style: italic;">autolla</span>, ja he ovat maksaneet parhaista paikoista!<br /><br />Minun aivoni, jotka olivat hetkeksi jähmettyneet, alkoivat hitaasti raksuttaa.<br /><br />-Kuulkaa, sanoin. -Luulen, että voin hankkia meille laulajattaren. Hän ei ole vielä yhtä kuuluisa kuin neiti Beaton, mutta yhtä hyvä laulamaan.<br /><br />-Kenet sinä tähän hätään hankit? Rose melkein itki. -Huomiseksi!<br /><br />-Rosien. Jos hän hyppää illallla junaan Aberdeenissä on hän aamulla täällä ja ehtii harjoitella Annien kanssa.<br /><br />Annie, joka on juuri päässyt tyttöjaoston jäseneksi ja on siitä hyvin ylpeä, nyökkäsi innokkaana.<br /><br />-Onko meillä varaa maksaa hänen junalippunsa? Una MacDonald kysyi nyrpeänä.<br /><br />-Kaikki liput on myyty, Meg Murray ilmoitti. -Rahasta se ei ole kiinni, sitä jää joka tapauksessa tarpeeksi koululle. Ketkä kannattavat Bettyä?<br /><br />Kaikki kohottivat lopulta kätensä, joten sieppasin hartiahuivini ja lähdin juoksemaan pappilaan. Siellä oli lähin puhelin. Päästyäni perille olin hikinen ja mutainen, ja kaiken huipuksi pääovi oli lukossa. Muistin pastorin lähteneen ristiäisiin eräälle vuoritilalle, eikä neiti Martland uskalla pitää ovea auki ollessana yksin. Juoksin siis keittiönovelle ja hakkasin sitä kaikin voimin.<br /><br />Lopulta ovi raottui ja neiti Martland kurkisti ulos.<br /><br />-Saanko käyttää puhelinta? huusin, sillä neiti Martlandista on tullut entistä kuurompi.<br /><br />-Jauhon hinta? hän sanoi. -Sitä teidän pitää kysyä Bairdilta, neiti.<br /><br />-Ei, mutta saanko soittaa! kiljuin.<br /><br />-Koettaa? Mitä te tahdotte koettaa?<br /><br />Vedin henkeä ja ulvoin kuin sumusireeni:<br /><br />-Saanko soittaa puhelimella?<br /><br />-Ai puhelimella? No, olisitte heti sanonut. Neiti Martland päästi minut sisään. -Tätä tietä. Hän tassutti edelläni halliin.<br /><br />Tilasin kaukopuhelun Aberdeeniin. Sen tuleminen kesti puoli tuntia, minkä ajan vietin juoksentelemalla edestakaisin hiirenharmaalla käytävämatolla. Lopulta kello kilahti.<br /><br />Rouva Wardlaw oli puhelimessa. Ei, Rosie ei ollut tavattavissa, hän oli ulkona. Olisin mieluusti takonut päätäni seinään, mutta sen sijaan selitin kaamean tilanteemme.<br /><br />-Varmasti hän tulee esiintymään, kultainen rouva Wardlaw sanoi. -Pakkaan hänelle laukun valmiiksi, hän ehtii vielä kello kuuden junaan ja on siellä aamuyöstä.<br /><br />Kiitin häntä sydämeni pohjasta, karjuin kiitokset myös neiti Martlandille ja palasin salille kertomaan uutisia.<br /><br />John on luvannut noutaa Rosien Fort Williamista. Minä aion torkkua salin sohvalla ollakseni valmis vastaanottamaan hänet."<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 9. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;">"Tämä joululoma on totisesti ollut yhtä juoksemista edestakaisin. Vieläkin vapisen, kun ajattelen aamupäivän tapahtumia.<br /><br />John siis ajoi kello kahden junalle - ei Rosieta. Hän oli kysynyt junailijalta, mutta tämä ei tiennyt ketään nuorta neitiä, joka olisi noussut kyytiin Aberdeenissä. John odotti, kunnes juna oli lähtenyt, mutta palasi kotiin kun ei nähnyt ketään. Minä heräsin hänen tuloonsa ja olin hyppiä kattoon huolesta.<br /><br />Kello seitsemän ajoimme Rose ja minä asemalle. Ei Rosieta. Minä melkein itkin, kun palasimme kotiin. Oli ilman muuta selvää, ettei konsertista tulisi mitään. Ja mitä Rosielle oli tapahtunut?<br /><br />Olin niin loppuun väsynyt, että äiti käski minut vuoteeseen. Uskomatonta kyllä, uni tulikin. Nukuin kello kahteen ja heräsin siihen, että joku lauloi alakerran salissa. Juoksin alas ja näin Rosien. Millainen helpotus se oli! Hän oli käynyt jo kertaallen läpi laulut Annien kanssa, ja kumpikin oli tyytyväinen.<br /><br />-Milloin sinä tulit? tiukkasin, kun Jenny toi Rosielle teetä.<br /><br />-Kahdentoista junalla. Katsos, olin kävelemässä Ianin kanssa ja tulin kotiin niin myöhään, että kuuden juna oli jo mennyt. Yöjunat olivat kaikki täynnä, mutta kun melkein suutelin asemapäällikön kenkiä, sain lipun viideltä lähtevään junaan. Yritin soittaa sinulle, mutta Aberdeenissä riehui yöllä melkoinen lumimyräkkä ja linja meni tietysti poikki.<br /><br />No, konsertti sujui loistavasti. Rosien täytyi esittää kolme ylimääräistä laulua, ja eräs ballachulishilaisista vieraista sanoi ystävälleen, että "tuon tytön pitäisi päästä oopperaan".<br /><br />Nyt minusta tuntuu, etten jaksa kirjoittaa enää riviäkään. Loppu hyvin, kaikki hyvin!"<br /><br /><div style="text-align: right;"><span style="font-style: italic;">Tammikuun 16. päivänä<br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"></span>"Eilen palasin taas Edinburghiin. Rosie kiersi Aberdeenin kautta, joten minulla ei ollut seuraa junamatkalle, ja tunsin oloni tavallistakin surkeammaksi ajatellessani joulun olevan ohi.<br /><br />Edinburghin asemalla odotti Duncan. Olin salaa toivonut hänen tulevan, sillä minulla oli valtavasti matkatavaraa, eivätkä kantajat useinkaan kiinnitä huomiota tyttöihin, joilla on ruskea takki ja tartanikankainen baskeri ja jotka eivät selvästi voi antaa kunnon juomarahoja.<br /><br />Nyt siis Duncan huolehti tavaroistani. Lisäksi hän tilasi meille vuokra-auton.<br /><br />-Kun en tullut ostaneeksi sinulle joullulahjaakaan, hän naurahti kauhistellessani moista tuhlaavaisuutta. (Itse asiassa olin ollut helpottunut, kun en saanut häneltä pakettia - kuluneen syksyn jälkeen pieni välinpitämättömyys tuntui ainoastaan helpottavalta!)<br /><br />Mutta kun odotimme autoa, veti Duncan taskustaan savukerasian.<br /><br />-Poltatko sinä? kysyin moittivasti.<br /><br />-Olen harjoitellut sitä kuukauden ajan.<br /><br />-Oh! Käännyin toisaalle, kun hän puhalsi ensimmäisen savupilven kuulaaseen ilmaan. -Luulin, että sinä olet sentään järkevämpi kuin Ewan-serkkuni ja muut, joiden kädet alkavat vapista jo kirkossa saarnan alkaessa, kun eivät välillä ole saaneet savuketta.<br /><br />-Olet juuri kuin Chrissy. Duncan rypisti kulmiaan. -Hänkin nalkuttaa minulle päivittäin.<br /><br />-Minä en nalkuta. Sanon vain, että tupakan haju saa minut aivastelemaan, ja näin ollen on hyvin epätodennäköistä, että lähtisin kanssasi enää yhtään mihinkään!<br /><br />Äiti sanoi minulle kerran, että naisilla on uskomaton vaikutusvalta miehiin, ja että sitä valtaa pitää osata käyttää viisaasti. Nyt sen opin. Duncan pudotti savukkeen kadulle ja tallasi sen. Ressukka, kai hän tosiaan yrittää olla minulle mieliksi!"<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><span style="font-style: italic;"></span></div></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-9198631092617423581?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-44469144778695597492008-08-07T10:00:00.007+03:002008-08-07T19:16:52.545+03:00<div style="text-align: justify;">Joulupäivä oli vihdoinkin saapunut. Paketit oli avattu, kirkossa käyty, ja nyt aikuiset istuivat salissa ja nuorempi väki kirjastossa. Tosin siellä alkoi olla ahdasta, sillä pikkutytöt veivät puolet lattiatilasta leikkiessään lahjoillaan.<br /><br />-Seminaarissahan opetetaan, että lasten mielikuvitusta on kehitettävä, härnäsi Rob, kun Betty oli hätistänyt Elizan nukenvaatekaappeineen luotaan. -Harjoita nyt itseäsi!<br /><br />-Pyh, sanoi Betty. -Opettajuus on mennyt sinulle päähän.<br /><br />-Hän on vain kateellinen, ilmoitti Ewan, joka tupakoi takan luona. -Sinä perustat kai oman koulun ja kasvatat oppilaistasi sinisukkia, vai mitä?<br /><br />-Entäpä jos se onkin poikakoulu? irvisti Betty vastaan.<br /><br />-Betty pystyy kyllä mihin vain, Anna sanoi lämpimästi. -Hän on meistä sisukkain.<br /><br />-Hullunrohkea hän on. Pitää nyt sijoiltaan mennyt ranne salassa monta päivää! Charles Moore mulkaisi tulevaa kälyään.<br /><br />-Älkää nyt kaikki kiusatko Betiä, Amy nuhteli. -Puhutaan mieluummin loppiaiskonsertista.<br /><br />-Mistä konsertista? kysyi Alex, joka lojui sohvalla ja tutkisteli kiiltävää paukkukaramellin paperia.<br /><br />-Naisyhdistyksen konsertista tietysti. Sillä kerätään varoja koulun uuteen soittokelloon ja liitutauluun.<br /><br />-Onko opettaja perillä tästä hankkeesta? Frank kysäisi.<br /><br />-On, ja kannattaa sitä lämpimästi. Rob näytti tyytyväiseltä. -Soittokello näyttää siltä kuin se olisi hankittu Jaakko I:n aikaan, ja liitutaulusta voi lukea viimeisten viidenkymmenen vuoden laskuesimerkit.<br /><br />-Ketkä esiintyvät? kysyi Flora ja niisti Meggien nenän.<br /><br />-Annie soittaa, Amy kertoi nyökäten serkkuunsa. -Betty lausuu ja neiti Beaton tulee laulamaan.<br /><br />-Luuletteko, että Longin asukkaat ovat kiinnostuneita? Jamien ääni oli epäilevä.<br /><br />-Kunhan nyt ensin kaikki tässä huoneessa olevat ostavat lipun, on osa taulusta jo maksettu, Betty ilmoitti.<br /><br />-Arvasinhan minä, meitä tässä kynitään. Ewan heitti savukkeenpätkän takkaan.<br /><br />-Hyi miten se haisee! Rose piteli nenäänsä.<br /><br />-Ja on epäterveellistä, jatkoi Charlie parhaimmalla tohtorinäänellään.<br /><br />Ewan kohautti olkapäitään. Kaikki polttivat Ballachulishin <span style="font-style: italic;">Sanomien</span> toimituksessa, jossa hän oli työssä.<br /><br />Clarket ja Stewartit lähtivät päivällisen jälkeen, Davidsonit ja Cameronit syötyään illallisen. Silloin lapset alkoivatkin jo haukotella, ja Marian-täti ilmoitti tarvitsevansa kauneusunensa.<br /><br />-Se on harvinaisen totta, David mutisi ja sai tädiltä pahan mulkaisun.<br /><br />Betty jäi viimeiseksi alakertaan sammuttamaan lamppuja ja kynttilöitä. Hän seisoi ihailemassa kuusta, joka kimalsi hämärässä, kun äkkiä näki valonkajastusta eräästä ikkunasyvennyksestä ja veti verhon sivuun.<br /><br />-John! Miksi sinä istut täällä?<br /><br />John hätkähti säikähtyneenä ja työnsi nopeasti povitaskuunsa tuoksuvan kirjeen, jonka David oli voitonriemuisesti kiikuttanut postista edellisenä päivänä.<br /><br />-Vai sinä. Istuin vain... ajattelemassa.<br /><br />-Ennen sinä pystyit ajattelemaan mainiosti seurassakin. Betty hymyili ja hämmästyi Johnin punastuessa. -Mikä hätänä? Onko sinulla huolia?<br /><br />Johnin huokaus kertoi enemmän kuin sata sanaa. Betty otti lampun ikkunalaudalta ja istui sen paikalle.<br /><br />-Johnnie, mitä se on? Oletko kipeä?<br /><br />-Aina te naiset epäilette sitä! John ei kuitenkaan vetänyt pois kättään, jolla Bettyn käsi lepäsi.<br /><br />Tyttö katsoi häntä tarkemmin. John oli 18-vuotias, hän ei enää ollut hontelo ja kömpelö poika vaan solakka nuori mies, tukka taipui hauskasti otsalta ja ylähuulta koristivat viiksenalut, joista hän oli kovin ylpeä. Eikä ollut vaikea arvata syytä komean nuorukaisen huokauksiin.<br /><br />-Sinä olet rakastunut, Betty ilmoitti.<br /><br />John tuijotti häntä ja punastui yhä enemmän.<br /><br />-Mistä sinä sen tiedät?<br /><br />-Enhän minä sokea ole. Ja voi, miten hauskaa se on!<br /><br />John hymähti katkerasti.<br /><br />-Voisi olla, hän murahti.<br /><br />-Voisi? Eikö hän pidäkään sinusta?<br /><br />-Pitää - niin hän ainakin kirjoittaa. John veti kirjekuorta hieman esiin. -Mutta hänen isänsä ei pidä.<br /><br />Betty taputti veljen kättä.<br /><br />-Kerro nyt minulle kaikki, hän sanoi. -Tiedäthän, etten kieli.<br /><br />-Olkoon. John tuijotti hetkisen ulos pimeyteen. -Ei ole oikeastaan paljon kertomista. Oletko koskaan kuullut Walter Constablesta?<br /><br />-Eikö hän ole se glasgow'lainen pohatta, joka omistaa ison laivanvarustamon?<br /><br />-Sama mies. Ja hänellä on tytär, Lillian...<br /><br />-Ja sinä rakastat häntä, Betty sanoi hellästi.<br /><br />John nyökkäsi.<br /><br />-Tapasimme Will-sedän liikkeen toimistossa, Walter Constable on sedän vakituisia asiakkaita... Lillian oli isänsä mukana ja pyysi minua näyttämään paikkoja, ja tietysti tottelin. En oikein tiedä miten se kävi, mutta tuli puhe sinusta. Hän kertoi jumaloivansa tarinoitasi - Betty punastui tämän kuullessaan mielihyvästä - ja pyysi minua kirjalliseen illanviettoon, joka järjestettäisiin hänen kotonaan. Minä menin, ja sitten aloimme tapailla säännöllisesti.<br /><br />-Eikö Walter Constable pidä siitä? Betty kysyi.<br /><br />-Ei. John huokasi vielä raskaammin kuin äsken. -Olin viimeistä päivää työssä ennen joululomaa, kun hän purjehti sisään ja ilmoitti, ettei tahdo "kaiken maailman puotipoikien" tapailevan Lillianiaan.<br /><br />-Oh, minä olisin antanut hänen kuulla kunniansa!<br /><br />-Ja saanut kenkää sedältä? Ehei, minä näytin nöyrältä ja puristin kättä nyrkkiin housuntaskussa. Eilen Lillian sitten kirjoitti. Hän - hän rakastaa minua ja sanoo, ettei välitä isästään! Ilme Johnin kasvoilla lientyi.<br /><br />Betty mietti hetken.<br /><br />-Rakastatko sinä häntä todella, John, vai oletko vain ihastunut? Voisitko kuvitella, että hän olisi vaimosi ja - koska <span style="font-style: italic;">hän</span> ei taida olla niitä tyttöjä, jotka hankkivat työpaikan - sinun pitäisi elättää hänet?<span style="font-style: italic;"></span><br /><br />John nyökkäsi ponnekkaasti.<br /><br />-Minkä ikäinen hän on?<br /><br />-Seitsemäntoista.<br /><br />-Sittenhän teillä on aikaa. Kuule nyt, Johnnie. Tee työsi, ja tee se hyvin - näytä herra Constablelle, että tämä "puotipoika" on rehellinen, ahkera ja kunniallinen. Voita hänet vähitellen puolellesi - ei mitään luvattomia tapaamisia tämän Lillianin kanssa! - ja kysy sitten vähitellen, voisitko käydä katsomassa tyttöä. Ole kärsivällinen, usko ja luota, ja jos tunteesi on aito, tulet vielä onnelliseksi. Betty nosti kätensä Johnin olkapäälle.<br /><br />-Pystyisitkö sinä siihen? nuorukainen kysyi hymyillen.<br /><br />-En, Betty virnisti. Sitten hän vakavoitui. -Mutta minä tiedän, että sinä olet kärsivällinen ja yrität aina uudelleen.<br /><br />Johnkin virnisti ja vakavoitui.<br /><br />-Kuule, voisitko sinä - rukoilla meidän puolestamme? hän kysyi ujosti.<br /><br />-Tekisin sen joka tapauksessa. Mene nyt nukkumaan, ettet nuoku aamiaispöydässä.<br /><br />John lähti. Mutta Betty istui vielä kauan lamppu käsissään ja rakensi mielessään pilvilinnaa Johnille ja tälle enkelimäiselle Lillianille.<br /><br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-4446914477869559749?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-39280423945028193642008-08-06T10:00:00.014+03:002008-08-06T21:17:39.389+03:00<div style="text-align: justify;">-<span style="font-style: italic;">Mikti</span> joulupukki lentää?<br /><br />Pikku Meggie istui Bettyn sylissä uusi rusetti kiharaisessa tukassaan ja vastausta vaativa ilme kasvoillaan.<br /><br />-Rakas ystävä, hän ei ehtisi käydä jokaisen lapsen luona, ellei lentäisi. Betty hymyili.<br /><br />-<span style="font-style: italic;">Mikti</span> hän käy laptien luona?<br /><br />-Koska hän pitää heistä. Mutta tiedätkö sinä, miksi joulua vietetään?<br /><br />-Jeetut-lapti tyntyi, tietytti. Meggie vilkaisi tätiään kuin saadakseen selville, esittikö tämä tuollaisen tyhmän kysymyksen tosissaan.<br /><br />-Et saa kiusata Betty-tätiä nyt. Tule tänne, sovitan uutta mekkoasi. Flora nosti ylös ompelukoneen paininjalan.<br /><br />Meggie liu'utti itsensä lattialle ja juoksi äitinsä luo. Kun Jamie perheineen oli tehnyt lähtöä Glasgow'sta Glen Longiin, oli huomattu Meggien kasvaneen ulos parhaasta mekostaan. Niinpä Flora oli ostanut kankaan ja ompeli sen nyt Kuusikukkulalla.<br /><br />-Miten Jamie pärjää? Betty kysyi, kun Flora kiinnitti puvun nuppineuloilla Meggien ylle ja koetti saada tämän pysymään paikallaan niin kauan, että voisi mitata helman ja hihojen pituuden.<br /><br />-Voi, meillä menee oikein hyvin, vaikka tietysti ikävöimmekin tänne. Koivutupaa minun on erityisen ikävä, ehdimmehän asua siellä kolme vuotta. Glasgow on niin - niin - niin kauhean <span style="font-style: italic;">kolkko</span>. Flora käänsi helman ja otti pois nuppineulat nappien paikalta. -Mutta Jamie on tyytyväinen, ja hänestä tunnutaan pitävän kovasti.<br /><br />-Sittenhän kaikki on hyvin. Milloin menette käymään vanhempiesi luona?<br /><br />-Tänä iltana kai. Äiti on niin pahoillaan, kun heillä ei ole tilaa majoittaa meitä. Kuule, voisitko sinä tai joku muu katsoa Meggietä illalla? Hänen pitäisi saada nukkua pitkä yö nyt, kun hänellä on tuo ilkeä nuha, ja jouluna nukkuma-ajat ovat kuitenkin epäsäännölliset. Äiti ja isä tulevat hakemaan meitä, niin että he ehtivät nähdä Meggien kuitenkin, ja jouluna ollaan joka tapauksessa yhdessä.<br /><br />-Katson häntä mielelläni, ellei Rosella ole aikaa. Rose, mitä sinä teet illalla? huusi Betty sisarelleen, joka juuri nousi rappuja ylähalliin.<br /><br />-En mitään erikoista, Charlie kutsuttiin synnytykseen yhdelle vuoristotiloista, ja siellä saattaa mennä hyvinkin myöhään. Entä sitten?<br /><br />Betty selvitti tilanteen ja Rose lupasi kyllä auttaa vahtimaan Meggietä, joka istui lattialla huovan päällä ja riepotti nukkeaan hiuksista niiskuttaen samalla tarmokkaasti.<br /><br />-No, millaista on olla kihloissa? Flora kysyi hymyillen.<br /><br />-Voi! Rose huokasi ja punastui. -Olen niin onnellinen että melkein pelkään. Charlie on ihan liian hyvä minulle.<br /><br />-Älä höpsi, Betty sanoi ja puristi sisarensa kättä. -Mutta on kaameaa ajatella, että menetän sinut pääsiäisenä.<br /><br />-Et sinä koskaan menetä minua. Muutimmepa miten kauas tahansa, sydämeni on kuitenkin aina täällä. On outoa ajatella, että Kuusikukkula tyhjenee vähitellen.<br /><br />-Äitinne suree sitä jo nyt, Flora naurahti ompelukoneen surinan keskeltä. -Hän katselee Elizaakin jo kaihoisasti.<br /><br />-Äiti parka. Mutta miten sinä voit? Milloin on suuri päivä?<br /><br />-Helmikuun puolivälissä. Jännitän eniten sitä, miten Meggie asiaan suhtautuu.<br /><br />-Ei kai tämä kullanmuru osaa olla mustasukkainen! Rose kaappasi veljentyttären syliinsä ja suukotti tämän nuhaisia kasvoja.<br /><br />-Hän osaa mitä vain, Flora ennusti synkästi. -Kas niin, nyt vain napit ja napinlävet, ja hänellä on uusi mekko joulupäiväksi. Ja sinä, pikku neiti, tulet päiväunille minun kanssani.<br /><br />-Ei! kiljaisi Meggie, mutta huuto keskeytyi hautotukseen. Vastahakoisesti hän tarttui äitinsä käteen ja tassutti tämän vierellä Jamien vanhaan huoneeseen, johon vieraat oli majoitettu.<br /><br />Illalla Davidsonit tulivat hakemaan Jamiea ja Floraa. Äidillä oli Naisyhdistyksen kokous ja isä lähti Bairdille hänen mukanaan. John ja Davy pelasivat shakkia kirjastossa imoittaen ampuvansa jokaisen, joka häiritsisi heitä. Annie oli käpertynyt Jennyn huoneen sohvaan lukemaan Dickensin <span style="font-style: italic;">Joululaulun</span> kuvitettua laitosta. Pikkutytöt nukkuivat, ja Jenny opetti keittiössä Jennielle vaikeaa kirjontamallia. Koko talo oli hyvin hiljainen.<br /><br />Meggie oli viihtynyt hyvin Bettyn ja Rosen huostassa. Hän oli juonut kiltisti maitonsa ja syönyt voileipänsä, antanut pestä itsensä ja keimaillut hetken hallin ison peilin edessä yöpuvussaan. Sitten hän oli kömpinyt peiton alle.<br /><br />Samassa tyttö huomasi, että hauskuus oli lopussa. Rukous oli luettu, satu kerrottu ja tädit nousivat lähteäkseen huoneesta.<br /><br />Korviavihlova parkaisu vavisutti koko taloa. Davy syöksyi kirjastosta alahalliin karjumaan sisarilleen, ja vanha Effie, joka oli juuri oikaissut vuoteelleen lepuuttaakseen kivistävää selkäänsä, pelästyi niin että joutui ottamaan kamferitippoja.<br /><br />-Varjelkoon, rakkaani, et saa huutaa noin! Betty kiiruhti syleilemään lasta, joka painoi nyyhkyttävät, märät kasvonsa tädin puseronrintamukseen. -Toki me istumme tässä, kunnes nukahdat.<br /><br />-Tämä on lasten hemmottelua, Rose puuskahti tunnin kuluttua, kun Meggie virnisteli heille iloisesti eikä osoittanut minkäänlaista merkkiä väsymyksestä. -Hän ei nuku satuihin, loruihin eikä lauluihin. Mitä kummaa me teemme?<br /><br />-Taivas tietää. Betty niisti Meggien nenän viidennen kerran. -Nukuhan nyt.<br /><br />-Hihi! sanoi Meggie.<br /><br />-Lapsi kulta, sinun äitisi nylkee meidät, jos olet huomenna väsynyt ja kiukkuinen, Rose huokasi uupuneesti.<br /><br />Meggie työnsi nukkensa lattialle ja nousi istumaan vuoteessa.<br /><br />-Nälkä! hän ilmoitti kirkkaalla äänellä.<br /><br />-Ei, kello on jo yhdeksän. Nuku nyt. Betty painoi lapsen makuulle, mutta tämä pompahti pystyyn kuin keila ja kiljaisi:<br /><br />-Nälkä-ä-ä!<br /><br />-Ei kai yhdestä keksistä ole vahinkoa, Rose arveli ja nousi. -Minä haen.<br /><br />Meggie nauraa kihersi. Saatuaan keksin hän mussutti sitä niin kauan ja hartaasti, että kello ehti lyödä neljänneksen yli yhdeksän. Nuoltuaan viimeisetkin muruset sormistaan hän mietti hetken ja keksi:<br /><br />-Jano!<br /><br />-Ei. Bettyn ääni oli tuima. -Olit jo astialla.<br /><br />Meggien kasvot vääntyivät ja ensimmäinen kyynel juoksi pyöreän posken yli.<br /><br />-Olkoon! Betty juoksi hakemaan oman vesikarahvinsa.<br /><br />-Ei. Mehua. Meggie työnsi vesilasin pois.<br /><br />-Vai vielä mehua! Tämän juot, jos janottaa, ja sitten alat nukkua.<br /><br />Meggie pani päänsä kallelleen ja kujersi:<br /><br />-Mehua, täti, mehua!<br /><br />-Kai hänen täytyy sitä saada. Nukutko kiltisti, jos tuon mehua? Rose kysyi.<br /><br />-Juu! Meggien sinisilmät säteilivät.<br /><br />-Otetaan hänet mukaan. Ehkä hän sitten lopulta väsyy, Betty ehdotti ja kaappasi tytön kainaloonsa.<br /><br />He laskeutuivat alakertaan, Rose meni hakemaan mehua ja Betty leikitti Meggietä ruokasalissa, kun kuistilta kuului askeleita ja sitten koputus.<br /><br />-Jamie ja Flora varmaan, eikä Meggie ole nukkunut silmällistäkään! välähti Bettyn mielessä. Hän laski tytön nopeasti lattialle ja kiiruhti avaamaan.<br /><br />Sisään pelmahti kylmää talvi-ilmaa ja sitten kolme hahmoa, jotka oli kääritty niin huolellisesti huiveihin ja shaaleihin, ettei Betty olisi tuntenut heitä lainkaan, ellei Jim-eno olisi alkanut pyydellä anteeksi heidän myöhäistä saapumisajankohtaansa.<br /><br />-Niin, ajattelimme, että Cathyllä on kuitenkin kaikki valmiina... Olisimme tulleet päiväjunalla, ellei Jimillä olisi ollut niin paljon työtä, selvitti Marian-täti ja kuori pois uloimman vaatekerroksen. -Siellä on kylmä kuin kellarissa, onneksi saimme asemalta heti ajurin. Colin, älä pudota lunta matolle.<br /><br />-Minne minä sen sitten pudotan? kysyi Colin-serkku ja vilkaisi lumisia kenkiään.<br /><br />-Älä ole nenäkäs. Missä vanhempasi ovat, Betty?<br /><br />-Ä-äiti on Naisyhdistyksen kokouksessa, ja isä lähti hänen mukaansa tapaamaan kauppias Bairdia, änkytti Betty, joka alkoi vasta nyt tointua yllätyksestä. Luojan kiitos vierashuone oli kunnossa! -Käykää toki peremmälle. Hän huomasi Meggien ilmestyneen ovelle, mutta oli liian kiireinen vieraiden hattujen ja käsineiden kanssa kiinnittääkseen tähän huomiota, ennen kuin kuului hiljainen "Oi!"<br /><br />-Varjelkoon, puuskahti Marian-täti.<br /><br />Betty pyörähti ympäri. Meggie seisoi keskellä sievää pientä lätäkköä ja näytti vähän hämmästyneeltä.<br /><br />Colin purskahti nauramaan ja Jim-eno olisi kai seurannut esimerkkiä, ellei olisi nähnyt järkyttynyttä ilmettä vaimonsa kasvoilla.<br /><br />-Onko tämä Jamesin lapsi? Marian-täti kysyi, aivan kuin olisi epäillyt Meggien perineen huonoja piirteitä isältään.<br /><br />Samassa Rose kiiruhti keittiöstä mehulaseineen, mutta oli vähällä pudottaa sen nähdessään Meggien ja vieraat.<br /><br />-Haen rätin, järjestä sinä heille jotakin suuhunpantavaa, suhahti Betty sisarellaan ja juoksi siivouskomeroon. Mutta hän ei suinkaan kiiruhtanut takaisin, vaan istui kumollaan olevalle pesusangolle ja nauroi niin että kylkiä kivisti.<br /><br />Hetken kuluttua Rose pisti päänsä sisään.<br /><br />-Bet Stewart, ryhdistäydy! hän sähähti. -Meggie on kylmissään ja alkaa kohta huutaa, matto on pian pilalla, vieraat alkavat juoda teetä ja Jamie ja Flora voivat palata milloin vain!<br /><br />-Ajattele, Betty hihitti, -että ensi vuonna tähän aikaa sinullakin voi olla jo lapsi!<br /><br />-Ole vaiti. Rose sieppasi naulasta rievun. -Etsi Meggielle puhdas yöpaita.<br /><br />-Et sinä voi olla noin vakavissasi, Betty tirskahteli. -Kuule... Oivoivoi!<br /><br />He seisoivat eteisessä ja tuijottivat pieniä märkiä jalanjälkiä, jotka johtivat lätäköstä saliin, suuren maton poikki ja suoraan makeisvadille. Jalkojen omistaja istui märässä yöpaidassaan pöydän alla ja tunki molemmin käsin suklaata suuhunsa.<br /><br />Sisarukset vilkaisivat toisiinsa, sitten kumpikin räjähti nauramaan. John, joka oli aivan tietämätön viimeisen puolen tunnin tapahtumista, pisti päänsä kirjaston ovesta kysyen ivallisesti, eivätkö he ystävällisesti voisi jättää taloa hajottamatta.<br /><br />Kun Jamie ja Flora palasivat, Meggie oli nukkunut viisi minuuttia.<br /></div><div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/2921816558704802178-3928042394502819364?l=bettystewart2.blogspot.com' alt='' /></div>Kaisahttp://www.blogger.com/profile/07012263299138854332noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2921816558704802178.post-3792815104207629772008-08-05T10:00:00.010+03:002008-08-05T16:37:53.914+03:00<div style="text-align: justify;">Kuusikukkulan keittiön täytti pihinä, porina, tulen räiskinä, astioiden kalina ja Jennyn laulu. Ulkona satoi hiljalleen lunta, ja oven yläpuolelle oli Rose ripustanut rautatammen oksia.<br /><br />Betty istui ison pöydän ääressä ja pilkkoi sekahedelmiä joulukakkuun. Hänen jalkansa löi iloisesti tahtia Jennyn laulun mukaan. Jouluun oli aikaa enää muutama päivä, ja hän oli kotona - eikö se ollut onnea!<br /><br />-No, mitä sitten oli ohjelmassa? kysyi vanha Effie lieden luota. Hän oli entistä harmaampi ja kumarampi, mutta tahtoi tietää kaiken Bettyn koulusta ja varsinkin joulujuhlasta.<br /><br />-Sitten tuli evankeliumi. Betty otti pussista uuden kourallisen hedelmiä. -Se oli ihanan kaunis, Anne oli kuin luotu Mariaksi. Ja sitten minä lausuin.<br /><br />-Taputti