Mistä tässä on kysymys?

Tämän blogin tarina on jatkoa ensimmäiseen Bettyn elämästä kertovaan blogiin.

Kolmas osa, Betty oppii elämää, on luettavissa täällä.

Mikäli haluat tietää taustoja joillekin Bettyn elämän yksityiskohdille, voit lukea kirjoitukseni niistä (vanhasta blogistani) täältä.

****

Luin Annan nuoruusvuodet joskus 14-vuotiaana. Ensimmäisellä kerralla kirja ei kolahtanut, mutta kun näin myöhemmin Anna ystävämme -tv-sarjan, palasin kirjojen pariin. Ja olin haltioissani. Samaa vauhtia luin myös Runotyttö-sarjan.

Kirjoittavana ihmisenä aloin joskus teini-iässä naputella "omaa kopiota" näistä ihanista vanhanaikaisista tarinoista. Sankarittareni ei ollut orpo, päinvastoin, eikä hän myöskään asunut Prinssi Edwardin saarella vaan - missäs muualla kuin Skotlannissa, joka oli tuohon aikaan intohimoni kohde.

Tarinani tapahtumat, luonnonkuvaukset (??) ja henkilöhahmot ovat kovasti paljon velkaa ainakin Montgomerylle ja Alcottille, enkä siksi alunperinkään ajatellut, että tätä tekstiä voitaisiin julkaista kirjana. Mutta juuri siitä johtuen kirjoittamisesta tuli minulle suuri nautinto. Luomani yhteisö - Kuusikukkulan perhe, Glen Longin kylän väki, Edinburghin koululaispiirit - muodostuivat minulle pakopaikaksi arjen kiireistä.

Kun tarina valmistui, tulostin sen silloisella tekstinkäsittelylaitteellani taiteluille A4:lle ja niittasin kirjan muotoon. Tein kansikuvan ja takakansitekstin. "Ilmestymisvuodesta" voin päätellä olleeni tuolloin 18-vuotias. Sitten aloin kirjoittaa jatkoa, jonka myös sain valmiiksi, ja joka julkaistaan tässä blogissa. Sen valmistuessa olin 20-vuotias. Kolmattakin osaa aloitin, mutta silloin olin ilmeisesti jo kasvanut tarinasta ulos ja se jäi kesken.

Nämä kaksi "tyttökirjaa" ovat seikkailleet varastoissani siis toistakymmentä vuotta. Olen silloin tällöin lukenut ne läpi enkä aivan kauheasti hävennyt (vähän vain =). Ja kun tekstin synnystä nyt on kyllin paljon aikaa, ajattelin julkaista sen blogimuodossa fan fictionina muiden Montgomeryn ystävien iloksi.

Tämä tarina ei ole tosi, ei miltään osin. Vaikka kuvaan siinä "iloista kuningas Edvardin aikaa" eli 1900-luvun alkua Skotlannissa, ei kyseessä ole historiallinen romaani. En ota vastuuta tapahtumapaikkojen, ihmisten, en edes kasvi- tai eläinkunnan oikeellisuudesta, Skotlannin koululaitoksesta puhumattakaan. Sanokaamme, että kyseessä on pikemminkin 18-20-vuotiaan Kaisan fantasiamaailma, joka kovasti muistuttaa Ison-Britannian pohjoisosaa. =) Muistan, että osanautinto kirjoittamisessa oli juuri se, ettei minun tarvinnut tehdä mitään taustatutkimusta. Minä vain kirjoitin.

Olen iloinen siitä, että Bettyn seikkailuiden ensimmäinen osa herätti ihastusta ja toivon, että tämä toinen osa voisi yhtä lailla ilahduttaa jotakuta arjen keskellä ponnistelevaa, kaikesta naiiviudestaan huolimatta. Kommenteissa pyydän armahtamaan!

****

Lisätietoa julkaistuista kirjoistani löytyy täältä.

Oma blogini Kaisan tuumooksia.

Huom. Vaikka tekstini on saanut kovasti vaikutteita vanhoista tyttökirjoista, se on silti omani ja pidätän sen tekijänoikeudet.

© 1994, 2008 Kaisa Ikola

51. luku: Kun unelma toteutuu

Pappilan olohuone oli vastasiivottu ja kiilsi. Pastori itse istui huoneessaan kirjoittamassa saarnaa, neiti Martland kolisteli keittiössä, ja rouva Hannah MacPherson virkkasi pitsiä koettaen näyttää niin säädylliseltä kuin papinrouvan kuuluu.

-Ihmiset, jotka käyttävät ilmaisua "mitäs minä sanoin", ovat ärsyttäviä, mutta tavallaan ymmärrän heitä. Annie vilkaisi Bettyyn, joka istui sohvalla nöyränä kuin ripitettävä pyhäkoululainen, vaikka suupielessä kureili hymy. -Olen iloinen, että tulit järkiisi.

-Saanko synninpäästön?

-Sinä kullanmuru! Ja virkkaus lensi lipaston alle, kun Annie hypähti syleilemään sisartaan. -Miten onnellisia teistä tuleekaan!

-Onnellisempia kuin sinä ja Napier?

-Ei, se on sentään mahdotonta.

-Minusta mikään ei ole enää mahdotonta. Betty pyöritti sormusta nimettömässään. Se oli kummallinen sormus, sillä toisin kuin edeltäjänsä, se istui täydellisesti eikä häirinnyt millään tavoin arkielämää. Sitten hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan, jossa luumupuut valittivat hedelmien painosta. -Minulle elokuu on aina ollut kaipauksen kuukausi, mutta nyt se on yhtä tulvillaan toivoa kuin toukokuu.

Annie kumartui poimimaan virkkauksensa lipaston alta.

-Mitä tohtori Cameron sanoi Duncanille? hän kysyi.

Betty ei ollut palannutkaan Morarista kotiin yksin, vaan yhdessä Duncanin kanssa, sillä tämä oli tahtonut pyytää virallisesti Bettyn kättä. Järkytys oli ollut melkoinen ei vain Kuusikukkulalla, vaan koko kylässä - Duncan väitti myöhemmin, ettei yksikään Glen Longin tienpuoleinen ikkuna ollut vailla sitä vasten litistynyttä nenää, kun he olivat ajaneet asemalta. Ja Betty ajatteli, ettei koskaan ollut nähnyt äitinsä silmiä niin säteilevinä kuin silloin, kun tämä oli ilmestynyt portaille ja tajunnut, kuka juuri auttoi Bettyn alas vaunuista.

He olivat saapuneet Bettyn syntymäpäivänä. Merkkipäiväänsä vedoten Betty olikin saanut Duncanin taivuteltua siihen, että tohtori Cameron tulisi teelle ja "ihan vain vähän kuuntelisi" hänen keuhkojaan.

-Päätellen siitä metelistä, mitä tohtori piti kirjastossa, hän ei ollut aivan tyytyväinen, Betty sanoi. Tohtori Cameronille oli tullut iän myötä tapa korottaa ääntään, ellei potilaan kunto häntä miellyttänyt, varsinkin, jos hän epäili potilaan aiheuttaneen taantumaa omalla käytöksellään. -Sitä me emme kuulleet, mitä Duncan hänelle vastasi, mutta tohtori alkoi nauraa. Ja hän nauroi vielä tullessaan halliin, nipisti minua poskesta ja nauroi pois lähtiessäänkin. Joten uskon, että Duncan on toipumassa. Olen niin iloinen siitä, että pääsemme matkustamaan ensi viikolla yhdessä Edinburghiin.

-Tämä kesä taisi olla ikimuistoinen monellakin tavalla, Annie sanoi hymyillen. -Pidättekö kaksoishäät Chrissyn ja Alanin kanssa? Bettyn ennustus oli todella toteutunut, ja Chrissy ja Alan olivat kihlautuneet Morarissa.

-Voi, emme me ole vielä päässeet niin pitkälle. Betty vilkaisi ikkunasta. -Duncan tulee, minun täytyy mennä.

-Oletko varma, ettette halua teetä?

-Olen. Tämä on pisin kävelymatka, jonka Duncan on sairastumisensa jälkeen tehnyt, ja luulen hänen tahtovan pian lepäämään. Betty nousi. -Mutta nähdään illalla!

Hän kiiruhti pitkin hiekkakäytävää. Duncan oli tosiaan ensimmäisen kerran kävellyt Kuusikukkulalta Glen Longiin asti ja luvannut asioikseen käydä postissa sillä aikaa kun Betty piipahtaisi sisarensa luona. Duncanista näki, ettei hän ollut vielä terve, mutta silti hän oli viime aikoina alkanut muistuttaa yhä enemmän entistä ryhdikästä ja reipasta itseään.

-Viisi kirjettä ja kaksi sähkettä sinulle, Duncan sanoi, kun he tapasivat veräjällä. -Yksi on Nottinghamista.

-Sarah kulta! Tiedätkö, minua niin nolottaa. Se episodi Jerryn kanssa kun oli sellainen, ja kaikki lähettivät onnitteluja - ja nyt he alkavat sen uudestaan! Betty katseli onnettomana kirjepinoa kädessään.

-Paitsi ettei meidän kihlauksemme ole mikään episodi, Duncan ilmoitti tiukasti. -Avaa nyt tuo suurin kuori, olen koko matkan postitoimistosta koettanut arvata, mitä asiaa kustantajallasi on.

Betty veti hiusneulan tukastaan ja avasi kirjeen. Hän luki sen nopeasti ja huudahti sitten riemastuneena:

-Voi - Duncan - he julkaisevat sen! Jatko-osan Joannalleni!

-Mitä sinä puhut? En edes tiennyt, että olet kirjoittanut sille jatkoa. Duncanin kasvoilla vilahti varjo, kuten aina, kun jotenkin viitattiin kuluneen kevään tapahtumiin, joista hän ei ollut tietoinen. -Onnea, tyttökulta - mutta saanko kysyä, miten...

-Miten minä kuvaan Rod Wishartia, niinkö? Oikein kauniisti. Betty hymyili ja katsoi Duncania silmiin. Ja vähän ajan päästä rouva Brown soitti puhelimella rouva Murraylle ja ilmoitti Glen Longin olevan ajautumassa moraaliseen rappioon, sillä hän oli omin silmin nähnyt, miten Beatrice Stewartia oli suudeltu pappilan veräjällä.

Sinä iltana Annie ja Napier tulivat Kuusikukkulalle, sillä Annie tahtoi harjoitella niitä lauluja, jotka esittäisi Bessin ja Frankin häissä seuraavana päivänä.

-Eikö tämä ole suloista, Betty sanoi kävellessään Duncanin kanssa hämärtyvässä puutarhassa, kun Annien soitto kantautui avoimesta ikkunasta. Duncan oli levännyt päivällisen jälkeen ja jaksanut lähteä vielä ulos.

-Ennen tapasin aina unelmoida, että kuljen kanssasi suuressa puistossa. Jostakin kuuluu musiikkia, ja sinä olet siinä vain minua varten - eikä maailmassa ole ketään muita.

Betty hymyili. Hän ei voinut ymmärtää, miksi oli joskus tuntenut olonsa kiusaantuneeksi, kun Duncan oli esiintynyt romanttisesti.

-Mutta meidän pitäisi nyt suunnitella vähän tulevaisuutta, Duncan sanoi.

-Älä ole niin järkevä, Betty torui lempeästi. -Ei elokuun iltoja ole luotu sellaiseen. Ja eikö kaikki ole selvää - teemme kumpikin työtä ensi vuoden ja sitten... Tyttö punastui ja istuutui kivipenkille. Duncan puolestaan asettui nurmikolle voidakseen nojata päätään hänen polveensa ja naurahti.

-Rakkaani, kyllä meidän on nyt oltava hieman järkeviä. Minä koetan toipua niin nopeasti kuin voin, jotta pääsen palaamaan työhön. Mutta epäilen, että joudumme perustamaan ensimmäisen kotimme Edinburghiin. Niin kauan kuin minulla ei ole koossa varoja oman liikkeen avaamiseen, minun on työskenneltävä isän kaupassa. Onko se sinusta vaikea ajatus?

-Voi, miksi olisi!

-Ja minä lupaan, että heti kun varani sallivat, alan katsella kauemmas, ehkä maaseudulle, ehkä Ylämaalle... Minä viihdyn täällä.

-Älä ajattele niin pitkälle, Betty sanoi ja kumartui suutelemaan Duncanin hiuksia. -Elämällä on tapana yllättää, emme voi tietää, mitä mahdollisuuksia se meille vielä tarjoaa. Elämä on parasta silloin, kun se on avoinna.

-Pelkäsin sinun pahoittavan mielesi, kun joudut jäämään kaupunkiin.

-Mitä väliä sillä on, missä asumme, kunhan olemme yhdessä. Betty hymyili tajutessaan, että asia oli todella niin. -Nouse nyt ylös sieltä nurmelta, kaste on salakavalaa. Kävellään vähän Keijulehdossa ja mennään sitten sisään teelle.

Keijulehto oli yhtä salaperäinen ja unelmoiva kuin jokaisessa elokuussa, jonka Betty muisti. Linnut rapistelivat oksistoissa ja Ikivihreä kuusi huokaili itsekseen. Niin, kerran Napier MacPherson oli kosinut Bettyä täällä - ja nyt Annie oli hänen onnellinen vaimonsa!

-Eikö ole kummallista, miten asiat aina järjestyvät, Betty sanoi puoleksi itsekseen.

-Minun vakaumukseni on, että asiat tapahtuvat aina juuri niin kuin on paras, vaikkemme sitä silloin ymmärtäisi, Duncan vastasi yhtä mietteliäästi. -Jumala tietää parhaiten.

He pysähtyivät puutarhaan johtavalle portille. Annie oli käynyt häälaulut läpi ja soitti nyt selvästi omaksi ilokseen, sillä ikkunasta leijuivat vanhan ylämaalaisen kehtolaulun säkeet. Betty tiesi, että äiti oli tuudittanut häntä uneen sen sävelin, ja hän hymyili itsekseen ajatellessaan, että tulisi tuudittamaan samalla laululla omaa lastaan.

-Unet ovat ihmeellisiä, Duncan sanoi hiljaa. -Miten paljon ne joskus saavat aikaan... Hän hymyili Bettylle heidän astuessaan puutarhaan. -Ja tästä alkaa meidän unelmamme.

~~~~

Tähän päättyy Bettyn tarina.
Lämmin kiitos jokaiselle sitä seuranneelle ja kommentoineelle.
Toivon, että Betty on voinut olla teille iloksi.

Huomenna linkitän tähän oman blogini postauksen, jossa kerron hiukan taustoja joillekin Bettyn elämän tapahtumille ja asioille. En julkaise sitä kirjoitusta täällä, etten vahingossa pilaisi mitään yllätystä keneltäkään uudelta lukijalta.

50. luku: Betty avaa silmänsä

Heinäkuun kaksi viimeistä viikkoa olivat lämpimiä ja aurinkoisia, ja täysihoitolan asukkaat nauttivat täysin siemauksin säästä ja meren läheisyydestä. Chrissy, Alan, Betty ja Duncan tekivät yhdessä huviretkiä, kävivät poniajeluilla tai vain istuivat kallionharjanteella katsomassa, miten meri kävi yhä uudelleen suutelemassa kainosti punastuvaa hiekkaa.

Betty oli kuitenkin huolissaan Duncanista. Tämä kieltäytyi ehdottomasti lääkärintarkastuksesta, vaikka hänen äitinsä rukoili sitä parin pahan yskänkohtauksen jälkeen, ja vakuutti meri-ilman riittävän lääkkeeksi. Mielessään Betty epäili, että Duncan tiesi lääkärin käynnin tietävän joutumista sairaalaan. Pitkä laivamatka Atlantin yli ei selvästi ollut ainakaan parantanut hänen oloaan, ja useina päivinä Duncan ei jaksanut lähteä mukaan retkille, vaan makasi salongin leposohvalla tai verannan riippukeinussa silmät suljettuina. Betty otti silloin lahjaksi saamansa tyttökirjan ja istui Duncanin vieressä itsekseen lukien, ellei tämä jaksanut puhella.

Eivätkä he paljoa puhelleetkaan. Välillä Bettystä tuntui, kuin heidän välillään olisi ollut pino lasitiiliä - niiden läpi näki toisen, mutta epäselvästi ja kaukaa. Oli niin paljon sellaista, mistä olisi pitänyt keskustella, mitä Betty olisi halunnut käydä läpi. Mutta eihän hän toisaalta tiennyt, tahtoiko Duncan puhua mistään. Toisinaan Betty unohti kirjan syliinsä ja jäi katselemaan Duncania. Tämä oli yhä kalpea, ja hänen ohimoissaan oli muutamia harmaita hiuksia punaisten seassa. Miten nämä kaksi Amerikan-vuotta olivat häntä oikein kohdelleet?

-Sinä olet muuttunut, Betty sanoi tunnustellen eräänä pölyisenä iltapäivänä, kun salongin suuret ranskalaiset ovet oli avattu verannalle, jossa rouva Fleming istui anoppinsa kanssa ompelemassa. -Et ole aivan yhtä huoleton kuin ennen.

-Uskallanko toivoa, että olen tullut aikuiseksi? Duncan kysyi ja hymyili vähän. Hän oli nukahtanut hetkeksi ja vaikutti virkeämmältä. -Epäilemättä lehmänlannan luonti farmilla tekee ihmisestä kypsemmän.

-Olin väärässä. Sinä et ole muuttunut miksikään.

Duncan nauroi ja venytteli.

-Kun tästä vähän vahvistun, taidan kirjoittaa romaanin menneiden kahden vuoden edesottamuksistani ja tulla kuuluisaksi, hän virnisti. -Kaksi vuotta, se on ihmiselämässä pitkä aika. Mitä pikkukaverille kuuluu?

Betty hätkähti. Kaikkein viimeiseksi hän oli viime päivinä ajatellut Jerryä.

-Oh - hyvää kai. Hetken epäröityään hän kertoi Jerrystä ja Madeleine Fraserista ja Madeleinen "häijyydestä". Duncan oli nostanut käsivarren silmilleen, mutta naurahti oikeissa kohdin osoittaakseen, että kuunteli.

Illalla Betty harjasi Chrissyn paksua punaista tukkaa heidän yhteisessä makuuhuoneessaan. Meren kohina kuului avoimesta ikkunasta ja kevyt tuuli värisytti valkoisia ruusuja, joita rouva Anderson oli kehottanut heitä poimimaan puutarhasta niin paljon kuin tahtoivat.

-Sinä näytät paljon iloisemmalta kuin tänne tullessasi, Chrissy sanoi, kun Betty sitoi valkoisen nauhan hänen hiuksiinsa ja asettui itse kammattavaksi.

-Meri-ilma tekee hyvää.

-Älä höpsi meri-ilmasta. Kultaseni, etkö voisi uskoutua minulle?

-Missä asiassa?

-Olet tuhma, Bet.

-Chrissy, älä unohda, ettemme me saa määrätä toisten ihmisten elämästä, emme aina edes omastamme! Bettyn ääni oli äkkiä niin vihainen, että Chrissy alkoi nopeasti puhua kuutamotansseista, jotka järjestettäisiin täysihoitolan puutarhassa elokuussa, kunhan kuu olisi tarpeeksi keltainen.

Seuraavan viikon ajan rouva Anderson suunnittelikin tarjoilua ja herra Anderson kävi Glasgow'ssa palaten mukanaan kuormallinen paperilyhtyjä ja raketteja. Lähikylien nuoret olivat tulossa paikalle sankoin joukoin, sillä täysihoitolan kuutamotanssiaiset olivat kesän odotetuin tapaus.

-Luuletko, että olen nyt sievä? Chrissy kysyi levottomana istuutuessaan peilin ääreen tanssiaisiltana.

-Täydellinen. Betty kiinnitti pari kullankeltaista kehäkukkaa hänen hiuksiinsa. -Alan ei saa sinusta silmiään irti. Joko hän muuten on - puhunut?

-Ei. Chrissy huokasi ja puisti päätään niin, että vallaton kullanpunainen kihara lensi edestakaisin valkoisen niskan yli. -Ehkä hän ei aiokaan - puhua.

-Kyllä hän tekee sen. Betty taputti ystävättärensä punastuvaa poskea ja tarkasti sitten oman valkean musliinipukunsa kiittäen mielessään Jennietä, joka oli melkein väkisin pakannut sen mukaan.

Itsekseen Betty oli varautunut siihen, ettei Duncan jaksaisi välittää tanssiaisista, vaan vetäytyisi aikaisin nukkumaan kuten muinakin iltoina. Yllätys olikin iloinen, kun tämä odotteli verannalla Chrissyn ja Bettyn tullessa ulos. Harmaat silmät välähtivät, kun hän näki Bettyn valkoisessa puvussaan.

-Sinä olet kuin keijukainen, Duncan sanoi kumartaessaan Bettylle ja laskiessaan sitten kätensä tämän vyötäisille. Puutarhan täytti jo musiikki ja lukuisat tanssivat parit. John Fleming oli sulkenut kirjakaupan viikoksi ja matkustanut perheensä luo, ja rouva Flemingin kasvot säteilivät heidän liidellessään ohi. -Enkö ole aina sanonut, ettei sinulta voi kieltää mitään, kun olet valkoisessa musliinissa?

-Siinä tapauksessa vaadin sinua sanomaan rehellisesti, jos väsyt liiaksi, Betty sanoi vakavana. -Tanssi käy voimille.

-Kyllä minä jaksan, Duncan vastasi rauhallisesti.

Kuu loisti taivaalla täydellisen pyöreänä ja keltaisena. Toisinaan meren laulu ylitti gramofonin äänen, ja välillä kypsyviä omenoita kannattavat oksat kahahtivat, kun joku pariskunta katosi kauemmaksi puutarhan hämärään. Betty sattui näkemään, kun Alan ja Chrissy livahtivat puiden lomitse, ja hymyili itsekseen.

Samassa Duncan pysähtyi.

-Koska valkoinen musliini velvoittaa, minun täytyy nyt valitettavasti sanoa, etteivät jalkani kanna aivan vielä kuten ennen, hän sanoi nöyrästi. -Kävelläänkö mieluummin vähän?

He kulkivat alas rantaan vievää tietä, kunnes Duncan pysähtyi suuren kiven luo ja levitti sille Bettyn vastalauseista huolimatta takkinsa.

-Emmehän voi sallia pukusi tahriintua, hän sanoi hilpeästi. -Ja minun on varmasti tarpeeksi lämmin.

"Morarin hopeamalja" säkenöi kuutamossa salaperäisemmin kuin päivänvalossa milloinkaan. Aallot olivat lempeämpiä, hiekka poimuttui kuin kallis kangas. Bettyn sydän alkoi äkkiä takoa kiivaammin. Miksi Duncan oli tahtonut tulla tänne? Halusiko tämä puhua - jostakin?

Voi, kunpa he puhuisivatkin! Kunpa he saisivat asiansa selviksi! Tai - oliko mitään asioita. Betty tajusi, että hieroi valkoisen pukunsa helmaa käsissään. Entä jos Duncan vain tosiaan tahtoi levähtää? Ellei tämä aikonutkaan puhua mitään - kysyä mitään?

-Silloin sinä kosit.

Betty vavahti muistaessaan nuo Isoäidin keväällä lausumat sanat. Ei, sitä hän ei toki voisi tehdä. Niin ei tehty. Hän ei koskaan saisi itsekunnioitustaan takaisin, mikäli niin tekisi. Ja entä jos Duncan sanoisi, että oli liian myöhäistä, että hän oli tullut toisiin ajatuksiin, että hän oli aikanaan pitänyt Bettystä mutta se oli mennyttä?

-Silloin sinä kosit.

Bettyn teki mieli tarttua päähänsä ja ravistella sitä saadakseen Isoäidin äänen pois. Duncan istui hiljaa, katsellen merta ja näyttäen olevan niin syvissä ajatuksisa, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta mihinkään romanttiseen keskusteluun.

Kyyneleet nousivat Bettyn silmiin. Armon salaisuus saattoi olla siinä, ettei koskaan ollut liian myöhäistä, mutta saisiko hän enää armoa? Hän avasi suunsa ja sulki sen taas. Mitä hän sanoisi? Mitä hän osaisi sanoa? Ensimmäisen kerran elämässään hän, joka oli niin usein puhunut ympäri muita, ei kyennyt sanomaan sanaakaan omasta puolestaan.

-Silloin sinä kosit.

Sumentunein silmin Betty äkkiä tajusi, että puhekyvyn pettäessä hänen kätensä oli kohonnut koskettamaan Duncania - ja että se oli vangittu Duncanin sormiin, sillä tämä oli Bettyn huomaamatta kääntynyt ja aikonut juuri koskettaa häntä. He istuivat vähän aikaa pidellen toisiaan kädestä, sitten Duncan huokasi syvään kuin olisi pidättänyt hengitystään minuuttikaupalla.

-Sappho, hän sanoi, nousi ja veti Bettyn pystyyn.

Betty tarrautui Duncanin liivinrintamukseen, sillä hän pelkäsi jalkojensa pettävän. Tahtoiko Duncan sittenkin - ajatteliko tämä sittenkin - tunsiko tämä sittenkin... Hän ei tajunnut itkevänsä hiljaa, ennen kuin Duncan, joka piteli tyttöä toisella käsivarrellaan itseään vasten, kaivoi toisella kädellä taskustaan puhtaan nenäliinan.

-Ei hätää, pikku Bet, hän kuiskasi kuin lapselle. -Kaikki on hyvin - onhan?

Betty niisti nenänsä ja kohotti kasvonsa. Duncanin harmaat silmät näyttivät kuutamossa melkein mustilta.

-Kaikki on hyvin, hän kuiskasi ja kohosi varpailleen, kun Duncan kumartui suutelemaan häntä.

Seuraavassa hetkessä Betty tunsi tutun raivon palaavan.

-Minkä tähden sinä lähdit! hän parahti niin äkkiä, että Duncan hätkähti. -Minkä tähden sinä jätit minut!

-Sappho kulta... Olisimmeko me nyt tässä, ellen olisi lähtenyt?

Betty punastui ja toivoi, ettei se näkyisi kuutamossa. Duncan oli oikeassa. Eivät he olisi tässä.

-Tahdoin toki opiskella, se oli perimmäinen syy, Duncan sanoi hiljaa. -Mutta Teddy-sedän kutsu ei olisi voinut tulla parempaan rakoon. Olin umpikujassa elämäni ja sinun kanssasi - olin kertonut tunteistani niin suoraan kuin mies voi, mutta en saanut sinulta niihin vastakaikua. Jos olisin jäänyt, minusta olisi tullut epätoivoinen, ja sinä olisit kyllästynyt minuun ja ehkä lopulta heittänyt minut elämästäsi.

Betty painoi kasvonsa Duncanin liivinrintamukseen ja ajatteli, miten Jerryn kanssa oli käynyt.

-Niin minä pelasin upporikasta ja rutiköyhää, Duncan jatkoi hiljaa, nosti Bettyn kasvoja ja katsoi tätä silmiin. -Ajattelin, että pahimmassa tapauksessa menetän sinut - mutta niin olisi käynyt kuitenkin. Ja parhaassa tapauksessa... No, kun Chrissy kirjoitti sinun kihlautuneen sen pikkukaverin kanssa, ymmärsin uhkapelureita jotka laittavat koko omaisuutensa yhden kortin varaan ja häviävät.

-Minä... en käsitä miksi tein sen... menin kihloihin, Betty mutisi. -Mutta kun sinä et tahtonut tulla kotiin, ja minä olin niin yksin...

-Jos olisin aavistanut jotakin, olisin tullut kotiin - vaikka kävellyt rantaan ja uinut meren yli, Duncan sanoi. -Mutta se tapahtui niin äkkiä. Et sinä kertonut kaipaavasi minua!

-En kai tajunnut sitä itsekään, Betty mutisi. -Ennen kuin silloin...

-En tahdo muistella sitä iltaa, kun sain Chrissyn kirjeen, Duncan sanoi hiljaa, -mutta ellei Gallilla olisi ollut vapaata ja hän olisi tullut tapaamaan minua yllättäen, en ehkä olisi tässä. Raukkamaista, jälkikäteen ajatellen - ja minä kun pidin Nuorta Wertheriä säälittävänä!

Betty vingahti.

-Anna anteeksi, hän kuiskasi.

-Eihän se ollut sinun syytäsi, vaan minun - joka en päässyt irti tunteistani... Duncan oli hetken hiljaa. -Sinun kihlausaikasi oli elämäni kauheinta aikaa. Mutta kun sain kuulla, että olet taas vapaa... Olin kuin kompassineula, jota magneetti vetää vastustamattomasti tiettyyn suuntaan. Siksi lähdin maatilalta, siksi aloin edetä kohti itärannikkoa. Ellen olisi sairastunut, olisin ollut kotona varmaan jo toukokuussa. Ja kosinut sinua, vielä kerran.

-Mikset sitten ole jo tehnyt sitä? Betty kysyi äkkiä kujeillen. Hän hämmästyi itsekin sanojaan - Duncanin kertomuksen aiheuttama hämmennyskö ne sai tulemaan! Vai oliko Isoäiti sittenkin oikeassa?

-Mitä?

Betty punastui, mutta jatkoi rohkeasti.

-Et sinä ole kosinut minua. Et vuosikausiin.

Duncan katsoi häntä ja nauroi. Sitten hän polvistui, tarttui Bettyn käteen ja kysyi:

-Beatrice Stewart, tahdotko sinä Scotsmanin kirjoittavan seurapiirisivuillaan, että olet taas kihlautunut?

-Oh, sinä olet roisto! Mistä tiedät...

-Chrissy kertoi.

-Chrissyn sietäisi saada selkäänsä.

Duncan muuttui äkkiä vakavaksi eikä hellittänyt otettaan Bettyn kädestä.

-Vielä kerran, tässä, Jumalan kasvojen edessä minä kysyn sinulta, Betty, rakkaimpani - uskallanko toivoa, että olisit muuttanut mielesi? Tuletko vaimokseni?

Nyt ei kaivattu unetonta yötä, ei hajamielistä työpäivää. Kuluneiden kahden vuoden jälkeen Bettyn ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, kun hän vastasi:

-Tulen.

Duncan sulki silmänsä hetkeksi, kuin olisi siten paremmin uskonut kuulemaansa. Sitten hän nousi ja otti Bettyn molemmat kädet käsiinsä.

-Minä en voi tarjota sinulle paljoa, hän sanoi hiljaa. -Amerikan-vuosinani ansaitsin lähinnä elantoni, sitä edeltävät säästöni ovat pienet, osuuteni isän kaupasta on ainoa omaisuuteni. En voi luvata sinulle helppoa elämää enkä hienoa kotia. Oletko varma, että haluat silti elää loppuikäsi kanssani?

-Jos minä rahaa haluan, teen työtä sen eteen, Betty vastasi liikuttuneena. -Sillä kai saan kirjoittaa, vaikka olenkin vaimosi?

-Tietenkin saat. Saat opettaakin, jos tahdot. Tai perustaa vaikka oman lastenkodin maailman kaltoin kohtelemille pikkutytöille, joita tielläsi tuntuu riittävän. Mutta sitä toivoisin, ettet löisi poliiseja kovin usein. Et ainakaan lehtien palstoilla.

-Oh, minä vielä Chrissylle näytän, Betty parahti, mutta vaikeni sitten, kun Duncan veti hänet lujasti syliinsä ja suuteli häntä.

49. luku: Yllätys

-Minusta tuntuu siltä, kuin siivoaisin rautatieasemaa, Cathleen Stewart puuskahti häiden jälkeisellä viikolla kuuratessaan hallin lattiaa. -Ihmiset ovat tuskin saapuneet, kun he taas lähtevät.

-Olenhan minä vielä muutaman viikon kotona Morarista palattuani, Betty sanoi. -Enkä olisi luvannut mennä ollenkaan, jos olisin tiennyt, että se on sinulle vastenmielistä.

-Hupsu tyttö, ei tietenkään ole. Meri-ilma tekee sinulle hyvää sairautesi jälkeen. Mutta en voi kieltää sitä, ettenkö kaipaisi sinua. Äiti väänsi lattiarievun ja loi sitten Bettyyn tutkivan katseen. -Tuleeko Duncan Fleming Morariin?

-Ei toki, häntä pidetään varmaan vielä pitkään sairaalassa. Ainakaan Chrissy ei mainnnut mitään. Mutta vanha rouva Fleming tulee - ja Alan Smollet. Tiedätkö, minä vähän luulen, että Chrissy ja Alan ovat kihloissa, ennen kuin palaamme kotiin!

-Se on hyvin luultavaa. Kuka hoitaa kauppaa?

-Herra Fleming raukka, hän ei voi jättää liikettä. Menenkö pesemään kuistin lattian?

-Mene vain, ole kiltti.

Sillä viikolla Betty koetti olla erityisen paljon Jennien seurassa, sillä pikkusisko tuntui ajelehtivan ympäri vailla päämäärää niin todellisuudessa kuin kuvaannollisestikin.

-Täytyyhän sinulla olla suunnitelmia, Betty puuskahti, kun he istuivat huvimajan portailla puhdistamassa mansikoita. -Kaikilla koulunsa päättäneillä on!

Jennie huokasi vähän, nojasi leukaa kämmeneensä ja katseli ilta-auringon purppuroimaa taivaanrantaa.

-Kyllä minulla on, hän sanoi. -Mutta en usko, että siitä tulee mitään. Isä tahtoisi lähettää minut neiti Jamesonin hoiviin - hän aikoo kai tehdä siitä jonkin perinteen.

-Mitä sinä sitten tahtoisit tehdä? Betty kysyi ja haukkasi kirpeänmakeaa marjaa.

-Tahtoisin sairaanhoitajattareksi. Jennie punastui ja pudotti vahingossa mansikkansa roska-astiaan.

-Mutta sehän on loistavaa! Oletko puhunut isän ja äidin kanssa?

-En. Minä olen pelkuri.

-Sinun pitää puhua, ennen kuin isä ilmoittaa sinut naisopistoon. Kuule, jos sinua pelottaa, niin minä voin jutella heille.

-Voisitko? Jennien huudahti. -Olet kultainen, Bet!

Kun mansikat oli puhdistettu ja viety Effielle keittiöön, Betty ja Jennie menivät saliin, missä isä luki lehteä ja äiti parsi Maryn parhaita mustia sukkia. Talossa oli kovin hiljaista; John ja David olivat palanneet aamulla Glasgow'hun ja Eliza ja Mary leikkivät Keijulehdossa.

-Meillä olisi vähän asiaa, Betty sanoi ja istuutui sohvalle äitinsä viereen. -Se koskee Jennien tulevaisuutta.

-Mitä? Eikö hän tahdokaan lähteä Edinburghiin? Tuomari pudotti lehden syliinsä.

-Hän tahtoisi ryhtyä sairaanhoitajattareksi. Ajatelkoo, eikö se olisi hienoa! Bettyn silmät alkoivat säteillä. -Eikö Jennie ole kuin luotu siihen tehtävään? Hän on niin kiltti ja hiljainen, että pelkkä hänen läsnäolonsa parantaa!

-Rauhoituhan, Bet, äiti pyysi. -Onko se totta, Jennie?

Jennie, joka oli istuutunut epämukavasti harmonituolille, nyökkäsi innokkaana.

-Voi tavaton, ja minä kun luulin jo järjestäneeni kaiken, tuomari mutisi.

-Te suostutte siis? Betty vilkuili vuoroin kumpaakin vanhempaansa. Nämä puolestaan katsoivat toisiinsa.

-Se on raskas ammatti, Cathy-rouva huomautti.

-Minä tiedän, äiti. Jennien unelmoivat silmät olivat alkaneet säteillä kuin auringot.

Tuomari huokasi.

-On sentään yksi asia, jonka olen vuosien kuluessa oppinut - kun Betty asettuu tukemaan jotakin tässä talossa syntynyttä hullua päähänpistoa, minun on taivuttava.

Säteily levisi Jennien koko olemukseen, ja ihastuksesta huudahtaen hän lensi isänsä kaulaan.

-Lakkaat sitten kulkemasta ympäri niin, että onneton rakkaus paistaa sinusta puolen mailin päähän, Betty komensi seuraavana päivänä, kun Jennie auttoi häntä pakkaamaan. -Kultaseni, en minä luule, että tarvitsen musliinipukuani.

-Kaikissa täysihoitoloissa tanssitaan, ja valkoinen sopii sinulle niin, Jennie vakuutti ja taitteli puvun hellästi matka-arkkuun. -Voi, miten on ikävää, kun olet taas poissa niin kauan!

-Mutta jos sinä pääset Edinburghiin sairaanhoitajatarkurssille, voimme asua yhdessä, Betty vakuutti, ja Jennie näytti lohdutetulta.

Junamatka Morariin ei kestänyt kauan, mutta silti Betty ehti nukahtaa mukavalle vaununpenkille. Hän heräsi parahiksi nähdäkseen "Morarin hopeamaljan" levittäytyvän kohti sinistä, aaltoilevaa merta, ja huokasi tyytyväisenä. Täällä kelpasi elää kuukausi!

Alan ja Chrissy odottivat asemalla täysihoitolan renkipojan kanssa. Chrissy pisti kätensä ystävättärensä kainaloon ja lörpötteli melkein luonnottoman ahkerasti koko ajomatkan täysihoitolaan.

Se oli matala, valkoiseksi rapattu, vihreäkattoinen rakennus, jota kiersi muratin koristelema veranta. Puisto oli kaunis ja hyvinhoidettu ja meri aivan lähellä. Mutta Betty ei ehtinyt jäädä ihailemaan ympäristöä, sillä Chrissyllä oli omituinen kiire saada hänet sisään.

Talo oli sisältä yhtä iloinen kuin ulkoakin. Huoneet olivat korkeat ja vaaleat, ja rouva Anderson, täysihoitolan emäntä, kiiruhti ystävällisenä vastaan ja saattoi heidät salonkiin, jossa molemmat rouva Flemingit odottivat.

-Me olemme täällä, Chrissy äkkiä huusi, ja yksi salongista vievä ovi avautui.

Kynnykselle astui joku, jolla oli punainen tukka, laihtuneilla hartioilla riippuva puku ja kalpeat kasvot, joista harmaat silmät kuitenkin välkkyivät vallattomasti.

-Hyvää päivää, Sappho, tulija sanoi.

Betty ei sanonut mitään. Hän valahti lumivalkoiseksi ja ehti kuulla vain rouva Andersonin huudahduksen "Herranen aika, neitihän pyörtyy!" ennen kuin kaikki pimeni.

Avatessaan taas silmänsä Betty lepäsi salongin leposohvalla. Chrissyn äiti torui tytärtään tästä kepposesta, ja Duncan oli polvillaan sohvan ääressä.

-Anteeksi, tämä sanoi katuvaisena. -Ei ollut tarkoitus, että säikähdät kuoliaaksi.

Betty naurahti vähän sekopäisenä ja joi kiitollisena veden, jota rouva Anderson hänelle ojensi.

-Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä... Hyvä Luoja, miten laiha sinä olet! Kuinka ne antoivat sinun matkustaa? Milloin olet tullut?

-Eivät ne antaneet hänen matkustaa, rouva Fleming sanoi äänellä, jossa oli sekä moitetta että kiitollisuutta. -Hän karkasi sairaalasta.

-En minä karannut, äiti, Duncan korjasi. -Sanoin lääkärille, että aion palata Eurooppaan... Ei ole minun vikani, että hän nauroi ja vastasi, että ilman muuta saan palata parin kuukauden kuluttua, eikä uskonut että aioin lähteä heti.

-Minua Chrissy edes varoitti etukäteen, ja silti olin pyörtyä kuten sinä, lapsi raukka! rouva Fleming jatkoi. -Ei ollut tullut mieleenikään, että Chrissy sähköttäisi Duncanille!

-Sähköttäisi? Mistä? Betty nousi sohvalla istumaan. Huone tuntui yhä keinuvan ja hän ajatteli, että oli varmaankin vielä junassa ja näki jotakin outoa, sekavaa unta.

Chrissy pyöritteli silmiään kuten ainakin syytön.

-Minä vain ajattelin, että Duncania kiinnostaisi tietää sinun tulevan Morariin, hän sanoi viattomana.

-Ja tästä johtuen tyttö katsoi asiakseen laittaa sähkeeseen myös seuraavan New Yorkista Glasgow'hun lähtevän laivan aikataulun, huomautti Moira Fleming, joka istui sohvan toisessa päädyssä olevalla tuolilla ja piteli yhä hajusuolapulloa, jota oli heilutellut Bettyn nenän alla. -Miten se menikään, Duncan, ne nostivat jo laskusiltaa, kun sinä hyppäsit laiturilta kyytiin?

-Ne vasta aikoivat nostaa laskusillan, Duncan korjasi jälleen. -Ja minä lähetin laivasta sähkeen sairaalaan, etteivät hätäile, ja toisen Teddy-sedälle, että maksan kyllä tavaroideni lähettämisen seuraavassa laivassa, joten minä en ymmärrä mistä tämä kaikki meteli johtuu. Niin, Betty, vastauksena kysymykseesi, tulin eilen Glasgow'hun ja aamulla tänne.

Bettyä alkoi äkkiä itkettää. Ei tämä ollut unta, vaan Duncan oli siinä, elävänä ja - no, ehkä ei vielä terveenä, mutta kuitenkin jaloillaan! Hän hapuili nenäliinan vyöstään ja kätki siihen kasvonsa.

Huoneessa tuli hyvin hiljaista. Kun Betty kohotti katseensa, hän tajusi, että heidät oli jätetty Duncanin kanssa kahden. Äkkiä häntä melkein suututti. Chrissykö tätä näytelmää käsikirjoitti?

Duncan oli noussut lattialta ja mennyt ikkunan luo. Sairaus oli terävöittänyt hänen piirteensä ja tehnyt hänestä hiukan kumaran, mutta Bettystä tuntui, että hän oli muuttunut muutenkin. Oli kuin ihmisikä siitä, kun he olivat istuneet kahvilassa ja Duncan oli sanonut lähtevänsä - sen jälkeen heidän välilleen oli kasautunut kokemuksia ja tapahtumia, joita oli mahdoton täysin toiselle kuvata. Oliko tämä enää se Duncan, jonka hän oli tuntenut?

Samassa Duncan kääntyi ja hymyili hämillisesti.

-Olen todella pahoillani, hän sanoi. -Mutta oikeasti luulin, että Chrissy on varoittanut sinua.

-Ei se mitään, Betty mutisi. -Minä olen aivan kunnossa. Mutta oletko sinä?

-No jaa, kunhan vähän aikaa lepään... Duncan otti pöydältä ison pahvisen lahjarasian. -Tämä on sinulle.

-Minulle?

-Tuomisia Amerikasta. Harmaat silmät alkoivat taas tuikkia. -Sanoin eräälle hoitajattarelle, että haluaisin viedä tiettyjä asioita lahjaksi ystävättärelleni, kun palaan kotiin, ja hän lupasi ostaa ne puolestani.

-Hullu poika, Betty mutisi kuvitellen mielessään, miten Duncan säntäsi laivaan viime hetkellä lahjalaatikko kainalossaan, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai nauraa. Uteliaana hän otti pahvirasian ja avasi narut. -Mikä tämä on? Hän nosti esiin lelukarhun, joka oli ommeltu ruskeasta plyysistä ja katseli häntä totisena kiiltävillä lasisilmillään.

-Amerikkalaiset ovat hassuina noihin, Duncan sanoi ylpeänä kuin pikkupoika, joka on ostanut säästöillään äidille lahjaksi patalapun. -Sanovat niitä Teddyn karhuiksi presidentti Rooseveltin mukaan, joka ei metsästysretkellä muutama vuosi sitten tahtonut ampua puuhun sidottua karhunpentua.

Betty nauroi. Karhu oli pehmeä ja sen ilme niin juhlallisen vakava, ettei hän voinut muuta kuin rutistaa sitä.

-Eikö sinun hoitajattaresi kysynyt, onko ystävättäresi kymmenvuotias, hän tiedusteli.

Duncan virnisti.

-Hän oli hyvin hienotunteinen. Siellä on muutakin!

Betty laittoi nallen sivuun ja pisti kätensä laatikkoon. Siellä oli kirja, kauniisiin vihreisiin kansiin sidottu kirja, jonka etukannessa oli kuva punatukkaisesta tytöstä.

-Annan nuoruusvuodet, hän luki kirjan nimen. -Mikä tämä on?

-Sen on kirjoittanut eräs kanadalainen opettajatar ja lehtinainen, se ilmestyi vasta vähän aikaa sitten mutta on jo saanut kovasti kiitosta, Duncan sanoi. -Ajattelin, että se kiinnostaisi sinua, kun itsekin olet kirjailijatar.

Betty selaili kirjaa peittääkseen hämmennyksensä. Hänestä oli mukavaa saada lahjoja, mutta toisaalta ne tuntuivat kiusallisilta. Oliko hän tosiaan vain "ystävätär", jolle tuotiin Amerikasta tuomisia? Todennäköisesti Chrissy oli saanut myös nallen ja kirjan...

-Sinä käytät tuota vielä.

-Mitä? Betty nosti katseensa kirjasta ja tajusi Duncanin tuijottavan medaljonkia hänen kaulassaan. -Oh - niin. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Samassa ovi avautui ja rouva Anderson ilmestyi kynnykselle.

-Lounas on katettu, hän ilmoitti.

48. luku: Annie lähtee

Kesäkuu kului aurinkoisine päivineen ja salaperäisine iltoineen. Viimeiset kokeet pidettiin, ja sitten tuli kesäkuun viimeinen päivä ja päättäjäisjuhla.

Betty istui opettajattarien penkissä valkoisessa musliinipuvussaan ja niisti nenäänsä, kun Annie sai todistuksen ja pienen stipendin. Pikkusisko tuntui äkkiä siirtyneen niin kauas - Napier MacPherson oli lähettänyt tälle tusinan punaisia ruusuja, ja Betty oli muistanut ne ruusut, jotka oli saanut Duncanilta päättäessään Tiedon kunnaat.

-No niin, nyt en pilaa Annien päivää, hän tuumi itsekseen, kun juhla loppui ja kaikki nousivat onnittelemaan tyttöjä. -Kenties Jennie tulee tänne ensi vuonna, ja sitten aikanaan ehkä Mary ja Eliza.

Sinä iltana Isoäiti tarjosi teetä ja leivoksia koko Bettyn ja Annien ystäväpiirille.

-Minä olen niin iloinen että läkähdyn, Annie vakuutti istuessaan salin sohvalla kermakakkulautanen sylissään. -Koko tämä kamala lukeminen on ohi, ja viikon kuluttua... Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja hän punastui.

-Suloinen lapsi, Jessie kuiskasi Bettyn korvaan ja nipisti tätä pelkästä onnesta.

Betty koetti hymyillä, nousi ja otti teekannun. Siellä oli vielä teetä, mutta sitä ei onneksi kukaan tiennyt - hänen täytyi päästä hetkeksi salista pois.

Kun Betty sitten palasi Peggyn täyttämän kannun kanssa, Chrissy odotti häntä ruokasalissa.

-Kuule, tämä sanoi, -me aiomme mennä heinäkuun puolivälissä kokonaiseksi kuukaudeksi erääseen täysihoitolaan Morariin. Etkö tahtoisi tulla mukaan? Alankin tulee.

-Oletko varma, että haluat minut kolmanneksi pyöräksi? Betty virnisti.

-Voi, älä nyt ole hupsu! Tietysti haluan sinut sinne, kaiken tämäntalvisen jälkeen!

-Tässä talvessa ei ole ollut mitään, mikä...

-Lakkaa väittämästä vastaan! Tuletko?

Betty mietti hetken.

-Hyvä on, minä tulen. Vietimme Morarissa viikon kun olin pienil, enkä koskaan unohda niitä hiekkarantoja.

-Kultainen tyttö! Me matkustamme viidentenätoista, olemme illalla perillä, joten olet tervetullut milloin tahansa kuudennestatoista päivästä alkaen.

Betty nauroi Chrissyn innolle ja vei teen sisään.

Seuraavana päivänä Betty ja Annie pakkasivat, ja Madeleine Fraser tuli auttamaan.

-Ellei se olisi niin naisellista, niiskuttaisin vähän, Madeleine myönsi laskostaessaan Bettyn pukuja. -Täällä tulee olemaan kuivaa ilman teitä.

-Äsh, kyllä sinä kestät kaksi kuukautta, Betty vakuutti. -Ja kuule, minä olen keksinyt sinulle nimilyhenteen!

-Se ei ole mahdollista.

-Onpas, Mally kultaseni. Ei Madeleine ole niin mahdoton nimi kuin luulet!

Niin Betty ja Annie jättivät Edinburghin ja matkustivat pohjoiseen, keskelle Ylämaan kesää. Nummet olivat sinipunaisia ja ruusut valkoisia, Glen Long kukoisti ja Kuusikukkula tulvi vastapaistetun leivän tuoksua.

Ja silloin Annie pudotti pommin.

Koko perhe istui illallispöydässä. John ja Davy olivat saapuneet kahden viikon lomalle, joten lapsilauma oli melkein täysilukuinen. Annie levitti juuri voita leivälleen sanoessaan tyynesti:

-En kai ole maininnutkaan, että Napier ja minä aiomme mennä vihittäviksi Ballachulishiin.

Rupattelu ja astioiden kalina pöydässä vaimeni.

-Mitä sinä puhut, tyttö? tuomari lopulta kysyi.

-Kai te kuulitte. Annie haukkasi leipäänsä. -Meistä ei oikein sovi, että vihkiäisissä koko kylä tuijottaa ja kuiskuttaa... Ja Ballachulishin pastorihan vihkisi meidät joka tapauksessa.

-Mutta rakas lapsi, mehän olemme jo lähettäneet kutsut! Cathy-rouva huudahti.

-En minä kiellä vieraita saapumasta hääpäivälliselle, mutta Ballachulishiin tulevat vain Jenny ja Pat, jotka todistavat.

-Jenny ja Pat! huusi Tom Stewart. -Emmekö edes me...

-Ette. En minä tahdo valtavaa huomiota.

Koko talo oli sekaisin sinä iltana. Cathy-rouva itki, ja Rob, joka oli soitettu paikalle "puhumaan järkeä" sisarelleen, raastoi lainehtivaa tukkaansa. Mutta Napier MacPherson ja Annie olivat päättäväisiä, ja Betty asettui heidän puolelleen.

-Koettakaa nyt käsittää, hän pyysi. -Kyllä te tiedätte, miten julmia ihmiset ovat! Jos vihkiminen tapahtuu täällä, ihmiset kuiskuttavat keskenään - he eivät ymmärrä rakkaudesta mitään, he vain keksivät ilkeitä syitä Napierin ja Annien ikäeroon - ja Napierin ei tarvitse kuin joutua etsimään sormusta silmänräpäyksen verran taskuistaan, kun häntä jo pidetään vastahakoisena sulhasena...

-Mutta minä olen aina ajatellut, että tyttäreni vihitään kotona, Cathy-rouva valitti.

-Kuulkaa, annetaan siskon nyt tehdä miten tahtoo, David sanoi. -Hänenhän ne häät käsittääkseni ovat, enkä minä ainakaan ota vastuulleni sitä, että hänelle jää niistä paha mieli.

Lopulta perhe antoi periksi. Annie oli viivyttänyt ja viivyttänyt hääpuvun hankkimista, ja päätti nyt pukeutua keväällä teettämäänsä helmenharmaaseen kävelypukuun. Tässä vaiheessa Bettykin pani vastalauseensa, mutta ymmärsi lopulta kävelypuvun olevan tässä tilanteessa paras ratkaisu, ja lohduttautui auttamalla Effietä valmisteluissa rikkoen kakkuun kolme munaa yli tarpeellisen määrän.

Niin tuli hääpäivä ja tulivat myös vieraat: Jamie ja Flora lapsineen, Rob, Anna ja pikku Rosemary, Rose ja Charlie, Jim-eno ja Marian-täti ja kaikki muut sukulaiset ja tuttavat. Annie ja Napier palasivat Ballachulishista puolenpäivän aikaan Jennyn ja Patin ja pikku Dickin seuraamina, ja sitten syötiin ateria. Kello kolmelta tuore aviopari vietiin junalle, joka veisi heidät Bathiin, ja neiti Martland palasi pappilaan huolehtiakseen siitä kuherruskuukauden ajan.

-Tämä oli hirvittävän arkista, Katie Murray huokasi, kun tytöt korjasivat pöytää muiden siirryttyä puistoon, jossa Flora jo soitti tanssimusiikkia. -Ei ollenkaan sellaista kuin me joskus Annien kanssa kuvittelimme.

-Pikku Annie, Rose huoahti. -Toivon niin, ettei hän joudu katumaan.

-Elämä on arkea suurimmaksi osaksi, Betty jatkoi, sillä hän oli väsynyt ja kuvitteli puhuvansa totta.

Mutta kun hän myöhemmin illalla tanssi Alexin kanssa kuin ennen vanhaan, kun tuuli suhisi omenapuiden oksissa ja paperilyhdyt loivat valoläikkiä nurmikentälle, Betty oli taas melkein iloinen. Oli sentään kesä ja loma.

-Kuulin, että lähdet Morariin, Alex samassa sanoi. -Mikä tämä juttu on, että olet alkanut nähdä näkyjä?

-Ei se ole mitään, enkä minä ole nähnyt näkyjä. Betty rypisti kulmiaan. Jospa Rose oppisi pitämään suunsa kiinni! -Mutta Morariin menen, se on oikein hauskaa.

-Kuule Bet, itse asiassa me serkut olemme huolissamme sinusta. Etkö aio lainkaan mennä naimisiin?

-Ei naimisiinmeno ole mikään päämäärä - enkä minä jaksa edes ajatella sitä - eikä se edes kuulu teille. Ole reilu, Alex, ja puhu jostakin muusta.

Alex vilkaisi serkkuaan, joka oli kääntänyt kasvonsa niin, ettei hänen silmiään voinut nähdä. Betillä oli huolia, se oli selvää. Mutta järkevänä nuorena miehenä Alex ei kysynyt enää mitään, vaan alkoi kertoilla kylän tapahtumista.

Illalla Betty makasi yksin vuoteessaan huoneessa, jonka oli aina jakanut jonkun kanssa. Annie ja Napier olivat nyt yöjunassa - kello oli yhdeksän - ja Betty otti yöpöydältä romaanin karkottaakseen yksinäisyyttään lukemalla. Mutta se oli rakkausromaani, eikä siirappi maistunut nyt. Tyttö työnsi peitteet sivuun ja meni istumaan ikkunalaudalle.

Yö oli hiipinyt puutarhaan ja Keijulehtoon. Koivut nukkuivat hiljaisine oksineen, pionit olivat vetäytyneet terälehtiensä makuukamareihin. Satakieli esitti ohjelmistoaan jossakin hyvin lähellä.

-Jumala, Betty kuiskasi omituisen rukouksen ristiinpuserretuin käsin, -voi Jumala, anna jokin ratkaisu!

47. luku: Kevätkuvia

Toukokuun 1. päivänä

"Oloni on puhdas niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Tulin juuri ensimmäisestä kylvystäni sairaalan jälkeen (ompeleet on nyt poistettu) ja sairaala-aikani omituiset tapahtumat selvittivät vähän ajatuksiani.

En edelleenkään uskalla päästää mieleeni kaikkia niitä ajatuksia, jotka sinne pyrkivät. Mutta kun katselen edessäni olevan medaljongin kuvaa, sydämessäni soi pieni sävel, jota olen tähän asti koettanut tukahduttaa.

Palaan kouluun huomenna, ja se onneksi vie ajatuksiani muualle. Chrissy tosin soittaa tai käy lähes päivittäin."

Toukokuun 5. päivänä

"Kun tänään tulimme Annien kanssa kotiin, Isoäiti ja Peggy odottivat meitä eteisessä. Sivupöydällä oli päiväposti, kuten yleensäkin, ja he seisoivat pöydän molemmin puolin kuin vartijat.

-Kirje Yhdysvalloista, Isoäiti sanoi ääni väristen huonosti peitetystä jännityksestä.

-Mutta kuoressa ei ole Duncan-herran käsialaa, jatkoi Peggy varovasti.

Annie sanoi 'oi!'. Minä ripustin hattuni naulakkoon hyvin huolellisesti ja silitin hansikkaitani ennen kuin asetin ne hyllylle. Sitten korjasin vielä tukkaani peilin edessä, vaikka käteni vapisivat. Vasta sitten menin pöydän luo. Kyllä, kirje oli Amerikasta ja ei, se ei ollut Duncanin käsialaa.

Otin kuoren ja aioin kadota huoneeseeni, mutta samassa tajusin, että Peggyn silmät olivat pudota päästä, Annie puri kynsiään - hän ei ole tehnyt sitä sen jälkeen kun täytti kuusi - ja Isoäiti oli kietonut hienoon batistinenäliinaansa viisi solmua. Tajusin, etten voinut kiduttaa heitä enempää, huokasin teatraalisesti, avasin kuoren ja silmäilin sen sisältämän viestin läpi.

-Duncan voi paremmin, sanoin hyvin asiallisesti, -hänet siirretään pian newyorkilaiseen sairaalaan. Hoitajatar on kirjoittanut kuoren.

Sitten marssin huoneeseeni ja suljin oven. Selvisin hädin tuskin pöytäni ääreen, kun polveni pettivät ja putosin tuolille.

Duncan on kirjoittanut kirjeensä vuoteessa lyijykynällä parille muistivihon sivulle, joku sisar Dorothy oli luvannut hoitaa postituksen. Kirje ei ollut pitkä ja Duncanin käsi on vapissut, mutta siinä on kaikki tärkeä: hän kykenee kirjoittamaan itse, hän on paranemassa!

Voin huonosti pitkään ennen kuin romahdin, hän kertoo. Siksi kirjeiden kirjoittaminen jäi. Olin typerä, kun en ostanut junalippua suoraan New Yorkiin, mutta kuvittelin vain hiukan vilustuneeni, enkä malttanut jättää seikkailuani kesken. Muistan, että varasin huoneen jostakin täysihoitolasta - ja sitten en muista mitään muuta kuin painajaismaisen olotilani.

Yhtä hetkeä lukuunottamatta. Eräänä päivänä heräsin horteestani, olin yhtäkkiä täysin selvillä siitä missä olen, kaikki oli kirkasta. Ajattelin sen merkitsevän, että olin kuolemassa. Se tuntui helpotukselta. En jaksanut ajatella vanhempiani, en Chrissyä, en ketään. Halusin vain pois ja rauhaan.

Silloin Sinä seisoit vuoteeni vieressä, Sappho. Tartuit käteeni ja kutsuit minua nimeltä. Kun en jaksanut vastata, aloit itkeä. Ja minä tajusin, etten tahdo kuolla, jos Sinä jäät minua itkemään. Tahdoin elää Sinun vuoksesi. Ja sitten en taas muista mitään, ennen kuin heräsin sairaalassa.

Vapisen nytkin, kun kopioin tuota tekstiä. Olinko minä todella Duncanin luona? Minun täytyy kysyä joskus Napier MacPhersonilta, uskooko hän moiseen.

Duncan on todennäköisesti jo nyt New Yorkissa, sillä hän kirjoittaa lääkärin antaneen luvan siirtoon. Herra Bisset kuulemma kustantaa junaan sairasvaunun. Rehvakkaana seikkailuun lähtenyt tuhlaajapoika palaa kotiin, Duncan kirjoittaa. Tosin toivon, ettei Teddy-setä anna turhaan teurastaa juottovasikkaa. Olen ollut viikkoja niin heikolla ruualla, että sisaret ovat ruokkineet minua toistaiseksi vain kauravellillä. Ensimmäisinä päivinä minua syötettiin kuin lasta, kun käteni ei jaksanut nostaa lusikkaa.

Olen saanut Duncanilta vuosien mittaan lukuisia kirjeitä, jotka ovat olleet hauskoja, hilpeitä, syvällisiä. Mutta mikään niistä ei ole koskaan tuntunut näin tärkeältä."

Toukokuun 7. päivänä

"Kun tänään tulin aamutunneiltani, kuulin jonkun laulavan käytävässä. Se oli Gwen, pieni piikatyttö, joka on otettu Fionan avuksi oppilasmäärän kasvaessa. Hän pesi lattiaa ja lauloi niin, että peipposet avoimen ikkunan takana jäivät hämmästyneinä kuuntelemaan.

-Kuka on opettanut sinua? kysyin kiinnostuneena.

-Ei kukaan, neiti, tyttö sanoi ja niiasi niin, että liian iso hame viisti maata.

Minun pitää puhua Gwenistä Rosielle, hän ymmärtää sellaisia asioita."

Toukokuun 13. päivänä

"Varjelkoon, jos minulla olisi heikko sydän!

Olin Lime Housessa, kuten joka perjantai. Miriam koetti juuri muistella läksyinä olleita Euroopan tulivuoria, kun Emily tuli sanomaan, että joku nuori herra kysyi neiti Stewartia. Edinburghissa ei ole nuoria herroja, jotka osaisivat kysellä minua Lime Housesta perjantai-iltana - Jerry osaisi, mutta häntä en ole nähnyt talven jälkeen - joten en voinut käsittää, kuka se voisi olla. (Tosin häveten myönnän, että yhden melodramaattisen hetken kuvittelin olevani romaanin sankaritar ja mietin, olisiko Duncan voinut jo palata kotiin.) Pyysin siis Emilyä ohjaamaan vieraan ylös.

Se oli David.

Käyttäydyin kuin hupsu, lensin hänen kaulaansa ja pälpätin mahdottomasti. Kukaan ei olisi uskonut, että olemme olleet erossa vain kuukauden!

Kun Davy sitten meni tervehtimään Miriam-tyttöstä, hämmästyin. Totta kai tiedän, että Miriam täyttää syksyllä viisitoista vuotta - totta kai olen nähnyt, että hänestä on alkanut kehittyä nuori nainen. Mutta kun Davy tarttui hänen kapeaan kätöseensä ja räpäytti sitten silmiään hämmästyneenä, ennen kuin sanoi hyvää päivää ja terveisiä Glasgow'sta, ymmärsin, ettei suloinen Miriam enää kauan ole 'tyttönen'. Jos hän kävelisi, hän pääsisi kohta ensimmäisiin tanssiaisiinsa. Ja jos hän hämmentää tuolla tavoin minun reippaan veljeni, millainen vaikutus hänellä olisikaan Edinburghin nuorukaisiin!

Davy on lähetetty Will-sedän liikeasioille. Ne hoidettuaan hän oli käynyt etsimässä minua Brodielta, tavannut Annien ja kuullut missä olen. Isoäiti oli ilmoittanut tahtovansa majoittaa Davyn luokseen, vaikka setä oli antanut rahaa hotelliin, ja olemme hemmotelleet häntä koko illan.

Mutta kun äsken vein vesikannun vierashuoneeseen, Davy istui paitahihasillaan pöydän luona ja sanoi kuin itsekseen:

-Luin lehdestä lontoolaisesta lääkäristä, joka on suorittanut onnistuneesti vaikeita selkäleikkauksia.

-Eivätköhän Somervillet ole jo etsineet apua mistä vain voivat, sanoin lempeästi.

-Toivon mukaan, Davy sanoi.

Hassu poika!"

Toukokuun 15. päivänä

"Kesä on tullut, totesin tänään, kun Annie, Chrissy, Nanny, Jessie ja minä olimme Holyroodin puistossa kävelemässä. Kaikki kukki, kaikki surisi ja pörisi ja visersi.

-Enää puolitoista kuukautta, huokasi Annie, ja minua melkein kylmäsi. Olin äkkiä maailmassa niin yksin, että puristin lujasti Chrissyn kättä. Olen kuullut häneltä, että Duncan on New Yorkissa ja toipuu, mutta vastausta kirjeeseeni en ole saanut. Ja epäilen itseäni - erehdyinhän Jerrynkin suhteen.

Madeleine ja Jerry tulivat muuten meitä vastaan. On ilahduttavaa huomata, että Madeleine pukeutuu yhtä poikamaisesti kuin ennenkin.

-Hän tarvitsee häijyn tytön, Madeleine kuiskasi korvaani. -Semmoisen, joka pitää hänet kurissa.

Minä nauroin. Tiedänhän Madeleinen 'häijyyden'!"

Toukokuun 16. päivänä

"Olen kirjoittanut Joannani jatko-osan puhtaaksi. Sihteeri-parka kuumottaa vieläkin.

Vein käsikirjoituksen iltapäivällä kustantajalle, ja minulle oltiin oikein kilttejä. Leijailin Brodielle monta tuumaa kadun yläpuolella.

Annien kapiot ovat lähes valmiit. Hullunkurista, että minun on annettava uskonnon numero päästötodistukseen ihmiselle, joka vihitään viikko päättäjäispäivän jälkeen!"

Toukokuun 16. päivänä

"Hain tänään ompelijalta ensimmäisen pukuni kihlauksen jälkeen. Se on valkoista musliinia - en tiedä, miksi tulin valinneeksi sellaisen kankaan. Ehkä sen voi värjätä. Kehotin Chrissyä kihlautumaan nopeasti, jotta voisin käyttää pukua hänen kihlajaisissaan.

Rosie ja Ian ovat tulossa Edinburghiin viikonlopuksi. Aion hommata pienen Gwen Bonnetin laulamaan heille."

Toukokuun 18. päivänä

"Rosie tuli koululle - olin pyytänyt hänet laulutunnille kertomaan laulajattaren urastaan ja sitten tapaamaan Gwenia. Tyttö lauloi meille käytävässä, ja sitten Rosie meni ja suuteli häntä.

-Jos se minusta on kiinni, tulee sinusta laulajatar, Rosie sanoi, ja lupasi puhua jollekin järjestölle, joka antaa stipendejä nuorille lahjakkuuksille.

Onneksi ystävilläni on suhteita!"

Toukokuun 23. päivänä

"Tänään tuntini loppuivat jo aamupäivällä, ja koska Chrissyllä oli hammaslääkäri ja rouva Flemingin oli mentävä ompelijalle, olin lupautunut auttamaan kirjakaupassa.

Olen aina vähän ujostellut herra Flemingiä. En ole tavannut häntä kovin usein, eikä hän ole yhtä vilkas kuin Duncan. Mutta vähitellen rentouduin ja kielenkantani aukenivat. Juttelimme kaikenlaista niinä harvoina hetkinä, kun asiakkaita ei ollut, ja jotenkin eksyimme Chrissyn ja Duncanin lapsuuteen.

He ovat olleet lievimmin sanottuna vilkkaita lapsia. 3-vuotiaana Chrissy oli kadonnut koko päviäksi. Talo oli käännetty ylösalaisin, kunnes hänet oli löydetty varaston hyllyltä nukkumasta Walter Scottin tuotannon päällä. Ja se vino vako Duncanin leuassa syntyi, kun hän 5-vuotiaana oli vetänyt Encyclopaedia Britannican hyllystä suoraan päälleen - "seitsemän ommelta ja poika huusi kuin sumusireeni", kuvaili herra Fleming."

Keäskuun 4. päivänä

"Olin Annien kanssa etsimässä syntymäpäivälahjaa Johnille. Juoksimme lounastunnilla läpi lähes kaikki puodit, kunnes löysimme haluamamme. Sitten patistin Annien kertaamaan Martti Lutheria ja kiiruhdin lukemaan vielä läpi senioriluokan koetehtävät (en kysynyt mitään Martti Lutherista, ja Annie oli vihainen).

Olin yrittänyt tehdä kokeet samantapaisiksi kuin seminaarin pääsykokeet, ja olin lähes yhtä hermostunut kuin tyttöni. Oli vähän haikeata kuljeskella luokassa ja katsella paperien yli kumartuneita päitä. Duncanin sanat vuosien takaa tulivat mieleeni - vuosi vuoden jälkeen istut luokassa, näet lasten kasvavan ja rakastuvan ja menevän naimisiin...

No niin, näistä 'lapsista' vain Annie on nyt menossa vihille. Ja itsepä olen osani valinnut. Sitäpaitsi yritän välttää Duncanin ajattelemista, hän ei tee hyvää yöunilleni."

Kesäkuun 10. päivänä

"On suloista kulkea kesäisiä katuja ja nauttia siitä, ettei tarvitse rynnätä kotiin lukemaan historiaa tai maantiedettä, kuten kahtena aikaisempana Edinburghin-keväänä. Ellen olisi täysi-ikäinen, olisin tänään tanssinut alas High Streetiä.

Eilen Miriam-tyttönen ja minä olimme ajelulla kaupungin ulkopuolella. Sitten ajuri ja minä autoime Miriamin alas vaunuista ja hän koetti kävellä hiukan. Se onnistui, mutta illalla Alison Somerville soitti ja kertoi Miriamin selän olevan kovin kipeän.

Mikä se leikkaus oli, josta Davy puhui? Voi hyvä Jumala, jos se voisi onnistua!"

46. luku: Uni

Eräänä huhtikuun lopun tuoksuvana iltana Betty painoi viimeisen tarmokkaan pisteen Liljalaakson Joannan jatko-osaan. Kirja oli nyt valmis, vain viimeistelyä ja puhtaaksikirjoitusta vailla, ja helpotuksen lisäksi Betty tunsi hupsua haikeutta. Olihan hän sentään viettänyt taas muutaman kuukauden Joannan seurassa.

-No, ainakaan tässä en loukkaa Duncania, hän sitten tuumi ja nousi reippaasti pystyyn pöytänsä äärestä ottaakseen pahvisen salkun, jossa säilytti käsikirjoitusta.

Tuntui, kuin hehkuva miekka olisi työntynyt tytön kylkeen, ja hän painui voihkaisten kaksinkerroin.

-Minun ei pitäisi syödä Peggyn kermakohokasta, Betty mutisi itsekseen, kun tuska oli hellittänyt. -Se on aivan liian raskasta. Hän suoristautui varovasti ja työnsi käsikirjoituksen salkkuun.

Kevätillan kuulas valo siilautui ikkunaverhojen läpi, kun Betty pysähtyi katsomaan kasvojaan piirongin peilistä. Hän silitti vähän tukkaansa ja huokasi sitten. Kevätiltoina ei pitäisi olla yksin.

Avatessaan piironginlaatikon tarkistaakseen, oliko siellä kylliksi paperia Joannan puhtaaksi kirjoittamiseen, hän näki laatikossa Duncanin antaman medaljongin. Siellä se oli saanut maata piilossa kuukausia. Äkkiä tyttö tunsi raivon syöksyvän lävitseen. Mitä Duncan oikein ajatteli, kun ei kirjoittanut? Eikö muka Amerikassa, jossa tehtiin autoja ja eläviä kuvia, ollut postitoimistoja, jotta kirjeen olisi saanut matkaan edes kuukauden välein? Vai oliko herra maailmanmatkaaja tehnyt "koukkauksensa Kanadaan" ja päätynyt Alaskaan kultaa huuhtomaan?

Betty otti medaljongin ja napsautti sen auki. Duncanin hymy oli kuvassa niin elävä, että raivo muuttui pistäväksi ikäväksi. Entä jos tämä olikin Duncanin tapa sanoa, ettei hän enää tahtonut olla tekemisissä Bettyn kanssa? Jotenkin lapsellisesti Betty oli ajatellut, että kun Duncan kuulisi hänen purkaneen kihlauksensa, niin... Hänen piti purra huultaan. Ajatus Duncanin menettämisestä tuntui äkkiä mahdottomalta kestää. Hän sulki medaljongin, mietti hetken ja kiinnitti sen sitten kaulaansa. Olisiko hän vuosikymmenten kuluttua kuin Isoäiti - kantaisi kaulassaan kuvaa unelmasta, joka olisi voinut toteutua?

-Mikä minua vaivaa, hän sanoi puoliääneen sulkiessaan piironginlaatikon. -Minua pyydetään järjestämään kaikkien ihmisten sydämenasioita - mutta samalla sotken omani yhä pahemmin! Olen menettänyt Jerryn ystävyyden, ja nyt olen menettänyt Duncanin...

Pistävä kipu kyljessä oli äkkiä melkein tervetullut, se oli jotakin todellista. Betty irvisti. Hän ei kyllä söisi jälkiruokaa vähään aikaan! Päättäväisesti hän työnsi kaikki hempeät ajatukset taka-alalle ja meni saliin, jossa Isoäiti kirjoi tyynynpäällistä ja Annie virkkasi pitsiä kapioihinsa. Peggy kasteli parhaillaan ikkunan luona olevaa suurta fiikusta.

-Se on valmis, Betty sanoi ovelta iloisesti.

Kenenkään ei tarvinnut kysyä, mikä oli valmis. Annie pudotti pitsinsä ja lensi isonsiskonsa kaulaan, ja Peggy juoksi vaihtamaan paremmat kupit iltateepöytään.

-Kultaseni, olen niin iloinen puolestasi, Isoäiti sanoi.

-No jaa, enhän voi tietää meneekö se läpi, Betty sanoi koettaen kuulostaa vaatimattomalta.

-Minä väännän niiltä niskat nurin, ellei sitä julkaista, papinmorsian Annie ilmoitti kristillisesti. -Mitä nyt?

Betty oli irvistänyt.

-Vatsaani on koskenut koko illan - tästä lähin kierrän kermakohokkaan kaukaa.

-Minä haen vatsapulverin, Isoäiti sanoi ja nousi. -Ei, älä yhtään vastustele. Vatsapulveria sinä tarvitset.

Seuraavana aamuna Bettyä paleli, ja hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Vatsaan sattui yhä oudosti, eikä siihen auttanut enää vatsapulverikaan.

-Vatsafunssa varmaankin. Onneksi se tuli nyt eikä pilannut pääsiäislomaa, hän ajatteli, varustautui lämpimällä villatakilla ja nenäliinoilla ja kiiruhti Annien perään.

Mutta kun Betty aamupäivätuntien jälkeen astui opettajainhuoneeseen, neiti Jameson vilkaisi häntä kirjansa yli.

-Voitteko huonosti, neiti Stewart? hän kysyi ystävällisesti. -Olette kalpea.

-Tunnen oloni aika oudoksi, Betty myönsi ja otti takkinsa. -Mutta se menee varmaan ohi, kun saan ruokatunnilla raitista ilmaa.

Annie oli jo lähtenyt Brodielle, joten Betty kulki yksin. Itse asiassa hän oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin nostella jalkojaan. Vatsaan koski yhä kovemmin, hameen vyö tuntui tuliselta rautavanteelta.

-Ehkä minun pitäisi jäädä iltapäiväksi kotiin, hän mietti. -Tunteja on vain kaksi, ja... Oih!

Tuska syöksyi Bettyn läpi niin, että hän lyyhistyi valittaen kadunkulmaan.

-Betty!

Alan Smollett juoksi kadun yli ja kumartui hänen ylitseen.

-Betty, oletko sairas?

-Siltä tuntuu, Betty läähätti ja koetti hymyillä, mutta sai aikaan vain tuskanirvistyksen. -Vatsaani... koskee... hirveästi...

Alan pysäytti ohi ajavan vuokra-auton, nosti Bettyn sisään ja antoi Brodien osoitteen. Mutta kun tyttö matkalla menetti tajuntansa, katsoi hän parhaaksi viedä tämän sairaalaan.

Betty ei tiennyt, miten kauan oli ollut tiedoton. Herätessään hänen olonsa oli sekava, suuta kuivasi, päätä särki ja kattolamppu vuoteen yläpuolella kieppui ympäri.

-Kas niin, heräättehän te jo. Kasvot, joita kehysti Punaisen Ristin sisaren hilkka, kumartuivat tytön yli.

-Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Betty kysyi. Hänestä tuntui, kuin hänen suunsa olisi ollut täynnä perunajauhoa.

-Olette sairaalassa. Teidät tuotiin viime hetkellä, umpilisäke oli erittäin pahoin tulehtunut. Se poistettiin iltapäivällä.

-Umpilisäke? Oh, olisihan minun pitänyt ymmärtää... Betty liikahti ja tunsi omituista kiristystä oikeassa kyljessään - haava. -Mitä... kello on... nyt?

-Pian yhdeksän. Kas tässä, voitte huuhtoa suunne vedellä, mutta älkää nielkö sitä ettette ala voida pahoin. Sisarenne kävi täällä ja käski sanoa paljon terveisiä häneltä ja isoäidiltänne.

Betty purskutti ihanaa kylmää vettä suussaan eikä jaksanut selittää, ettei Isoäiti ollut hänen isoäitinsä. Syljettyään veden pesuvatiin hän veti peiton korvilleen ja nukkui uudelleen.

Seuraavana aamuna Betty oli virkeämpi, vaikka yhä pyörällä päästään. Hän sai pesulapun ja lämmintä saippuavettä peseytyäkseen vuoteessa, ja vaihdettuaan lakanat sisaret jättivät Bettyn lepäämään raikkaana ja puhtaana ja vatsa täynnä aamupuuroa.

Suuri sali oli täynnä vuoteita, ja vain muutama niistä oli tyhjä. Jokaisen vuoteen vieressä oli pieni yöpöytä.

-Neiti onkin uusi täällä, sanoi Bettyn oikealla puolella makaava rouva. -Minä olen jo viidettä kertaa.

-Sehän on kovin ikävää, Betty sanoi myötätuntoisesti.

-Oh, minä en valita. Olikos se teidän sulhasenne, joka toi teidät eilen? Minä vain satuin olemaan aulassa...

-Ei, hän oli tuttavani, joka onneksi sattui paikalle kun umpisuoleni hermostui.

Rouva näytti vähän pettyneeltä, otti kirjan yöpöydältään ja alkoi lukea. Betty, joka oli saanut aamupuuron mukana myös kipupiikin, mietti sameasti koulutunteja ja nukahti sitten.

Hän näki omituisen levotonta unta. Siinä oli Duncan - Betty seisoi sen kapean vuoteen ääressä, jossa hän makasi - hän oli sairas, ja Betty tarttui kauhuissaan hänen käteensä, joka hehkui kuumeisena. Betty huusi Duncania nimeltä, mutta alkoi itkeä tajutessaan, että tämähän oli Amerikassa eikä voinut kuulla häntä. Sitten joku kosketti Bettyä, ja hän lensi istumaan parkaisten sekä järkytyksestä että äkkiliikkeen haavalle tuottamasta kivusta. Hän oli märkä hiestä ja vapisi.

-Kultaseni, Isoäiti sanoi ja painoi häet lempeästi makuulle. -Anna anteeksi että pelästytin sinut!

-E-ei... Näin painajaista... Onko Duncan kirjoittanut kotiinsa? Bettyn ajatus juoksi äkkiä kirkkaana kuin kristalli ja hän tajusi, ettei ollut koko keväänä kysynyt Chrissyltä, oliko Duncanista kuulunut mitään, koska oli pelännyt luovansa vääriä käsityksiä.

-Ei riviäkään helmikuun alun jälkeen, jolloin he saivat kirjeen jostakin Wisconsinista, kertoi Moira viimeksi tavatessamme. He ovat oikein huolissaan pojasta. Miksi nyt sitä kysyt, rakkaani, sinun pitäisi huolehtia itsestäsi.

-Hän on sairas - kovasti sairas - jossakin - hänet on löydettävä tai hän... Betty alkoi taas itkeä, ja Isoäiti kumartui vuoteen yli, suukotteli hänen kasvojaan ja leperteli kuin lapselle.

-Minä menen Flemingeille suoraan täältä, hän lupasi, ja Betty alkoi rauhoittua. -Kylläpä osaat pelästyttää minut - ensin joudut sairaalaan ja sitten hypit tuolla tavoin! Isoäiti istui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja piti Bettyn käsiä omissaan. -Miten voit, lapsi kulta?

-Paremmin jo. Mutta menettehän te Flemingeille - varmasti! Se ei ollut pelkkää painajaista, se... Kyyneleet tulvivat uudelleen Bettyn silmiin.

-Kultaseni, uskoni ylämaalaisten "toisiin silmiin" on aina ollut vahva. Minä lupaan, ja nyt et enää ajattele ikäviä asioita. Minä soitin koululle, ja neiti Jameson sanoi hoitavansa tuntisi tällä viikolla. Tohtori lupasi, että lauantaina pääset kotiin.

Isoäidin lähdettyä Betty tunsi olonsa kummallisen seesteiseksi. Unen tuoma kauhu oli yhtäkkiä poissa, hän oli aivan rauhallinen. Jollakin hupsulla tavalla hänestä tuntui, että hän oli tehnyt mitä pitikin, ja saattoi keskittyä parantumiseen.

Sen viikon aikana Bettystä tuli sairaalasalin kuuluisuus, sillä hänen vuoteensa vieressä istui päivittäin vähintään pari vierasta, ja väliaikoina sisään tulvi kukkalähetyksiä ja sähkeitä. Vain vaivoin Annie oli saanut äitinsä vakuuttuneeksi siitä, ettei tämän kannattanut lähteä Edinburghiin, koska salissa ei nytkään tahtonut olla tarpeeksi tuoleja Bettyn vieraille. Chrissy kävi useamman kerran, mutta Betty ei saanut puhutuksi mitään unestaan. Ehkä se oli tosiaan ollut vain uni!

-Olisipa minulla yhtä paljon ystäviä, huokasi rouva oikeanpuoleisessa vuoteessa, kun Betty lauantaiaamuna pakkasi tavaroitaan. Haava kiristi yhä, mutta sitä ei särkenyt, ja tyytyväisenä tyttö asetti Annien tuomaan laukkuun päällimmäiseksi Miriam-tyttösen lähettämän posliinisen paimentytön.

Kesä oli tullut viikossa. Kun Betty ja Isoäiti astuivat ulos sairaalan pääovesta ja kävelivät hitaasti ja varovasti kohti odottavaa vuokra-autoa, linnut visersivät puiston puissa kuin humaltuneina auringon lämmöstä ja lehtien vihreydestä.

-Alan tapasi kutsua tällaista huhtikuuta "runoilijan kevääksi", Isoäiti sanoi hiljaa, kun he istuivat autossa. Hän oli alkanut puhua Alan Vernonista silloin tällöin, ja Betty suuteli häntä.

-Kylläpä on suloista olla kotona taas, tyttö sanoi myöhemmin illalla, kun hänet oli paketoitu salin suurimpaan nojatuoliin tyynyjen ja huopien keskelle ja Peggy oli tuonut hänen syliinsä lautasellisen pikkuleipiä. -Vahinko, ettei ihmisellä ole useam pia umpisuolia, niillä on erinomaisia vaikutuksia.

Samassa ovikello soi, ja kohta Peggy saattoi sisään Chrissyn. Tämä oli kalpea ja punasilmäinen, ja Betty kohottautui tuolilla niin äkisti, että Annie ehti pelastaa pikkuleipälautasen hädin tuskin.

-Mitä - onko - kuinka sinä...

-Rauhoitu, taivaan tähden, Chrissy sanoi säikähtäen Bettyn suunnattomia silmiä. -Kaikki on hyvin, sinun ansiostasi! Voi kultaseni, jos... Hän alkoi äkkiä itkeä ja kesti melkoisen kauan, ennen kuin hän rauhoittui. Lopulta Chrissy kuitenkin kykeni kertomaan syyn vierailuunsa.

Duncan oli lähtenyt Johnsburgista tammikuussa, kuten oli kirjoittanutkin. Joitakin viikkoja hän oli seikkaillut suunnitelmansa mukaan - matkustanut pätkiä junassa, ollut muutamia päiviä töissä milloin farmeilla, milloin kaupungeissa. Mutta sitten Duncan oli joutunut viettämään kylmän yön taivasalla, vilustunut ja saanut pahan yskän. Siitä huolimatta hän oli jatkanut matkaansa, kunnes lopulta oli sairastunut keuhkokuumeeseen eräässä pikkukaupungissa, jossa ei ollut edes lääkäriä.

Tuntiessaan olonsa huonoksi Duncan oli varannut säästöillään majatalosta huoneen levätäkseen yön yli, mutta ei ollut aamulla kyennyt enää lähtemään mihinkään. Hänen onnekseen majatalon emännällä oli hyvä sydän, ja hän oli antanut sairaan pitää huoneensa. Itse asiassa rouva Van Veer oli yrittänyt saada tätä kertomaan jonkin lähiomaisen nimenkin, mutta Duncan oli ollut kuumehoureissaan niin sekaisin, ettei hänestä ollut saatu irti järjellistä sanaa. Chrissyn mukaan rouva Van Veer oli kertonut Duncanin toistelleen "jotakin ulkomaalaiselta kuulostavaa nimeä, joka alkoi S:llä". Tässä kohdassa Betty peitti kasvonsa tajutessaan, että "ulkomaalaiselta kuulostavan nimen" täytyi olla Sappho.

Teddy Bisset oli toki tehnyt Duncanista tiedusteluja pitkin kevättä, kun tämän kirjeet olivat lakanneet tulemasta, mutta turhaan. Vasta kun John Fleming oli Bettyn unen jälkeen sähköttänyt New Yorkiin, hänen ystävänsä oli tosissaan huolestunut ja laittanut rahansa ja vaikutusvaltansa peliin. Vähät johtolangat olivat lopulta johtaneet Duncanin luo, hänet oli toimitettu lähimpään sairaalaan viime hetkellä, ja hän oli nyt toipumassa.

-Ellet - ellet sinä olisi nähnyt, että hän oli sairas, hän olisi ehtinyt kuolla, Chrissy lopetti nyyhkyttäen.

-Kahden ihmisen henkisen suhteen täytyy olla todella vahva, jotta tällainen on mahdollista, Isoäiti sanoi hiljaa.

-Ei ei! Betty huusi äkkiä ja nousi niin nopeasti kuin haava salli. -Älkää!

Hän kiiruhti omaan huoneeseensa, käpertyi vuoteelle ja purskahti itkuun. Häntä pelotti - tämä oli jotakin yliluonnollista ja kauheaa.

Ovi avautui ja Isoäiti istuutui vuoteen laidalle.

-Sinä rakastat häntä - älä yritä kieltää sitä enää! Katsos, joskus Jumala ravistelee meitä kovasti, kun olemme tekemässä tyhmyyksiä, ja nyt minä vain rukoilen, että Hän olisi avannut silmäsi.

-Voi - Isoäiti! Betty parkaisi, kohottautui ja hautasi kasvonsa vanhan rouvan syliin. -Minua pelottaa!

-Jumalan töissä ei ole mitään pelättävää. Itke nyt itkusi ja rauhoitu ja iloitse siitä, että Duncan on hyvässä hoidossa ja tulee terveeksi. Ja kun hän palaa kotiin, sinä tiedät kyllä mitä teet, eikö niin?

-Entä ellei hän - kosi enää?

-Silloin sinä kosit. Isoäiti suuteli Bettyn hiuksia.